torstai 24. joulukuuta 2009

Tässä ja nyt. Nauti.


Jouluaattona on vuoden ainut aamu, jolloin herääminen ei ole kamalaa. Yleensä vältän aamuja mahdollisuuksieni mukaan. Niiden kanssa ei kannata olla missään tekemisissä - varsinkaan vapaapäivinä. Mutta aatto on eri asia.

Aattona herään ennen kuutta. Laitan radiosta kuulumaan joululauluja ja unitokkuraisena rapsuttelen kissoja, kunnes herää sen verran, että osaan laittaa kengät oikeisiin jalkoihin. Sitten lähden ajamaan vielä nukkuvasta kaupungista maalle hakemaan ensin äitini ja sitten mummun. Yhtään autoa ei tule vastaan. Kiireisimpien tienristeysten keskelle voisi mennä pitämään piknikkiä, jos ei pakkanen ja lumi hidastaisi viettämistä. Muutos eilisen ostoshulinakaaoksesta on häkellyttävä. Ihmiskuhinan tilalla on vain autonvaloissa pyörähtelevä lumipyry.

Ziko-koira tulee vastaan ja yrittää antaa kylmällä kuonolla aamuterveisiä. Iso saksanpaimenkoirarontti saa melkein kaadettua minut hankeen. Lyhtyihin ympäiri pihaa on laitettu kynttilöitä jotka palaa siellä monta päivää. Kymmenmetrisen Ison Kuusen runko on kääritty jouluvaloilla, nurinpäin kuin normaalikuusissa. Sisällä äiti on kaivelee ympäri taloa paketteja ja herkkukoreja mukaan otettavaksi. Laitettiinko sinne joulukortti postissa vai viedäänkö me nyt aamusta? Kenelle tämä oli? Joo Ziko et voi lähtiä, sulle tulis vain autosa kylymä, jyrsi tätä luuta sen aikaa täälä kotona, hyvä poika. 
Hulinaa...

Isovanhempien tykönä on rauha. Mummu tulee korinsa kanssa ja alkaa jouluaattoaamun puhumiset. Millon te menittä nukkuhun. Puoli kolomelta. Voi hyvänen aika, pysykkö ollenkaan hereillä autonratisa? Ei nukuta yhtään, koska on aatto. Autoradiosta vieläki soi 50-luvun rahisevia "suomifilmi" joululauluja, niitä kaikista oikeimmilta tuntuvia.

Ensimmäinen vierailupaikka on aika lähellä. Mummun pikkuveljen koti on koristeltu huumorilla. Traktori on peitetty optimistisesti jouluvaloilla, ettei täsä tarvi nyt töitä tehä koska on joulu. Jätkän kynttilät hehkuu oranssia hiillosta, haisee pihalla mukavasti savu. Koirat vähä motkottaa ja murisee saunan eteisestä, koska eivät pääse nuuhkiin kaikkia vieraita. Vain vanhimmainen kuurokorva köllii matolla ja nauttii ohikulkevien rapsutuksista.
Kuusessa on kaikki tutut koristeet ja muutama uusi. Ikivanha mummun äitin antama pupujussi alkaa olla jo aika muodoton vaaleanpunainen olio. Korvat puuttuu, naamasta on maali lähteny ja suuri osa turkista, mutta se on silti iso aarre. Isäntäväki ja vieraat välillä aina haukottelee, mutta se ei haittaa koska ollaan niin tuttuja. Joka joulu täällä ollaan käyty nauttimasa aamusta ja herkuista. Kaikki jakaa kuulumisia. Veljekset on lähteny hakemaan sokeria toisen kotoa super-maastoautolla ja epäillään, että ne on päättäneet oikaista jotain mielenkiintoista metsätietä. Ja todennäköisesti jumittuneet penkkaan.
Juodaan glögiä. Vaihdetaan paketteja, mutta ne avataan  tietysti vasta illalla.



Alkaa jo taivas kirkastua, pitää jatkaa matkaa. Pyrkimyksenä on ehtiä kotiin pimeän aikana. Toisella puolella kylää pikkutalossa asuu pappan sisarukset. Nuorimmainen keittää tapansa mukaan riisipuuroa rauhassa. Keskimmäisellä on amerikasta kirje jota vähä suomennetaan. Täälläki tapaa isäntäväen lisäksi kaikki tutut joulukoristeet. Osa niistä on minun tekemiä. Jouluna törmää aina omaan lapsuuteen mitä erilaisissa paikoissa.
Sovitaan välipäivien viettämispäivästä. Sitten hipsutellaan pois. Taas on pussukat ja purkit vaihtaneet omistajia. Kylmässä kuisissa on käsinveistetty pikku tuoli ja ikkunat täsmällisissä kuuraruusuissa.



Ulkona alkaa olla jo vaaleaa, aamun hämärä satu-aika alkaa olla ohi.

Mutta joulu on vasta alussa. Aamu on mukava esinäytös.
Illalla tulee se aivan oikea Aattoilta
Isovanhempien luokse keräännytään koko lähisuku isona laumana.
On umpimatot ja iso kuusi. Hiukan yliaktiivisia pikkulapsia, joulupapereista innostuva iso kissa ja lakkakakkua. Ikkunassa hohtelee punaisen joulupallon sisään tehty ikivanha soittorasia, jota on joka jouluna soitettu ainakin kerran niin kauan kuin muistan.


Jouluna saa jonkinlaisen nostalgiayliannostuksen ja kaikki vanhat asiat saa haikean hohteen. Voi miten sitä on muuttunut maailma ja itse. Ja toisaalta pysynyt aivan samana. 



Jouluhulinointi on pitänyt minut eteisestä ulkona kiitettävästi, on vain ehtinyt käydä kurkkaamassa ensivuoden kalenterikuvia ja joulutunnelmia. Saa nähdä milloin palaan sähköisten välineiden ääreen.
Oikein ihanaa joulua teille kaikille.

perjantai 18. joulukuuta 2009

Parrakasta porukkaa



Olen aika jouluhöperö. Jokin osa päästä vain sanoo viimeistään marraskuun lopulla tip tap ja sitten alkaa jouluilu. On nostalgista kaivaa kaikki vanhat joulukoristeet ja hankkia muutama valikoitu uusi. Nyhertää pakettikortteja ja lahjoja ja tehdä monimutkaisia piparkakkutaloja.  Paitsi että tänä vuonna en ole vielä saanut jouluhääräämisvaihdetta päälle, vaikka kuu on jo näin pitkällä. (Ei vielä oikein tajua, että aivan kohta on joulu. Siis ihan oikeasti. Aivan muutaman päivän päästä. Joulu. Tuntuu että itse elää vielä marraskuuta... )
Onneksi tänään pääsi hyppäämään joulutunnelmaan ja vielä pääedellä suoraan syvään päähän allasta. splash. 




Meillä oli nimittäin erikoisempi pikkujoulu työporukan kanssa. Lähdettiin aamuvarhaisella kohti tuntematonta ja päädyttiin tutustumaan tonttukartanoon.



ZZ-top - reunion tour

Entisen antiikkikauppiaan (rakkaus vanhoihin tavaroihin on selvästi pysynyt voimissaan) Tyynelän Tonttula on niin tunnelmainen paikka, että siellä käymiselle voisi antaa joulumielensaamistakuun.



Kakkuvuokien alla tuli aina puhuttua makeita
 
Ihan jännitti puoliunisena aamuhämärissä hiipiä mäkeä alas kynttilöin valaistuun lämpimään tupaan. Takassa napsahteli kunnon tulet, meille tarjottiin glogiä ja tonttu-kronikointia.


Tässä lautasella oli äsken kolme croisanttia... 
Ei niin että syyttäisin tai mitään, 
mutta kuvaajalla näyttäisi olevan muruja suupielessä.


Possut nauttivat uunin lämmöstä - in a good way

Joka paikka oli täynnä kaunista katsottavaa. Sympaattisia vanhoja leluja, antiikki huonekaluja ja joulukoristeita, eläimiä ja tietysti paikan isäntiä tonttuja.




 Naisväki oli sivukammarissa katsomassa Sinkkuelämän uusintoja

Tyynelän omistaja tekee kaikki tonttunsa kokonaan käsin. Jokaisella on oma luonne ja tietysti kasvonpiirteet ja ne tunnetaan nimeltä. Tonttuja ei niinkään osteta, vaan adoptoidaan : )


Kuvallinen todistusaineisto siitä, 
että tontut eivät vain kurki ikkunoista sisään, 
vaan myös ulos...

Itselle ei yhtään parta-ukkoa lähtenyt kotiin mukaan, vaikka ne kovin herttaisia olivatkin. En halunnut jakaa kaukosäädintä. (Ja kyseenalaisesta miesmaustani keskusteltiin jo viime postauksessa...)


Patrioottinen kuusi antiikkikoristein

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

And now for something completely different


Every race has its Morons.
(kahvitunnilla oli tylsää...)

Yleensä aina tulee Eteisessä valitettua, tänään poikkeuksellisesti listaamme asioita, joilla voi todistaa, että Universumi ainakin välillä myös hymyilee leveästi. Say Cheese.

1.
Opetin tänään omalta osalta vuoden viimeiset tunnit. (Huzzah! niinkö viktoriaaniset britit huudahtaisivat teekupit kilisten.) Opettaminen on kivaa ja opiskelijat mukavia, mutta oh joy, kun saa hetken siitäkin taukoa. Voi laittaa periaatteessa jo aivot osittain lomalle. Ei enää jokailtaisia tuntisuunnitteluja. (Playstation 3 Here I COME!)

2.
Perjantaina loppuu pitkä odotus (toivottavasti) kun pääsee nauttimaan Pandoran maisemista ja sinisistä pystykorvista. Avatar on sen verran iso elokuva, että saa ensi-iltansa kerrankin oikeaan aikaan myös täällä kaukana. Uusi (iso) Sci-fi-leffa on aina innostuksen arvoinen ja Avatar on pidetty ihanan salaisena. Mahtavaa kun kerrankin ei tiedä koko juonta valmiiksi.

3.
Ratchet and Clank - A crack in time vain paranee pelatessa. Jos mahdollista. U_U - Zoniii!


4.
Pääsen vielä kertaallen nautiskelemaan Herrojen Northman ja Compton seurasta ennen siirtymistä kirjoista televisioon... Olen kesän jälkeen imenyt tyhjiin (pahoittelen pakollista vampyyrihuumoria) kaikki Charlaine Harrisin True Blood pokkarit. Tänään sain (vihdoin) käsiini viimeisimmän, Dead and Gone. Mitään syvällisiä älykkö-opuksia kirjat ei ole, mutta suurta hupia, joten harmaat aivosolut saa vain tyytyä osaansa ja nauttia miesvalikoimasta. (Twilight K15 kiellolla ja ironialla höystettynä.)

5.
And best for last...

Pleikkarin vieressä ihana isonenäinen aivokeräilijä/sarjamurhaaja odottelee palvontaa... (hmm... outo miesmaku? -Ei ainakaan minulla...)  HEROES! 3. kausi tuli viimein myyntiin. Lupasin odottaa suomitekstityksellisen boxin ilmestymistä enkä tilata etukäteen ulkomailta, että voivat tekstityskaipailija-ystävät lainata myöhemmin... Muutaman kerran Amazonin sivuilla jo tuumasin repsahtaa, mutta kärsivällisyyshän saa lahjoja tai jotain. Ainakin tänään. 

Miten tästä kaikesta auvoisuudesta oikein selviää? Sigh.

maanantai 14. joulukuuta 2009

Sound and Fury



Luovuustoiminta on ollut hiukan päämärätietoisempaa... eli freelance-töitä. Sain viimein Titanic musikaalin julisteen periaatteessa valmiiksi. Tarvitaan vain muutamia hienosäätöjä ennen painoon lähettämistä. Vieläkö typerä sähköpostilaatikko suostuisi liikuttamaan mammuttimaista taittoa omalta koneelta eteenpäin ilman nyherystä.

Musikaalijulisteista päästään kätevästi aivan toisenlaiseen musiikkikerrontaan. Elokuvissa musiikki on yksi suurimpia yksittäisiä tunnelmanluojia. Scoresta on asia erikseen, mietin tällä kertaa ihan yksittäisiä biisejä. joskus joku tietty kappale jää päällimmäisenä elokuvasta soimaan. Aina sen kuullessa tulee sama elokuvan tunnelma tai jopa tietty kohtaus mieleen.

Jatkuvasti nelosella pyörivä Flashforward mainos (sarja jota innolla odotan alkavaksi) on jo useaksi päiväksi saanut päässä pyörimään Donnie Darkon Mad World. Michael Andrewsin ja Gary Julesin versio on vain osa Donnie Darkoa. Ei niitä osaisi ajatella erikseen.

Joskus musiikki vain sopii täydellisesti kohtaukseen. Kuten Star Trekissä  Sabotage, auto-anarkismia parhaimmillaan. (Hmm... Ehkä niiden pois kuitenkin pitäny käyttää Intergalactic, ihan nimensä puolesta)


Yksi omista vakio hyvän-mielen-elokuvista on Mr ja Mrs Smith. Aamulla, tuhottuaan aiemmin koko talonsa, vakoojapari juo appelsiinimehua sirpaleisista laseista, syö maidottomia muroja ovat onnellisia. Silloin soiva Lay Lady Lay tuo aina vastaavan kiirettömän tyytyväisen olon kun sen kuulee.

Italian Job, sekin aina positivismia levittävä juonimiselokuva, omaa hyvän soundtrackin ja sen musiikista soi energialauluna usein takaisinmaksu biisi The Wreckoning.

Monesti musiikki on olennainen osa jotain kohtausta ihan rakenteellisesti. Burtonin Beetlejuice ei olisi sama elokuva ilman kummallisia Harry Belafonten kalypso-biisejä kuten the Banana boat song/Day-O. (Hih. Löysin vain dubatun version.)

Sama toimii tottakai tvsarjoissakin. Heroesin ensimmäisestä kaudesta tulee aina mieleen Eyes ja toisinpäin.

Joskus hämmentää kun eniten mieleen jäävät laulut ei aina löydy soundtrackeiltä. (Kuten muuten tuo Heroesin Eyes...) Tekijänoikeudet varmaan vaikuttaa tässäkin, mutta silti joskus puutokset harmittaa.  Twilightin päättää tyylillä Radioheadin 15 Step, mutta eipä ole kyseistä ollenkaan levyllä.  

(Tietysti eräillä... tuota... nimeltämainitsemattomilla Radiohead-narkkareilla on kaikki musiikkiyhtyeen kappaleet muilla levyillä, joten Ipod voi aivan tyytyväisenä viisitoista askeltakin soittaa, mutta kyse on periaatteesta... Ehkä kaikilla ei ole moista, tässä tilanteessa käytännöllistä, addiktiota.)

perjantai 11. joulukuuta 2009

Fiksaatio suippokorviin? No ei ainakaan minulla...



Vaiheiset ja valomiekat saa jäädä komeroon. Avaruusörvelöille ja sirkkeliroboteille annetaan selkään parhaiten työkaluilla. Buahhahhaa!

Good things come to those who wait. Tein aikoinani pienimuotoisen kulutusperiaatepäätöksen, että en koskaan osta peleja heti ilmestymisaikoina täyshintaisena. Odottelen aina että se ilmestyy jatkokierrokselle käytettynä. Reilu 70 euron hinta romahtaa yhden pelikerran jälkeen ainakin puolella. (Varsinkin muinaisina markka-aikoina tuntui tähtitieteelliseltä maksaa peleistä monta sataa, euroina se ei tunnu niin pahalta...)

Pikkukaupunkiamme täydentää mukava käytettyjen pelien kauppa, joten siellä voi aina käydä vaanimassa himoamis-listalla olevia pelejä. Viime aikoina olen vieraillut siellä tavallista tiheämmin metsästämässä uutta Ratchet ja Clankkiä. Ja (OH JOY) siellähän se hyllyssä virnuili collectors edition hologrammikannella.

Tietysti oli suuri jännitys, olisiko uusi yhtä hyvä kuin aiemmat. (Miettikää miltä tuntui Episode 1 ensi-illassa... ennen elokuvan alkua...)

Ja (dramaattista rumpujenpärinää)... se oli. (Hmm... pieni dramaturginen laimennus?) Vieläkin on aivan kihinä olo. Onnellisia saippuakuplia pään sisällä. Ja tästä seuraakin pitkä ylistysvirsi, jonka vähemmän pelaavat voivat päätään puistellen jättää lukematta hyvällä omalla tunnolla.

A Crack in Time on visuaalisesti niin silmäkaramellinen että retinat kehrää. Pelillisesti ohjaus on yhtä täydellinen kuin aiemmissa. Avaruudessa voi vapaasti lennellä ja tehdä pikku sivutehtäviä (tietysti dogfight pahiksten kanssa on nautittavaa).  Tarinaa ei kuljeteta enää sekmentoidusti vaan elokuvamaisemmin, joten videot ja keskustelut yhdistyy melko saumatta muuhun pelaamiseen. Clankillä on isompi action rooli kuin ennen. Ja aikaan liittyvät puzzlet on kirpeitä ja mielenkiintoisia. 

Pikku yksityiskohtia on lisätty kaikkeen myös sisällöllisesti. Esimerkiksi omituis-aseista (joita ylistin jo joskus keväällä) on animoitu 50-luvun fiiliksellä esittely- ja opetusfilmin pätkät, joille voi vain nauraa. Avaruudessa lennellessä voi kuunnella eri radiokanavia. Klassista, Robotin juontamaa konemusiikkia, avaruusfunkkia ja piraattiradiota. Jokaisesta tulee välillä uutisia, mainoksia, kuunnelmanpätkiä ja juontoja. Sinänsä kummallakaan yksityiskohdalla ei ole itse juonen kanssa mitään järisyttävää merkitystä, mutta itse rakasta kaikkia pikku juttuja.

Kaiken kaikkiaan pelaajana maailmassa vain viihtyy. (Vähän liianki hyvin. Pitää laittaa puhelinta hälyttämään, että muistaa mennä ennen aamuyötä nukkumaan : )




Kokouksessa istuessa ehti piirrellä vähän suoranaisia joulujuttuja. Tätä en ryhtynyt värittelemään ollenkaan.  Pitää skannailla muutkin tämän viikon tekeleet, kunhan ehtii.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

No analysis due to insufficient information



Piiiiiitkällisen työpäivän jälkeen ei enää ole oikein energiaa tehdä mitään erityisen luovaa... Joten päätin piirrellä jotain miellyttävää hömppää. (Miten tämä poikkeaa normaalitoiminnasta voisi kysyä?) 

Ja mikä voisi olla parempaa piristystä kuin suippokorvainen klassikkohani.

Hmm... Vielä joskus oikeasti käytän aikaa ja vaivaa ja teen jotain kunnollista. I promise. Mutta ei kai joulukaleterista mahdukkaan tulemaan mitään suurta ja hienoa. Vain pikku juttuja.

lauantai 5. joulukuuta 2009

Whitehole




Tällä kertaa joulukalenteriluukun-mielenkiintoinen-tekeminen päätyi olemaan hiukan oletettua laajempaa. Tuli iltayöstä vimma valloittaa asuntoa takaisin savun jäljiltä. Kaivoin yläkaapista huonakkalujen tuunailussa käytetyt maalit. Käytin hiukan geometriaa ja maalarinteippiä. Ja kaikelle mustalle ja kanttiselle tuli vastapaino seinälle.

Heti muuttaessa revin iljettävät 80-luvun epämääräisläiskätapetit pois. Alta löytyi ihanan industrialtunnelmainen käsittelelmätön betoniseinä kaikkine rakennusajan pikku virheineen. En millään hennonut peittää seinää enää uudella tapetilla, joten käsittelemättömät betoniseinät ovat saaneet olla pääosin rauhassa jo muutaman vuoden.

Nyt tuntui hyvältä tehdä jotain uutta asuntoon. Eikä tuoreen maalin hajukaan yhtään haitannut. Täällä ei enää haise käry kuin vastenmielisenä ja satunnaisena muistutuksena aiemmasta. Mutta vieläkin on itsellä sellainen olo että tänne tunkeutui asustelemaan joku kutsumaton vieras. (Eikä sellainen kuin jossain vanhoissa Gevaliamainoksissa.) Maalailu teki taas asunnosta oman.

Vaikka kyseessä oli hetken mielenjohde olen jo kauan miettinyt jonkinlaista seinämaalailua. Muoto tuli vain yllätyksenä. Mutta olen tyytyväinen. Käytin sekaisin matan ja kiiltävän maalipurkin jämiä ja jätin tahallaan betoniseinän kuultamaan osittain läpi. Lopputulos on kuun-omainen ja eri valoissa muuntuva.
Mukavaa minimalismia : )

perjantai 4. joulukuuta 2009

I do not babble. I occationally run on, every now and then I yammer



En tiedä voiko shoppailua laskea luovaksi toiminnaksi, mutta tänään kalenteriluukku täyttyy värillisellä lasilla...

Veronpalautuksista inspiroituneena mentiin töiden jälkeen pitkästä aikaa kiertelemään kauppoja. Oikein mitään kiinnostavaa ei löytynyt. Aivan tuli surkea olo kun kirjakaupasta ei löytynyt yhtään himoittavaa kirjaa. Tuntuu aivan että on maailma sekaisin kun minä bibliofiili lähden kirjakaupasta ilman jonkinlaista painettua paperinivaskaa. (Tilasin sentään viimeisimmän True Bloodin tulemaan. Ehkäpä jouluksi ehtii tulla jotain ihanaa luettavaa.)



Pienestä sisustuskaupasta löytyi mukavia käsinpuhallettuja pikku lasikoristeita. (Lisäsin niihin kyllä aivan omin käsin satiininauhat, että sain koristeet roikkumaan. Kai sekin on jotain luovaa toimintaa...)

En yleensä ole ihastunut jenkkityylin superglitterjoulukoristeisiin vaikka sinänsä joulutavaroissa saakin olla pikkuisen kämppiä lapsellisuutta. Värillinen lasi on ihanaa. Kauneinta on kaikki se mikä tulee lasin mukana mutta ei ole siinä konkreettisesti kiinni. Vaihtuvissa valoissa erilaiset heijastukset ja hehkuvat värilliset varjot. 

torstai 3. joulukuuta 2009

UnknownFlowerPower?


Tämän päivän joulukalenterin mielenkiintoinen tekeminen on tarkoitettu lahjaksi. Näin ollen maalailun aihekin on hiukan erilainen... kukkia?

Yksi työkavereista täyttää perjantaina 60 vuotta joten huome aamuna meillä on kakkukahvit. Päätin tapani mukaan värkätä juhlinnan sankarille kortin. Halusin välttää ihan perinteistä kukkataulufiilistä, joten leikkelin paperia vähän muotoon. Itse kukan muoto lähti lumpeista, siirtyi jonnekkin tulppaanien tietämille ja päätyi jonnekkin omituiseen välimaastoon.  (Botanian opiskelua voisi harkita...)

Herra Fossiili on jäänyt seisoskelemaan pöydälle Halloweenista asti, joten hänen läsnäoloaan ei saa ottaa minkäänlaisena vanhuus-loukkauksena.

maanantai 30. marraskuuta 2009

Switzerland



Tänään viimein pääsin elokuviin asti. Ei tulipaloa, ei nokien ja savustettujen vaatteiden siivoamista. Viimeinkin New Moon. Elokuvasta voisi sanoa kaksi kirjaint: A ja h. (Yhdistetään äänteksi ja toistetaan huokaillen kunnes nolottaa ja tulee säälittävä "olen liian vanha tähän"/teinityttöfiilis)

Mikäli et ole kirjoja tai elokuvaa katsonut etukäteen, kannattaa tässä lopettaa lukeminen. En halua millään pilata kokemuksia ja olla itse tarinamurhaaja.

Vähän pelotti etukäteen. Twilight on suloista (ja tietysti myös kamalaa) ensirakkauseuforiaa sekä kirjana että elokuvana. New moon on se ensimmäinen rakkauden menetys ja aivan musertava sellainen. Aikoinansa kirjaa lukiessa itkin silmät melkein irti. Kuukausi toisensa perään vaihtuu eikä mitään ole olemassa.

New Moon onnistui hyvin hankalasta tehtävästä. Olla tuskallisen kipeä erotarina ilman että koko elokuvasta tulee ilkeä olo. Olla rakkaustarina ilman toista osapuolta.
Ja mikä vaikeinta: saada Edwardille kilpailija, joka oikeasti olisi tarpeeksi (lisää tähän mikä tahansa ah-adjektiivi). Että oikeasti pitäisi miettiä kumman ottaisi, auringon vain kuun.

"Kuuta" ei elokuvassa nähdä suureksi osaksi kuin haamuina. Niinhän nimikin lupaa. Uusikuun aikaan kuuta ei näe, vaikka se olemassa onkin. (Toisin kuin pikainen susi-klisee-kuvitusluonnokseni antaa ymmärtää). Edwardin poissaolo ja hänen näkemisensä odottelu on tehty hienosti. Yhtä paljon kuin Bella, toivoo itsekin että mies ilmestyisi, edes hetkeksi.

"Aurinko" taas on elokuvassa koko ajan läsnä, onnellisena ja lämpimänä. Kiinnostavaa miten paljon pelkkä hiukstenleikkuu saa Jakobin hahmoa vanhennettua ja muutettua. Kuten Bellan näkökulma hänestä muuttuu. Itseä nuoremmasta ystäväpojasta joksikin muuksi.

Keskinäinen naljailu ja tajuttomankokoiset muffinssit saavat koko susiporukan tuntumaan mutkattoman kodikkailta. Susilaumasta on tehty kaunis, lämmin ja hyvin inhimillinen. Heidän seuraansa voisi vain tupsahtaa ja olla se mikä on. Culleneiden hienosto tyyliin ja vampyyri-kylmyyteen on taas selkeä ero.

Susien animaatio oli riittävän hyvää. Vähillä vaatteilla liikkumista ei juuri selitelty, paitsi nopeasti sudeksi muuttuessa näki miten kengät ja vaatteet räjähtivät silpuksi. Tästä voisi siis kirjoja lukematonkin katsoja päätellä, ettei lempivaatteita kannata metamorfoosin iskiessä olla päällä. 

Volturien luona käytävä taistelu on yksinkertaisesti hieno. Volturien mahti tulee hyvin esille juuri siinä, miten avuttomia aiemmin voimiltaan ylivertaiselta vaikuttaneet Cullenit ovat heidän käsissään. Edward on kuin märkä kissanpentu. Häntä paiskotaan ja heitellään marmorimurskaimena pitkin salia ja päättäväisyydestään huolimatta Edward on täysin voimaton. : (
Voimakkaillakin hahmoilla täytyy olla jokin uhka, jotain vielä voimakkaampaa jota pelätä. Jota varoa. Jota vastaan taistella... Voltureista tehtiin sellaisia ja samalla kudottiin alulle tulevia juonia.

Supersankarit joilla ei ole mitään heikkouksia, ovat tylsiä. Supermies pelkän kryptoniitti-allergiansa kanssa jää aina wolverinen, batmanin ja muiden mielenkiintoisten jalkoihin. (Mies, jonka suurin ongelma on uskaltaako hän puhua naisille ja muistaako kammata hiukset oikein päin, ei juuri hetkauta minua.)

Elokuva oli aluksi kirpeän kaunis ja onnellisen hattarainen lopussa. Juuri sopiva sekoitus kipeää ja pehmeää. (Edwardia ja Jacobia, jos niin päin haluaa ajaltella?)

Kuten kirja-lukeneet saattoivat otsikosta päätellä, itse en suostu valitsemaan.

perjantai 27. marraskuuta 2009

ensimmäinen piparkakku uunista ulos



Talven ensimmäiset piparkakut on paistumassa. Tuoksu on huumaava. Tosin epäilen, että noin kolmasosa taikinasta ei selivinnyt pellille asti... Mutta se kuuluu piparkakkujen tekemiseen, ylimäärärippeet saa syödä, kun niitä ei enää kannata kaulia uusiksi.

En käytä juurikaan "perinteisiä" piparkakkumuotteja vaikka ne ovatkin herttaisia ja käteviä. Teen pipareita kuitenkin niin vähän, että jokaiseen voi tuhlata hiukan enemmän aikaa ja keskittymistä. Minulla oli ennen paksusta muovikalvosta leikatuja muotteja, mutta värkkäsin viime talvena savesta perusmallit omista pipareista.

Inspiraatio kaikkiin malleihin on lähtöisin Tim Burtonin ihanista aivoista. Saksikäsi Edwardin rakentaminen lähtee elokuvassa liikkeelle mahtavan omituisesta piparkakkukoneesta. Joskus muinoin suuressa Edward huumassa piirtelin omituiskeksijän piparkakkumallit ja siitä asti käyttänyt niitä jouluisin. Tietysti mukaan on päätynyt saman tyylisiä omiakin malleja. (En ole muualla törmännyt muumio-pipareihin, mutta tietysti harvat ovat yhtä vinksahtaneita teidehistoriasta kuin eräät nimeltämainitsemattomat blogistit...) (Muumiot oli muuten eri pellillä)

lauantai 21. marraskuuta 2009

No smoke-in, please.


savustettu Eteinen

On aika dramaattista kesken arkisten asioiden haistaa savua ja huomata ikkunasta, että alhaalla kerrostalon piha on täynnä paloautoja. Kurkata että rappukäytävässä savulonkerot kiemurtee portaiden välistä (testasin kyllä onko ovi kuuma ennen avaamista).Kun palomies käy sanomassa, että alakerrassa palaa, pitäkää ovet kiinni.  

Mun lauantai-illan suunnitelmat vähän muuttui, kun mun alla oleva asunto alkoi palaa. Kuulin myöhemmin että kynttilä oli kuulemma kaatunut nojatuoliin joka oli roihahtanut tuleen sytyttäen kaikken muun ympäriltä. Asukkaalla ei ollut toimivaa palovaroitinta, hän oli taintunut lattialle. Onneksi seinänaapuri oli alkanut huomata kuumuuden ja ulko-oven alta karkaavan savun ja soittanut palokunnan. Mutta mitään äänihälytystä ei saatu. (Itsekin huomasin vain lievän savun hajun ja ihmettelin oliko joku lampuista palanut tai joku sähkölaite alkanut kuumeta asunnossa. Vainoharkaisena kävin kaikki läpi, mutta en saanut savun aiheuttajaa selville.)  Palomiehet oli ihan viime hetkillä saanu asukkaan ulos tulipalosta.

Ylimmässä kerroksessa asuvana on tietysti aika klaustrofobista tietää, että alapuolella palaa, eikä voi itse lähteä minnekkään. Vain olla nököttää ovien takana lattialla ja miettiä mitä ottaa mukaan jos yhtäkkiä pitää lähtiä. Millä saisis kannettua kissat kätevimmin ulos kun kantolaatikko on muualla.

Tyhmänä kävin parvekkeelta katsomassa mitä tapahtui. Halusin olla näkyvissä ja nähdä itse. Näin kun tulipalo-asunnon asukas hoippui ambulanssiin. Vähän rauhoitti se, ettei kukaan juossut tai ulvottanut pilvejä ja palomiehet käytti hissiä. (Sehän on ensimmäisiä sääntöjä tulipalossa. Ei hissiin, sinne voi jäädä jumiin.) Kaasunaamari-palomies kävi käskemässä minut parvekkeelta pois, koska ne päästi alakerran asunnon parvekkeelta kaikki savut ulos, oisin ollu just yläpuolella hengittämässä niitä. Siinä vaiheessa portaikko oli jo aivan musta savusta. Miehestä näki väin lähimmät osat, muut nielastu savuseinän sisään.

Keräsin kissat ja macin, kameran ja keitin keittiössä teetä. Piti tehä jotain, että pysty vain rauhallisena odotella.  Inhoan avuttomana oloa. (Oon niin tottunu siihen, että huolehdin itsestäni, ei millään osaa jättäytyä jotenki toisten hoidettavaksi. Vaikka tulipalossa en juuri mitään osaisi tehdä, olo ei muutu siitä mihinkään.)

Ihan turhaa lattialla istumista ja typeriä pikkuasiamietintöjä. Soitin ja peruin elokuviin menot, koska en voinut lähtiä asunnosta mihinkään. New Moon suunnitelmat jäi toteutumatta jo toisena iltana. Mietin pitäiskö soittaa leffavuokraamoon, että palautan eilisen elokuvan myöhässä, mutta ne ei varmaan ois uskonu "alakerrassani on tulipalo" - selvitystä.

Koko asunto oli täynä savunlonkia ja oli inhottava hengittää paitsi tuuletusikkunoiden lähellä tai lattialla. Jossain vaiheessa ovikello soi taas ja palomies kävi sanomassa, että palo on sammutettu. Kysy onko asunnossa kaikki ok. Käski vieläki pitää ovet kiinni kun ne tuulettaa portaikkoa. Siinä vaiheessa siirryin pelaan lattialle Assassin's Creediä koska alkoi käsiä täristää. Olin koko ajan ihan tyyni, mutta jälkeenpäin alkoi huteruus. Pelaaminen sai aivot keskittyyn johonkin yksinkertaiseen.

Muutaman suoritetun tehtävän jälkeen kävin katsomassa, että paloautot oli lähteneet. Laitoin kaikki ikkunat sepposelälleen ja yritin saada loputkin savut pois. Lähdin palauttamaan elokuvat ja ruokkimaan matkoilla olevan ystävän kissoja. Portaikossa törmäsin naapuriin, joka tiesi enemmän yksityiskohtia. 4. kerroksen asunto oli palanut ihan kunnolla käyttökelvottomaksi. Täysi remonti tehtävä, ennen kuin siellä voi asua. Tuli oli poltanut sähköjohdot, joten se oli myös sähkötön alue. Musta laatikko meidän talon keskellä. Parvekkeella ja ikkunoissa savun jättämiä varjoja.

Ulkona huomasi miten helppo oli hengittää. (Vieläkin tunnen kehuhkojen sisä-ääriviivat täsmällisesti. Parin vuoden tupakoinnit yhdessä illassa, kätevää.) Kotiin palatessa huomasi ensimmäisenä savun. Varsinkin neloskerroksen käytävämatot oli ihan noessa, samoin koko hissi. Palaneen asunnon ovessa vieläkin nätti metallisydän koristeena. Kummallista miten arkiset ja oudot asiat sopii yhtä aikaa samaan paikkaan.

Oma koti on savun valloittama. Se on imeytyny kaikkeen. Inhottava keinoaineiden palamiskäry. Yritin tuulettaa. Leivoin omenapiirakan, että haistaisin jotain ihan muuta ja koska se on normaalia kodikasta tekemistä. Lojuin kylvyssä tunnin ja hinkkasin nokea pois ihosta. Silti pyyhe oli ihan harmaa. Ja niistin musta koko illan. Kissan tassuista jää mustia jälkiä jos ne kastuu. Varmaan täällä on nokeakin joka paikassa, mutta en enää nää sitä.

Vaatehuoneessa on tuuletushormit suoraan alakertaan. Voitte kuvitella että kaikki mun vaatteet ja muut on ihanasti savustettuja. Oli aivan turhaa vaihtaa sängystä lakanat, koska "puhtaat" kaapista haisi vielä enemmän savulle kuin sängyssä valmiiksi olleet.

Nyt vain väsyttää. Huomaa että ruumis on jännityksenjälkeistilassa ja ihan uuvuksissa. Aivotki vois olla niin ettei tarvis ajatella kaikkea hankalaa just nyt.
Ärsyttää miettiä että hei, tänään ois voinu olla aika tavata yks Terry Pratchettin parhaista hahmoista (sillä on viikate, tiedoksi teille, jotka ette Pratchettiä ole lukeneet.).  Ja viimisin elokuva jota oisin kahtonu ois joku idiootti Cat in the Hat (tosin se "what sireEEEEEEEEN!" kohta naurattaa aina).

Aion niin Carpe Diem huomena. Katsoa viimisen Heroes jakson jota olen säästellyt. Alottaa Oblivionissa ihan sen virallisen juonen pelaamisen. Ja lukea Ananzi Boysin vaikkei uutta Gaimania olekaan odottamassa. Ja kaikkea muuta syvällisempää, mihin mun aivot ei nyt kykene.

Ja pesen ehkä muutaman satatuhatta koneellista pyykkiä. Huoh...
Haluan olla savuton!

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Yesterday I got a post card with a picture of planet Earth. On the back it said, "Wish you were here."



Katselet juuri rikollista toimintaa. Teen nimittäin jotain aivan laitonta ja tuon Eteiseen jonkun muun kuvia. Ei ole lupaa käyttää, ei sitten hiventäkään. Siinä. Tunnustin. Viekää vankilaan, lukitkaa tyrmään, Azcabaniin dementoreiden imettäväksi, telotusjoukkojen eteen. Ja syynä on tähän kaikkeen kriminalismiin on... Egypti.

Eräs blogiseurailunikohde Mikaela kun lähti lomalle pyramidien varjoon lekottelemaan, eikä enää jatkanut (mielenrauhaa ja onnellisuusprosenttia lisääviä) Zachary Quinto postauksiaan tasaisin väliajoin.
 Joten minkäs teet... Egyptin vika. Oli aivan pakko itse kaivaa  tänne Eteiseen muutama Q maailmaa parantamaan. (tosi tuskallinen työrupeama muuten, Oh poor me, joutuu katsella ZQ kuvia läpi...)
Pyydän syvästi anteeksi itse valokuvaajalta, Chiun-Kai Shihltä, jonka kuvia näin törkeästi sieppasin omaksi ilokseni. I'm so bad.

Jos ihan tosissaan puhutaan, en pidä kuvien käyttämistä pahana, kunhan kaikki tietävät kuka kuvat on ottanut. Joo, Eteinen on minulle haasteellista, omien kuvien ja töiden ihmisille näyttämistä (kaikista traumoista välittämättä). Siksi olen yrittänyt pitää kaikki-ikiomia-kuvia-periaatetta yllä. Mutta (ikävä kyllä) ei vielä viime aikoina ole tullut mahdollisuutta päästä kuvailemaan Quintoa...



- "Hei, mun nimi on Mielikuvittelija ja mä oon... Quintoholikko."
- "Hei Mielikuvittelija"
- "Jo kuukausia mulla on ollu pakottava tarve saada annos... Ees pikku vilaus Quintoa... välillä tuntuu ettei osaa ees ajatella mitää muuta. Sitä yrittää olla kovana ja pysyä kaukana. Mutta sitte jotenki vaan huomaa, että hiiri siirtyy Cheap Thrils - bookmarkkiin, ihan niinku puoli itestään ja kohta ollaan taas silmät täynnä."


What do you call those? - I call them ears.



Hii! (= kornia ja kimeää, yleensä teinityttöfanittajiin liitettävää ääntelyä, johon kuuluu myös muutama höperö tanssiaskel)

Katselin eilen Star Trekin bluerayna, ensi kertaa elokuvateatterikäynnin jälkeen. Elokuva oli vielä parempi kuin ensi katselukerralla ajattelin. Ehti keskittyä paremmin joka yksityiskohtaan ja nauttia. Löysi pikku juttuja, jotka oli ensi-ihmetyksessen & euforian huumassa huomannut.

Lisämateriaalit oli mahtavia. Oli kiinnostava nähdä miten juonta oli muokattu. Poistetuista kohtauksista selvisi, että alunperin Nero jää tulevaisuudesta tultuaan vangiksi ja viettää vuodet  tulevaisuus-Spockkia odotellessa Klingonien vankilaplaneetalla surkeissa oloissa (ja ilman paitaa... Voi harmi...). Nero saa kokea totuus-ötökät ihan omasta takaa, kun Klingonit yrittää rääkätä siitä tulevaisuuden tietoja ulos. Ja Nero karkaa. Uhura ei siten kuule avaruusaalloiltansa Klingonien laivaston yllätys tuhosta (kuten oikeassa elokuvaversiossa) vaan raportin vankilapaosta.

Maailma pyöri mielessä vielä tänäänkin. Valokuvanäyttelyn avajaisia odotellessa halusin nollata aivoja ja tein pikku luonnoksen Spockista.

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

I see red people...


(and green.)

Pientä Halloween vietäntää pienellä ystäväporukalla. Miksi muuttaa toimivaa lauantaimallia muuksi. Eli luvassa oli hyvin klassisesti teetä, tyhmiä ja vähän syvällisempiäkin keskusteluja, karkkia, poppareita ja elokuva-nautintoja. 

Katsottiin Coraline tällä kertaa bluerayltä ja koti-3D versiona. Kesti pitkään, että nauramatta pystyi tuijottamaan kanssakatsojia hassut puna-vihreä 3D lasit päässä. Ihmiset kierteli asuntoa katsomassa miltä kaikki näyttää. Tai mitä tapahtuu,  jos laittaa toisen silmän kiinni.




Yllättävän hyvin 3D efekti tuli elokuvasta esille. Tietysti aivan eri tasoisena kuin silloin kauan sitten juhannuksena, kun sen aidossa 3D teatterissa kävin Helsingissä katsomassa. Tekniikkahan on ihan eri. Elokuvateatterissa (käsittääkseni) kolmiulotteisuus tulee stereoskooppisesti niin, että kummallekin silmälle heitetään vuorotellen kuva vähän eri kulmista. Ja aivot kokoaa sen päässä niin että lopputulos näyttää syvemmältä kuin tavallinen kuva. Esineet tulee kohti ja elokuvaan voisi kävellä sisään.


Graafisenvalkoiset muotomaatuskat pääsivät tälläkertaa näyttelemään kummituksia

Kotitelevisiosta ei moista tekniikkaa saa ulos, joten 3D tehdään eri tavoin. Puna-vihreä lasit vain kadottaa elokuvasta suuren osan värimaailmasta. Sininen ja keltainen tulee hyvin esille, mutta muuten pitää hyväksyä värimenetys syvyyden saavuttamiseksi.

Mutta nyt eksyttiin kauas halloweeniviettämisistä. Katsottiin Coralinen making-of pätkät ja haaveiltiin animaation tekemisestä. (ja minä Neil Gaimanista.)



Piti hiukan koristella kotoa iltaa erikoistaakseni. Leikkelin lepakoita seinälle. Ostin jopa oranssin (!) kurpitsan värisiä kukkia. (Ja olin niin väsy/laiska, että vaikka huomasin kuvan epätarkaksi, en enää ottanut toista.)

perjantai 30. lokakuuta 2009

What's this? There's white things in the air


         *
Ensilumi tuli.       *
Ei mitään epämääräisen jähmettynyttä vettä, vaan oikeita Burtonistisia takku-lumihiutaleita.
Hiljalleen leijailemassa taivaalta.     *
                  *
Vaikka kuinka olisi liian pitkä työviikko takana, ei voi muuta kuin innostua.              *
*      *                    *                                                  *
             *           *

*
Tietysti ennen tammikuuta on jo aivan korviaan myöten täynnä lunta ja jäätä. (Välillä ihan konkreettisestikin.) Auton ikkunoiden rapaamista aamulla, kohmeisia sormia ja ainaista kylmyyttä.
 *        *                         *
Joten nyt siitä pitää vielä nauttia.
*        *      *
*

Kosketuksissa syksyyn?

 *              *
Kaupan aulassa, rattaissa istuva pikkutyttö nautiskeli eskimopuikkoa.            *
Kurpitsoille oli liimattu naamat mustasta teipistä.
           *

*

Vielä korvan takaa, kiitos.



Jealous much?

Halloweenin tunnelmissa piirtelin luonnoslehtiöön triangelidraamaa Zeron, Jack Skellingtonin ja nimettömänä esiintyneen kissan välillä.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Over the top



Tällä kertaa käytämme konkreettisesti aikaamme eteisessä. Sekä sähköisesti että tosielämässä. Mutta lähdetään liikkeelle päiväkirjamaisesti aivan päivän alusta.

Viime viikon Vilnalaiset vei niin paljon työtunteja, että saatoin vain vapailla maanantain. Oh Joy. Ehdin viimein käydä kirjakaupassa täydentämässä True Blood varastoja ja Suomalainen lahjoitti minulle yhden pokkarin lisää kaupanpäälle ostopassin täytyttyä. Aivan niin kuin pitkään nukutussa maanantai-aamussa ei olisi ollut tarpeeksi ihanuutta yhdelle päivälle.

Valokuvaamosta hain aivan oikeasti filmistä kehitettyjä kuvia. Piti kokeilla onko vanhassa filmikamerassa vai kameraa lainanneessa ystävässä vikaa, kun hänen filminsä olivat jääneet kuvitta. (Ilmeni että inhimillinen osapuoli oli ollut viallinen, ei kamera. )




Ja sitten lähdin maalailemaan maalle.
Isovanhempien pikku sivueteisen ovi vaihdettiin ja oven yläpuolinen seinä meni uusiksi samalla. (kuvassa voitte havaita, että arvoisa viktoriaaninen herrasmies osoittaa sormellaan kyseistä kohtaa.)
Ongelmaksi nousi, ettei entistä seinäväriä tiennyt tarkasti kukaan ja uudestaan kamarin maalaaminen olisi ollut vähän ylimääräinen homma.


pohjamaalausta ja tyylikkäitä maalarinteippejä...

Niinpä mummuni pyysi, että maalaisin heille jotain uudelle seinälle. Ja tänään sattui olemaan sopiva päivä värkkäämiselle. Päätin jo aiemmin maalailla oven yläpuolelle muka-ikkunan. Harmaasta lokakuusta tympiintyneenä halusin kesämaisemaa, vaikka se ei ihan yleistä omalle maalausmaulleni olekaan. Muutenkin koko projekti oli melko lennosta tehty. Ei luonnoksia, ei värikokeiluja, ei järkeä?


 (Tummat kehykset oli sinänsä kivemman näköset, mutta halusin tehä vähä vanhanaikaiset kehykset)

No. Lopputulos oli aivan mukava, varsinkin kauempaa katsottuna. Ja pikkueteisestä vain kuljetaan läpi. Tai haetaan villasukkia. Joten kovin pitkäaikaista altistumista kirkasväreille ei kenellekään tule.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Tarinamurhaajat!



Kuten eteistä lukiessa voi ehkä havaita, olen melko... no... fanaattinen mitä tulee tarinoihin, oli kyse sitten kirjasta, elokuvasta tai vaikka pelistä. Rakastan tarinoita. Ja käytän aivan liian ison aivokapasiteettimäärän niiden miettimiseen, let me tell you

Olen tarinoidenrakastaja. Jos haluaa hyvää palautetta, kannattaa näyttää elokuvansa minulle. Annan anteeksi pienemmät virheet ja huonot näyttelijät, jos tarina vain on hyvä. Hyvästä tarinasta voi nauttia vaikka sen ulkoasu olisi kuinka surkea tahansa. Tietysti inhoan jos joku asia tarinassa haraa vastaan. Hahmot toimivat oman luonteensa vastaisesti. Juoni ei ole uskollinen tarinan maailmalle. On epäloogisuuksia. Mutta ne ovat pikku yksityiskohtia, jotka voi jättää huomiotta, jos oikeasti tykkää kaiken alla olevasta tarinasta.

Kaikki eivät ole tarinoille yhtä ystävällisiä. Tarinat ovat täysin voimattomia ja turvattomia kun ne päästetään maailmalle. Julmat ja kyyniset kriitikkosadistit iskevät niihin kyntensä ja yrittävät löytää sen kipeimmän kohdan johon iskeä.

Mutta kaikista pahimpia väärinkäyttäjiä ovat tavalliset ihmiset. Ne jotka katsovat elokuvista "tylsät" kohdat pikakelauksella. (Tiedät kyllä kuka, senkin pahis!: )

Hienovaraisemmat lukijat voivat tässä vaiheessa vaihtaa nettiosoitetta, sillä aihetta jatkaakseni kerron järkyttävän tositarinan. Kirjakaupassa käydessä kaksi tyttöä osti innoissaan viimeisimmän Twilight kirjoista, Aamunkoin. Sinänstä tämä ostoteko oli mitä ymmärrettävin, kuka nyt ei olisi innostunut hyvän kirjasarjan viimeisestä osasta. (Itse olen lukenut kirjan alkuperäiskielellä jo viime talvena, joten olen elänyt aivan normaali-elämää...)

Kammottavuusalueelle siirryttiin vasta myöhemmin.
Näin nimittäin samat tytöt vähän myöhemmin Anttilan aulassa.
Lukemassa kirjan viimeisiä sivuja.

ARGH! Kuka oikeasti lukee kirjasta lopun ensimmäiseksi! Järkyttävää!!! Kauheaa kirjan raiskausta. Tietysi voi olla että kumpikin on teini-neroja jotka lukevat 100 sivua minuutissa, mutta hiukan epäilen.

Pitäisi olla joku mielikuvittelu-oikeus, joka voisi toimia tarinoita tehtyjä rikoksia vastaan.
Copy-paste käsikirjoittajat saisivat opetella ulkoa Aristoteleen runousoppia.
(Tai edes katsoa muutaman elokuvan, jossa on alle 2 tuntia tietokonetehosteita. Vaikka nekin ovat hyviä sopivalla tuulella : ) 
Ja viheliäiset lopun aluksi lukeva joutuisvat syömään murot ilman maitoa. Aina.
Tai joka kirja, mitä ne alkaisivat lukea muuttuisi Harlekiiniromanssiksi. Ei tarvisi jännittää enää lopputulosta.

Huoh. Tulipa taas valitettua. Pahoittelut huutomerkkien liiallisesta viljelemisestä.
(Ja jos satuitte olemaan ne tytöt Anttilasta.)

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Random chance seems to have operated in our favor


"I think I lost my mind somewhere around here. I put it right there on that stone."

Hitaasti mutta rauhallisesti Ohtakarin reissulla täytetty mustavalkofilmi päätyi viimein Eteiseen. 
Se meni ensin kehitykseen, muuttui negatiiveiksi ja niistä paperikuviksi, kävi skannerissa, siirtyi photariin ja sai vähä väriä päälleen. Slow motion... Olinkin jo unohtanut miten kätevää digikuvaus on.

Jeero kuvailut saavat täten jatkoa. Se sattui olemaan autonperällä mukana ja päätyi taasen kerran mustan huumorini uhriksi.


 Kolmen kilometrin korkeudessa
Jeero harmikseen muisti, ettei osannut lentää.




Kolmisenttisille jaloille maasto 
oli hiukan vaikeakulkuista.




Liian myöhään Jeero huomasi astuneensa
lihansyöjäpuolukan ovelaan ansaan.
Kaikki toivo oli menetetty.


Esitteessä oli unohdettu mainita, 
että läheisen aurinkorannan hiekka oli melko karkeaa.





Yhtäkkiä lokkien pyydystäminen ei enää
  tuntunutkaan niin hyvältä idealta.



Jeerolla oli hiukan epäilyksiä
saamansa uimarenkaan toimivuudesta.



Tajuttuaan hyräilevänsä turkooseja palloja
Jeero ei ollut enää niin varma
omasta sienitietoudestaan.



Paikalliset asukkaat eivät ikävä kyllä 
ymmärtäneet sarkasmia.