You do have your moments. Not many, but you do have them.

Keväästä tuli taas todistusaineistoja, kun takapihan puiston suihkulähde vesitettiin ensimmäistä kertaa talven jälkeen. Se lohdutti eilisen lumiräntäkelin jälkeen mukavasti. Aurinko oli ehtinyt siivota  valkoiseksi muuttuneen maan, kaikki paitsi sitkeimmät varjokinokset.

Puolikaaren muotoinen kivipaasi lennätti vesiryöppyjä ilmoille ja pyöritti viimesyksyn lehtiä altaassa. Aurinko sai vedessä aikaan trooppisia valoilmiöitä. Vaikka oli vilpoista, joku itsesäilytysvaistoton osa aivoista halusi kahlailemaan. Tyydyin kastumaan rannalla. Tuuli riepotteli tehokkaasti osan suihkulähteen ryöpyistä ohikulkijoiden ja vieressäkuvaajien niskaan. Säilyin kuitenkin kuivempana kuin osa opiskelijoista tänään töissä... Oppilaskunta oli päättänyt järjestää iltapäiväksi kevätriehakkuutta vesipallosodan muodossa. Meitä opettajia käytettiin häikäilemättä suojakilpinä.

Muutama nallekarkki oli herännyt talviunilta ja hypännyt pussista puistokivetyksille ottamaan aurinkoa. Millaista hukkausta, syömättömiä karkkeja! Onneksi vieressä leikkineet lapset nappasivat ne suuhunsa, kun äidin silmä vältti. Lapset on niin ekologisia. Pääsi nallet parempaan talteen. (En tiedä oliko kyseinen äiti tästä niin tyytyväinen. Luonnon antimien herkuttelu taisi kuitenkin jäädä häneltä huomaamatta.)

Nuoret katutaiteilijat oli (varmaan nallekarkkien syönnin ohessa) raaputelleet betonilaattoihin sateenkaaria ja irvinaamoja. Väriteorioiden ja anatomian tutkimisesta kannattaa aloittaa. Leikkipaikan laitteet oli tosi futuristismuotoiltuja. Toivottavasti niiden mukana tulee joku manuaali. Muuten ei kyllä tiedä mitä niillä tehdään. 

Optimistit oli lämmintä seinää vasten nousseet maasta. Ensimmäiset elävät vihreät tuntuu aina keväisin aivan häikäisevän värisiltä. Niinkö joku olisi laittanut tulppaanien sisään valot. On kai niin tottunut että ulkona on kaikki lumen alta näkyvä harmaan-ruskean-debiili-plaa-väristä mitäänsanomattomuutta. (Kyllä, käytän Maija Poppas-lexiconia yhdyssanaoppaana.)

Eräs ystäväni taannoin purki elämäagressioitaan (tosin vain verbaalisesti...) minuun aivan aiheetta ja oli jälkeenpäin siitä pahoillaan. Asia on jo ollutta ja mennyttä sillan alus vettä, mutta eräänlaisena huomaavaisuus kaikuna sain tänään kimpun pitkiä neilikoita. Koska "olin jaksanut kiukkuilua". Kissat oli aivan häkeltyneitä vaaleanpunaisesta. Sitä piti käydä useampaan kertaan nuuhkimassa.
  
Neilikoiden kanssa ei ainakaan pääse käymään samoin kuten surullisen kuuluisille pääsiäisnarsisseille, joiden ruukussa oli joku tuntematon mustakarvainen olento käynyt nukkumassa litistäen kaikki kasvustot mielenkiintoiseksi kehäksi. Tekijä on yhä täysi mysteeri, sillä minun kissani ovat tietysti täydellisesti koulutettuja, eivätkä koskaan menisi pöydälla ja/tai kukkapurkkiin. Kyseessä täytyy olla joku UFO cropcircle juttu. Minimaaliset alienit yrittää varmaankin viestittää jotain...

It remembers little things, long after you have forgotten everything.

Vanhat valokuvat on ihania.  Paksulle pahville liimatut mustavalkoiset kabinetti-muotokuvat, joissa on  ajan tuoma lämmin väri. Sellaisia ei enää saa tehtyä. Ennen filmikemioissa käytettiin enemmän hopeaa, joten kuviin on tallentui enemmän vaalean ja tumman sävyjä. Kuvista tuli herkkiä, niissä on yhä unisen pehmeä pinta

Vilnasta löysin katumyyjän vanhojen neuvosto-tavaroiden seasta muutaman vanha valokuvan. Olin kai niin innostuneen oloinen, että mies kaivoi pöytänsä alta erikoisaarteens, jota ei uskaltanut pitää esillä ulkoilmassa. Isoja kabinettimuotokuvia vuosisadan vaiheesta. Huoh. Onneksi oli matkan viimeinen päivä, joten oli ihan pakko käyttää loputkin Litat pois...

Vanhat valokuvat on paperimuotoisia aikakoneita. Niitä katsoessa miettii kuka kuvan ihminen oli, mistä hän haaveili ja millaista elämää eli. Kun päädyin vähän vakituisempaan asuntoon opiskeluiden jälkeen, uskalsin hankkia muutamia oikeita kalusteita, joita ei ole helppo muuttaa. (Joita ei saa pakattua osiksi pahvilaatikkoon ja raahattua pahimmillaan pyörän tarakalla uuteen kämppään.)

Yksi näistä pysyväishuonekaluista on vanha klaffipiironki, johon kirpputorilla ihastuin heti. Piironki oli käytössä vuoden ennen kuin hioin ja maalasin sen ja samalla löysin salaisuuden. Pienen vetolaatikon taakse oli "salalokeroon" lipsahtanut vanha mustavalkokuva nuoresta naisesta ja ikivanha elokuvalippu. Omistaja ja aika on muuttunut, mutta valokuvista ja elokuvista nauttiminen säilytyn ennallaan...

I suddenly find myself needing to know the plural of apocalypse.

Tiedätte sen kohtauksen Viimeisen ristiretken alusta, kun Indiana Jones karkaa työhuoneensa ikkunasta sihteerin viivyttämää valtavaa opiskelijalaumaa, jolla kaikilla on sille valtavasti asiaa. No. Mun työhuone sattuu olemaan liian korkealla, ikkuna on hankala avata eikä meillä ole sihteeriä... Joten koko viikko Vilnasta palattua on ollut yhtä kaaosta.

Työmatkat on kivoja ja mielenkiintoisia arjen katkaisijoita, mutta käytännössa seuraavalla viikolla odottaa vähintään kahden viikon verran tekemätöntä työtä. Tämä ei tietenkään osu kovin hyvin yhteen sen tosiasian kanssa että kokonainen viikko töitä ulkomailla kaks neljä hoo seitsemän aiheuttaa kotiin palatessa sanottaisiinko pientä energiavajetta. (i.e on ihan totaalisen tööt-poikki. Ei mitään korkeampaa älyllistä toimintaa. Just muistaa mihin piti ruoka laittaa, että sen voi nielasta. )

Itse matka meni hienosti. Opiskelijat oli ihania, kuten kaupunkikin ja oli mukavaa nähdä liettualaisia kavereita pitkästä aikaa. Päästiin käymään maalla ihmettelemässä kevättä ja ehkä upeimmassa ullakko-loft asunnossa ikinä. Vilna oli yhtä ihana kaupunki kuin viime vuonnakin, ei vain säiltään aivan niin kesäinen. Kunhan ehdin käydä kuvia vähän läpi, saatte tekin ihailla maisemia :) Tänään energiaa vain valittamiseen... säälittävää... (Jos viime vuoden tunnelmat kiinnostaa, ne löytyy täältä.)

Going going gone...

Asustetaan taas pikku hostellissa aivan vanhan kaupungin keskellä

Juuri kun on sopivasti  päästy kotiutumaan viime matkasta, pitää taas pakata laukut ja tarkistaa passin läsnäolo. On nimittäin jälleen se aika vuodesta kun valokuvausopiskelijat parveilevat etelään. Ja minä siinä sivussa. Edessä on siis viikko Vilnassa. 

Ihan mielenkiintoista mennä sinne uudestaan. On niin paljon helpompaa kulkea kaupungissa, jonka jo valmiiksi tuntee. Tietysti ulkomailla opiskelijoiden kanssa ollessa koko viikko on aamusta iltaan töitä ilman mitään vapaa-aikoja. Seitsemän pitkää päivää... Huoh. Ensi sunnuntaina, kun viimein aamuyöstä taas (toivottavasti) kotiini raahustan, olen varmasti lähellä katatonista tilaa... No. Ei ainakaan ehdi arkeen kyllästyä.

Kissat on tosi tyytyväisiä, tietävät jo että lähden pitemmäksi aikaa pois aina kun kaivan matkalaukun kaapista. Ovat yrittäneet sabotoida pakkaamista koko päivän. Mikä voisi olla sen mielenkiintoisempaa kuin kaivautua siisteihin vaatepinoihin ja myllätä ne nurin. Ja samalla tietysti kuorruttaa kissan irtokarvoituksella. Pitää olla tarkkana, ettei laukku ala lentokentällä naukua.

 

Oman matkalaukun tunnistaminen on aina yhtä hankalaa. Piti tehdä jotain muutakin pääsiäisenä kuin pelata Final Fantasya ja nauraa Sheldonille. Joten painoin laukkuuni Tardiksen. Sovieliasta matkallaolijalle...  Tietysti oma Tardis olisi vielä parempi, voisi ilallla palata takaisin kotiin. (Tai edellisviikolla. Toissa vuonna. Aikakoneet on niin käteviä.)

If there is magic on this planet, it is contained in water.

Ehdin sulatella matkaa ja kuvia. Ja siirtää niitä tänne Eteiseen asti. Joten tässä tunnelmia Petrasta. (Yhdistettynä kohtuuttoman moneen kuvaan veden muovaamista kallioista).

Tungetaan ulos pikkubussista monen tunnin ajon jälkeen. Sisäänkäynnillä on matkamuistokioskeja. Yhdessä poseeraa Indiana isänsä kanssa. Myynnissä on tosin kiliseviä napatanssiasuja. En muista elokuvasta niitä. Pikkupoika nukkuu turbaanipäisen isän sylissä. Huivipäiset pikkuteini kikattaa ja supisee pikku laumassaan. Ihmiset on ihan samanlaisia joka paikassa. Turhauttaa odottaa. Odotettiin Israelin tullissa ja Jordanian tullissa ja nyt taas täällä. Muuten olisi kiinnostavaa istua ja katsoa hulinaa, mutta paluu aikataulu on sidottu kiinni. Haluan Petraan. Oikeaan Petraan.

Kävelen vanhaa soratietä. Ympärillä leviää kermanvärinen laakso ja kumpuilevia kallioita. Kuin joku olisi parkkeerannut cumuluspilven ja muuttanut kiveksi. Kallioissa on pehmeiksi hioutuneita luolia ja seinämiin hakattuja temppeleitä, valtavia kivipylväitä.

On rauhallista, vaikka opas kiirehtii koko ajan. Turisteja siellä täällä, mutta pitkiäkin matkoja saa olla yksin. Hevosmiehet huutelee ratsastustarjouksia, mutta haluan mieluummin kävellä. Mutta kävelen mieluummin. Haluan rauhassa imeä kaiken itseeni, olen haaveillut Petraan pääsemisestä pienestä asti.

Ylempänä kallioilla kuljeksii vuohia syömässä. Kaukana istuskelee taivasta vasten siluettina klassisia beduiinihahmoja mustissa kaavuissaan. Liian sopivaa, onkohan ne lavastettuja extroja.
Aurinko on pilvessä, onneksi, lämpötila pysyy alle 30. Kuvat näyttää harmailta, mutta toisaalta ei ole liian kuuma.

Punaisia kallioita. Päästään korkean kallioseinämän viereen. Tie jatkuu kiemurtelevan kanjonin pohjalla. Seinämät molemmilla puolilla ovat sata metriä korkeita, veden ja ajan muovaamia. Sileitä ja pehmeitä. Siq, "kuilu", on nimensä mukainen. Taivaasta näkee vain ohuen kaistaleen.

Opas hätyyttää liikkumaan nopeammin. Kuvatkaa sitten paluumatkalla. Välillä hevoskärryt viuhahtavat ohi vähän liian läheltä. Kyllästyn laumaliikuntaan ja lähden seikkailemaan ryhmän edelle. Pitäkää tyhmät opaskierroksenne. Tutkin itse.

Kivi on punaista ja oranssia ja ruskeaa, kuin joku olisi harjoitellut auringonlaskun maalaamista ja kaatanut ylimäärävärit tänne. Kallioiden sävyt vaihtuvat ja elävät koverilla ja kuperilla. Karhean ja huokoisen punakiven seassa lonkeroi mustaa kovempaa ainesta. Metalliset suonet ovat hioutuneet kiiltäviksi. Ne ovat koskettaessa sileitä ja paljon kylmempiä kuin muu kallio.

Argeologimerkintöjä vai ikärajoituksia?

Ihmisten muovaamia kohtia ei aluksi huomaa. Sitten kallionviertä alkaa kiemurrella siihen hakattu vesikouru täynnä heijastavaa vettä. Muutama lapsi roiskuttaa vettä toistensa päälle kunnes äiti kieltää. Täällä on vehmasta, kuulemma. Itse huomaan vain muutamia heiniä. Pikkuisiin kallionrailoihin iskostuneet puut ovat vihreitä, toiset kukkivia. Viime viikolla on satanut niin paljon, että koko sileä kanjoninpohja oli hetkeksi muuttunut joeksi. Turisteja oli täytynyt pelastaa vedenpaisumukselta.

Kapea kanjoni kiemurtelee hitaasti alaspäin. Seiniin alkaa ilmestyä lisää hakattuja koristeluja, jotka aika on muuttanut hienovaraisiksi. Paikallinen työmiesporukka kaivaa ikivanhaa laattakivitietä esiin. Tai seisoskelee kottikärryjen vieressä ja polttaa itse käärimiään sätkiä. Puhuvat nopeasti ja kiivaasti, mutta hyväntuulisina. Yksi nostaa välillä lapiolla muutaman kivenmohkuran metallikärryihin. Kallioseinistä heijastuu kumea kolahdus.

Tie päättyy. Kallionseinämästä puuttuu korkea kapea siivu. Ja siitä näkyy Petran tunnetuin raunio. Aarrekammio. Se josta Indy löysi Graalin maljan. Ja nyt minä olen täällä. Ei ihan vielä usko itsekään. Aarrekammion edessä on iso aukea, tori täynnä kuhinaa. On telttamaisia krääsäkoju/kahviloita. Turistien monivärinen moniääninen suma. Kameleita, hevosia, aasi... Kissa juoksee ihmisten jaloissa. Koira seuraa poikaa kieli pitkällä. Kaikki ovat kerääntyneet toiselle puolelle aukeaa, kaikki katsovat samaan suuntaan.

Kävelen Aarrekammion eteen. Sisään ei pääse, se on aidoilla suljettu. Toivun pettymyksestä nopeasti ja istun alas ihmettelemään hautatemppelin kokoa. En koskaan tajunnut että se on niin iso.

Petra jatkuu eteenpäin. Kiipeän jyrkkiä, lukemattomien jalkojen hiomia portaita korkealle luolan suuhun. Alhaalla hulina jatkuu. Luolan katto on savun mustaama. Ennen kuin Petra "löydettiin" uudestaan, ennen kuin se tuli taas länsimaiden tietoon, kaupungin hautataloissa ja luolissa asui beduiineja. Harva halusi muuttaa pois kun Petra vallattiin historialle. Ja matkailulle. En olisi minäkään lähtenyt. Täällä on niin kaunista.

Petran keskusta laajenee koko ajan avoimemmaksi. Kallioseinämissä on valtavasit pieniä hautataloja. Niiden pehmeiksi hioutuneet ikkunat ja ovet näyttävät törmäpääskyn pesiltä. Eroosio on muovannut kallioista nykytaideteoksia. Kummallista kivipitsiä, jossa kiven värisävyt ja metallijuonteet aaltoilevat.

Ei-toteltuja-kamelineuvoja osa I. 

Don't take photos while riding. Keep hands away from the teeth.

Bajamajat ja heppoiset myyntikojut eivät sovi tänne yhtään. Pikkupoikalauma juoksee turistien keskellä ja myy postikortteja. Fortiin kards, van dollar, van juro, you buy. Muuten kauppiaat antavat olla melko rauhassa. Kamelin omistaja huutelee turisteja kyytiin. Muutama tyttö kiipeää kikatellen kyytiin ja kiljahtelee kun kameli kapuaa jaloilleen. Huojuva kulku näyttää koomiselta mutta saa lisää kiljahduksia aikaan.

Meillä on aivan liian vähän aikaa. Amfiteatteri on valtava. Roomalaisia varten vielä isonnettu. 3000 hengen istumapaikat. Korkeille istuimille en suostuisi ilman turvavöitä. Kaupunki jatkuu eteenpäin. Minä jään luonnostelemaan. Kiipeä kallionkoloon piirtämään. Haluan kesyttää paikan, huomata jokaisen yksityiskohdan. Olla.

Oviaukoista saattoi päätellä kuka naapurustosta 

oli vasta hankkinut kotiinsa flyygelin.

Lähellä istuskelevat thaimaalaispojat jutelevat koko englanninkielitaitonsa läpi. Suomessa oli korkeat hanget ja lumipyry kun lähdin. Täällä on kesä ja puhun toisella puolella maapalloa asuvien kanssa arkisia. Maailma on pikkuinen.

Aurinko on päättänyt tulla esiin. Taivas muuttunut kirkkaan siniseksi ja kallion värit hehkuvat uusissa sävyissä. Miten tähän voisi kyllästyä. Ryhmä ja opas yhyttävät minut. On aika palata. Luvattua rauhallista kuvienottamisaikaa ei yllättävästi tulekaan. Paluumatka on ryntäys. Run-by-shooting kuvausta. Viimeisetkin hetket talteen.

The famous Vanishing Man and his noble steed Stonelephant.

hmm... Aikomus oli kertoa Petrasta. Nabatealaisista ja heidän valloittamattomasta kaupungistaan, missä kuolleet asuivat palatseissa ja elävät teltoissa. Jossa oli suihkulähteitä ja vesisäiliöitä keskellä aavikkoa. Nerokkaasta kansasta, joilla oli salainen karavaanireitti kaivolta toiselle. Mutta taide/historiallista tarinaa ehkä toisella kertaa...