who you could recognise by her laughter

Who me?

Olen aivan äärettömän otettu. Aivan kipristelee varpaita, kun on niin mukava olo. Asia tuli ihan yllätyksenä. Minä olen päässyt sarjakuvahahmoksi. Siis jonkun muun Oikeaan sarjakuvaan.

Minulla oli muutama vuosi sitten erittäin lahjakas mangapiirtäjä opiskelijana. Hän ei ollut vain vahva hahmopiirtäjä, vaan erittäin taitava käyttämään sarjakuvan rakennetta tarinan kuljettamiseen. Pitkiä hitaita "Leikkauksia" kun tunnelma vaatii rauhallisuutta ja nopeita kapeita kuvasiivuja kiivaissa toimintahetkissä.

Yritin parhaani mukaan kannustaa häntä eteenpäin omalla alallaan. (Kaikkien mielestä joku "isosilmäisten eläinolioiden sarjakuvapiirtely" ei ollut mitään taitoa vaativaa tai arvokasta, vaan ajanhukkaa mistä opiskelija pitää saada erotettua. Joten toisinaan piti vähän avata ihmisten silmiä sarjakuvataiteelle.) Ja kaikki sujui hienosti. Joitain hänen tekemiään sarjakuvia julkaistiin pokkareina. Taas yksi ihana opiskelija valmistui ja karkasi maailmalle.

Hmm... Valitan tässäkin sarjakuvassa... Mitä se kertoo minusta?

Eilen eräs nykyinen opiskelija, mangapiirtäjän ystävä, laittoi sähköpostia, että käyppäs kurkkaamassa uusinta sarjakuvaa netissä. High schooliin sijoittuva manga kertoo kaksoisveljensä kouluun tulevasta uudesta opiskelijasta. Jonka ryhmänohjaaja sattuu olemaan minun kaimani, tummatukkainen ja samanlaisia ilmeitä omaava. Tosin tietysti paljon söpömpi, sirompi sekä kissankorvainen ja häntäinen.


Sain myöhemmin selville, että kyse ei ollut sattumasta. Exopiskelija-piirtäjä oli pyytänyt nykyopiskelijoilta kuvia minusta ja käyttänyt niitä hahmon kehittämisessä apuna. (Mitä? Onko jollain kuvia minusta jossain. Argh!) Ja kommentoinut minusta mukavia. Tietämättä, että minä välttämättä niitä koskaan tulen näkemään. Sen vilpittömämpää palautetta ei oikeastaan voi saada. sigh.
 
Hii. Olen mangahahmo. Yksi parhaimpia ystäviä oli pikku scifi-lyhärissä avaruusaluksen tietokoneen äänenä. Tämä menee jo lähes samalle nörtti-cooleus tasolle. Olin aivan punastua, kun joku oli tykänny mun hahmosta... "I'm already liking the teacher a lot." Tsih. Alkaako julkisuus vähä nousta päähän? 

 

Öhöm... en kyllä muista sanoneeni ylväästä johtajastamme

mitään muuta kuin kohteliaita ja korrekteja kommentteja... ;)

Kaikki sarjakuvapalat on lainattu Erwililtä. Minulla ei ole niihin mitään oikeutta. En nyt tässä laita tarkempia linkityksiä töihin, koska yritän pitää oman työelämän/opiskelijat ja Eteisen erillään. Netissä kaikki on yhteistä, joten oman vapaa-ajan ja työelämän sekmentointi erilleen on vähän haasteellistä. Jonkinlainen erotus pitää olla. Että saa rauhassa tuulettaa aivoja ilman tarkempaa editointia. Tarpeeksi traumaattista, että vanhemmat joskus käy täällä kurkkimassa kuulumisia... (Työvapaa-vyöhyke. Muuten alkaa miettiä liikaa voiko laittaa valokuvia, jotka ei oo teknisesti täydellisiä tai hyvin photoshopattuja. Niistä saisi kuitenkin kuulla ;)

An optimist is a person who sees only the lights in the picture

Piti viimein kaivaa kaikki talvivaatteet kaapin perältä, että tarkenee olla ulkoreissuilla. Opistolle tuli nimittäin vuorovierailulle luokallinen valokuvausopiskelijoita Vilnasta (Liettuasta, jos ei kaupunki kerro vielä tarpeeksi). Aiotaan raahata niitä pitkin paikkakuntaa koko matkan ajan, minä tällä kertaa oppaan ominaisuudessa. Hulinaviikko on siis edessä.“

Päätettiin tiistaina raahata  kaikki valokuvaajat Ohtakariin. Sinne on kätevä mennä linjuriautolla ja kuvattavaakin on paljon. Varattiin meille mökki päiväksi, niin että saattoi välillä sulattaa sormia. Keittää kahvia (teetä) tai vaikka paistaa makkaraa.

Onneksi oli mahtava ilma (lokakuuksi). Iltarusko sai Vilnalaiset huokailemaan, sielläpäin saasteet kuulemma harmauttaa värit, niin että taivasmaalaukset on paljon laimeampia.

Hmm. Vaati mielikuvitusta keksiä mitä mielenkiintoista esiteltävää löytäisi keskellä harmaata ja vetistä lokakuuta.  Luonto on suomessa kaunista ja ulkomaisista yleensä ihanaa, mutta tähän vuoden aikaan ei enää kovin hehkeää. Ruskan sijasta kaikki kasvusto on masentavaa ruskeaa ja jo ruumisvaiheessa odottamassa talvea.

Toisaalta urbaanisti ajatellen meidän pikku kaupungista ei löydy juurikaan arkkitehtuuri-ihanuuksia. Varsinkaan ihmisille, jotka asuu isossa, kauniissa, rakennuksiltansa vähintään keski-ajalta asti peritytyvässä kaupungissa. (Vilna kuvia Eteisessä näkyi jo aiemmin keväällä, kun siellä pääsin onnekseni käymään)

Onneksi muistaa omista matkailuista, että kaikki on ulkomailla aika kiinnostavaa. Arkisetkin asiat toisessa maassa on mielenkiintoisia, koska ne tehdään usein niin eri tavalla.

When come back bring pie!

Ajattelin tehdä jotain erilaista eteiseen... ruokaa itse asiassa. Jonkin arkisen asian kuvaaminen pala palalta tuntui mielenkiintoiselta. Neuvoja seuraamalla pitäisi seurauksena olla samantapainen omenapiirakka, joskin omatkin tuntuu joka kerta olevan hiukan erilaisia.

Nyt kun ihanainen Pushing Dasies jäi tauolle, joten täytyy itse täyttää piirakkakiintiönsä. Ryhtyä Piemakeriksi : ) Tosin en ole läheskään yhtä taitava/kykeneväinen herättelemään hedelmiä tuoreiksi/mukavan näköinen/hyvä-puhumaan-nopeasti-mutta-hienoin-sanoin...

Lähdetään liikkeelle omenoista. Ihania, kirpeitä, vihreitä. Vähän kärsineetkin yksilöt käy hyvin.
Kuoritaan mietiskellen niin että koko omenankuoresta tulee yksi hieno piiiitkä spiraali. Pienistä saavutuksista kannattaa nauttia.

Sitten omenat voi suikaloida tai kuutioida tai silputa. Heittää paistinpannulle pieneen loraukseen hunajaa ja antaa vähän pehmetä vähällä lämmöllä.
Taikina on yksinkertainen. Jauhoja. Jotain rouheampaa, kuten vanhanaikaisia isoja kaurahiutaleita. Pikkusen sokeria jos haluaa. Kuiviin aineksiin sekoitetaan sulaa voita tai pullomargariinia ja sopivasti vettä, että koko seoksesta tulee taikinaista. Arkialkemiaa.

Taikinan voi painella pikku palasina vuokaan kunnes koko pohja ja reunat on peitetty ohuella kerroksella. Ei tarvi niin paljon kaulita. Paistinpannulla pehmennetyt omenat kipataan taikina-asumukseensa. Jos haluaa, omenoihin voi sekoittaa vähän maitorahkaa tai tuorejuustoa. Ja ripotella vähän kaurahiutaleita sekaan, että osa mehusta imeytyy niihin.

Suurin piirtein puolet taikinasta pitäisi jäädä yli pohjaa ja seiniä rakentaessa, siitä tehdään piirakalle katto. Se kannattaa kaulita sileäksi ja sitten siirtää kaulimeen kierrettynä piirakan päälle. Katon reunat voi painella haarukalla tiukoiksi. Visualisti voi tehdä mukavaa kuviota, jos painaa haarukan viivastot vaikka ristikoiksi.

Kaikkinensa taikinakuorrutetut omenapalaset pääsevät uuniin, kunnes kuori on rapea ja kullan ruskehtava. Ja sisus ihanan pehmeää. Tätä voi testata pistelemällä taikinaa tikulla. Kypsä piirakka vähän kaikuu ja kumisee kun sen rapeaa kuorta kopsuttaa sormella.

Melko kirpeän omenapiirakan kanssa kannattaa nautiskella vaikka perusjätskiä tai vaniljakastiketta. Syömiseen en anna tarkempia ohjeita.

Tässä vielä ainekset/ohjeet tiivistettynä:

• Taikina: n. 4 dl vehnajauhoja, vajaa desi kaurahiutaleita 2 rkl sokeria, n. 150g voi/margariini tms, n. ½ dl kylmää vettä (lisätään hiljalleen kunnes taikina sopivaa)
• Sisus: n. 1 kg happamia omenia, sitruunamehua, sokeria jos haluaa, vehnäjauhoja/kaurahiutaleita kuivikkeeksi, vaniljasokeria, kanelia jos innostaa.
• Paistu: Uunin alin taso n. 35 min. 200 ˚C

Siinä. Mmmmm! Pie.

Käytiin opiskelijoiden kanssa läpi draaman kaarta ja istutuksia ja muuta elokuvan dramaturgia juttua. Joten tässä juonellisesti erittäin syvällinen ja mullistava animaatiokokemus tämän kerran teemasta... Weebl ja Bob on ihan käsittämättömiä.

Väriterapiaa - luova työpäivä?

Yleensä opettaessa ei ehdi tehdä mitään omaa. Tietenkin kaikki energia suuntautuu muiden opastamiseen. Opiskelijoiden töillä on merkitystä, ei minun harjoitustuherruksilla.
Mutta erikoista kyllä tämän viimeisimmän taittoprojektin aikana sain väsättyä tekniikka esimerkkeinä muutaman taustakuvituksen, joihin olin itsekin ihan tyytyväinen.



Joka kuvan päälle tuli tekstiä, joten osa niistä voi näyttää yksinänsä tyhjiltä. Mutta koska yleensä väritykseni on periaatteessa harmaan eri sävyjä sekä raikasta mustaa, ajattelin laittaa tänne myös (pahoittelen pakollista kliseisyyttä) säännön vahvistavan poikkeuden. Keltaista! Oranssia! Voitteko uskoa?



(Tosin laitoin tänne vähän vähemmän keltaisen version. Pitää sentään hiukan ajatella mielenterveyttään...)




Tehtävänä oli periaatteessa taittaa pieni esite/kirja väreistä ja tehdä siihen jonkinlaiset kuvitukset Illustratorilla. Halusin pois kliinisen siististä vektoritunnelmasta ja karusti liimasin kuvituksiin vielä Photarissa tekstuurit. Niin yksinkertaista, mutta rosoisuus toi kuviin vähän vanhanaikaisen lastenkirjan oloa. No, ainakin minulle...

(Illusionaattori on itsellekin uusi ihastus. Alan hiljalleen hyväksyä Freehandin poismenon... *sigh*)

Vastaväriparit tulivat samalle aukeamalle, mikä hiukan lisäsi haastetta... Viimeinen pallokuvailu on pariton kansiviritelmä.

Sisävessa in memoriam

Saarella yhä. Todellisuudessa se ei ole ihan yhtä mielenkiintoista kuin Lost antaa ymmärtää. Tosin - myös vähemmän hengenvaarallista. Joten 5/5 by me.

Seuraavana päivä jatkettiin eilisiä kokouksia, mutta onneksi osan piti karata johonkin kunniamerkkien jakotilaisuuteen. Kuljeskelin vähän aikaa saarella kameran kanssa, mutta otin vain muutaman kuvan. (Odotan innolla pääsyä sivistyksen, netin, putkistojen ja kylpyhuoneiden pariin.)

Pelottavasti valokuvaus tuntuu nykyään liittyvän mielessä liikaa vain töihin. Välttelen sitä, koska se on yksi "velvollisuus" lisää. Omituista ja erittäin negatiivista. Pitää kitkeä itsensä ulos moisista ajatuksista. Se, että satun tekemään töitä valokuvien ja valokuvaajien kanssa, ei saa estää itseä kuvaamasta.

Rangaistuksena laitan tänne muutaman kuvan joihin en ole yhtään tyytyväinen.
No olisit ottanut enemmän ja parempia, tyhmä!

Kummallista että joulukalenterin luukkuja on avattu jo useampi. Silti maailma näyttää elävän vielä alkusyksyä. Vain salamyhkäistä jäätä liukastamassa askeleita ja muutamia kuuran kovettamia kasveja. Muita todistusaineistoja talvesta ei löytynyt.

Tylsyys luo tehokkuutta?

-

Karattiin työporukalla miettimään Tärkeitä Asioita Ohtakariin ja oltiin yötä. Kokoustettiin koko päivä pitkälle iltaan ja mietittiin opetussuunnitelmia yms. virallista. Illalla oli viimein rennompaa. Tehtiin syömistä ja puhuttiin yleisiä. Kunnes odotusten mukaisesti meidän työryhmän eräihmiset alkoivat kertoilla vaelluskokemuksiaan. Erittäin yksityiskohtaisesti. Erittäin. (Liitä tähän päässäsi tappajahain tunnari...)

Mitä oli pakattuna rinkkaan, mitä karttaa/reittiä käytettiin, missä topattiin hengähtämään, missä leiriydyttiin, miltä siellä näytti, mistä sai vettä, missä se tyhjennettiin itsestä ulos, missä alkoi olla huono olo, missä saksalaisturistit tulivat vastaan, missä oli se jännä kivi...

Omat aivot vain siirtyi näytönsäästäjälle. Kerran eräretki muisteluista voisi olla kiinnostunut. Ehkä vielä toisella kerralla. Mutta kun sama toistuu joka ikisenä kertana, kun meillä on strategiapäiviä tai muita pitempiä kokousputkia. Joka ikisenä iltana.

En halua kuulla, miten joku on ollut talvivaelluksella, joka oli niin rankka, että puolessavälissä häneltä irtosi osa varpaankynsistä. Ensinnäkin: AUTS! Toiseksi: Yäk!
Miksi kukaan haluaa lähteä tuhoamaan varpaitaan ääriolosuhteissa?

Joka tapauksessa. Huomasin että tylsistymisestä on itse asiassa hyötyä. Istua nuupotin koneella koko illan ja värittelin aiemmin tekemäni luonnoksen.

Tämä on jatkoa ASL:n yhteen viikkotehtävään (Tervehtimässä sadetta. Nähtävissä yllä) ja sai vaikutteita aiemmin tehdystä freelancer työstä, Cabaret musikaalin julisteesta. Käytin melko samanlaisia asentoja ja eleitä kuin oikeassa julisteessa.
Ladies and Gentlemen: I give you, Lähes-Cabaret.

Sen jälkeen päätin vielä leikkiä Illustratorilla. Tein brusheja ja tuherisin piirtopöydällä. Halusin saada musteenoloista, orgaanisempaa jälkeä, kuin vektorien rautalankaviivat yleensä ovat. (erätarinat jatkuivat yhä...).

Löysimme patjojen seasta mökin parvelta aiemmin hiirten ruokakätkön. Siivosin muruja pois ja säikäytin näimme kätkön kerääjän peittoläjän keskeltä liikkeelle. En pelkää hiiriä mutta yllätys sai minusta ulos varsin neitimäisen kirkaisun. Hiiri mennä vilisti hirsiä pitkin ja katosi seinustan listanrakoihin.

Meidän karut eräihmiset olivat ihan kauhuissaan ja sitä mieltä, ettei parvella uskaltanut nukkua. (hih.) Mitä jos hiiri tulisi ja purisi. (Kammottavaa. Seuraavana aamuna löytyisi yhdestä makuupussista pellkkä tyhjiin kaluttu luuranko?)

Hiiren purema ei kuulostanut kovin järkyttävältä kohtalolta, joten tein siitä kuvan. (Ehkä vampyyrihiiri on miehen lemmikki?)

Before and Aftershock

Sisustusohjelmat aina huipentuvat eron korostukseen. Esitetään kaksoiskuvina millainen asunto oli ennen ja jälkeen muutosten. On jotenkin nautinnollista nähdä, miten nahistuneet tapetit ja kammottavat väriviritelmät pyyhkiytyvät pois ja tilalle tulee jotain mietittyä kaunista. Niin kuin kauniiksi tekeminen olisi vain yksinkertaista taikuutta.

En aina ole samaa mieltä sisustajien kanssa, mutta siitä viis. Muutoksen näkeminen pikavauhtina on aina yhtä hekumallista. Joten olen siirtänyt saman ihastuksen hetken myös omiin töihin. On mukava värkätä Photosopilla itsekseen tai opiskelijoiden kanssa jotain kuvaa pitkään ja hartaasti. Ja sitten lopuksi katsoa miltä se näytti aloittaessa. Miten se on muuttunut, kehittynyt ja parantunut. - Toivottavasti!

Tässä muutamia juttuja, joita tunneilla tehtiin kokeiluiksi. Usutin kaikkia pitämään alkuperäisen backgroundilla koskemattomana, että voisivat verrata lopullisia tekeleitään siihen...

Yläkuva on koottu panoraamaksi kahdeksasta eri kuvasta. Näistä kartanosta en edes löytänyt enää sitä ihan alkuperäistä, kumpikin kuvista on muokattu. Toisessa etsittiin päivävärejä, lämpötiloja ja toisessa taas yöllistä monokromaattisuutta. Omat työni ovat kaikkea muuta kuin viimeisteltyjä, joten omia Photoshoppailutaitoja niistä ei kyllä huomaa : )

Tämä siivekäs herra löytyy Roomasta Castel Sant’Angelon huipulta. (Jos on Angels and Demons luettuna, teidät paikan.)

Pronsinen arkkienkeli Mikaelin patsas jäi kaikkien antennikaapelien alle, joten harjoiteltiin kuvien siivoilua poistamalla kaikki ylimääräinen. Ja pakkohan taivasta oli vähän dramatisoida... Kyse on sentään Roomasta. Pieter Verschaffelt (patsaan tekijä) olisi ollut ylpeä, 1700-luvulla ne tykkäsi draamasta...