I'm seeing... Pink?

Sain Suvilta herttaisen kirsikka-tunnustuksen viikko sitten ja siitä asti olen miettinyt epätoivon vimmalla jotain järkevää kohtaan kolme : "Näytä rakastamasi kuva ja kerro siitä". Argh. Miten tällainen kuva-ahmatti voi päättää kaikista mahdollisista ihanuuksista vain yhden kuvan? Helpompi olisi valita ne tuhat sanaa... Joka tapauksessa, kiitos tunnustuksesta : )

Mukana tulleet käyttöohjeet olivat yllättävän selkokieliset eikä mitään palasia puuttunut.

1. Jaa tunnustus eteenpäin viidelle inspiroivalle bloggaajalle. 

2. Kerro 3 asiaa, joita rakastat. 

3. Näytä rakastamasi kuva ja kerro siitä.

So here we go...

Vaihe yksi:

Heitän kirsikat eteenpäin tällä kertaa vain kahdelle blogille, ettei tule ylensyöntiä. Niin moni lukemistani blogeista on jo oman muffinssi kolmikkonsa saanut.

Las Películas ei vaadi espanjankielitaitoa, mutta ehkä jonkin verran tervettä nörtismiä. M-Link kirjoittelee omannäköisesti elokuvista, televisiosta, maailmasta ja omasta elämästä. Lisäkirsikka tulee vilpittömästä geekismistä. M-Link ymmärtää Doctor Whon, Potterin ja hämäräperäisten animaatioiden päälle. (Hänellä on myös pysyvä tapa listata erilaisia asioita viiden sarjoihin, joten sovitaanko että 2. kohtaan voi halutessaan laittaa viisi asiaa :)

Evil Dressmaker on harvinainen sekoitus vaateita ja vanhaa aikaa. Ja todistus siitä että minultakin löytyy X-kromosomi, joka ihailee kenkiä ja kaikenlaisia hienouksia (tosin mielellään ihan eri vuosisadalta kuin nykymuodin naisilla...). Paha Puvuntekijä Rhia on huumorintajuinen ja omaperäinen vaatetaikuri, joka pystyisi supertaidoillansa luomaan jotain ihanaa vaikka kärpäsverkosta ja muutamasta virttyneestä villasukasta. (Ja sitä on tällaisen "ei ihan menny niinkö strömsössä"-käsityötaidottoman mielenkiintoisa sivusta seurata.)

The original, un-eaten version

Vaihe kaksi: 

Kolme R-sanalla kuvattavaa asiaa. Jätän välistä elokuvat, kaupungit sekä karvaiset terroristi-kämppikseni ja valitsen asioita joita ei ehkä ole täällä aiemmin tullut käsiteltyä. Olivatpa ne sitten järkeviä tai ei, ilman vähäisintäkään tärkeysjärjestystä tai logiikkaa.

Meri

Olen aina asunut lähellä avovesiä, enkä voisi kuvitella muutakaan. Lapsena vietin kesästä varmaan enemmän vedessä ja pinnan alla, kuin kuivalla maalla. Pariisissa merenpuutetta lohduttaa Seine, Lontoossa Thames. Meren edessä näkee kauas ja on tilaa hengittää. Se lähettää aaltoja rantaan yhden toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan tapahtui sitten mitä tahansa. Kuin joku valtava sykkivä sydän. Muihin maailman asioihin verrattuna Meri on aika ikuinen ja hyvä tasapainottaja arkihulinan turhuuksille. Vielä jonain päivänä haluan asua aivan rannan vieressä niin, että aallot näkee ikkunasta.   Jos mikään maailmantuhoutumiselokuva tulisi toteen, mieluummin Waterworld  kuin Madmax.

Hmm... I think I smell something... wet. 

Menneet ajat ja museot

Kaikki ikivanha on mielenkiintoista. Lapsena minulla oli museo keittiön pöydän alla. Esillä oli legoista tehty pyramidi, itse piirrettyjä hieroglyfejä ja muita Suuria Aarteita muinaisilta ajoila. Vähän kyllä harmitti se, ettei ollut tarpeeksi yksivärisiä legoja, joten Kheopsista tuli raitainen. Nykyään olen jättäytynyt intendentin tehtävistäni ja siirtynyt museokävijäksi.  Jaksan tuntikausia ihmetellä muumioita ja savitiilen palasia tai hymyillä mestariteokseen jääneille siveltimen karvoille. Voisin vaikka muuttaa Louvreen ja British museumiin muutamaksi kuukaudeksi. 

Kirjojen suurahmijana päähän on kerääntynyt aika paljon tietoa ja tarinaa menneistä ajoista. Taidehistorian opettamisessa siitä on hyötyä, mutta toisinaan olisi mukava laittaa aivot pois päältä. Ei tarvisi irvistellä kun vaikkapa Jane Austen filmatisoinnissa soitetaan Chopinia.  (Austenin kirjat 1811-1817, Chopin 1810-1849. Jos hän ei aloittanut säveltämistä TOSI nuorena, aikataulut ei sovi toisiinsa... . )

Tee

Jos olisin androidi-robotti kävisin teellä. Tee on mun yhdistetty poltto/nautintoaine. Juon sitä varmaan useamman litran päivittän. Aamulla (että herää), töissä (että pysyy hereillä) ja iltaisin kotona (vain huvin vuoksi). Juotan teetä pahaa-aavistamattomille ystäville, mikäli he eivät sitä erityisesti inhoa ja tilaan sitä kahviloissa. Olen siis näkökulmasta riippuen pahanlaatuinen tee-narkkari (teekkari?) tai jonkinlainen tee connoisseur (käyttääkseni mahdollisimman leuhkaa sanaa). Yleensä ihastun maustettuun mustaan teehen. Hassua kyllä parhaimman omistamani teen (Magiśka Arbata-taikatee) makuan en edes tiedä, koska en ymmärrä liettuankielistä etikettiä. Ostin pussin Vilnasta pikku teekaupasta huumaavan tuoksun perusteella. Jos saisin haistaa yhden ainoan asian koko lopun elämää, valitsisin todennäköisesti teen (tai juuri aukaistun uuden kirjan).

 Muutaman tunnin jälkeen jonottaminen alkoi puuduttaa. 

Etuilusta tuli kinaa. "Kuka tee oikein luulette olevanne?"

Vaihe kolme:

Tadaa. James Jeanin kuvittama Fables sarjakuvan kansi (oikeasti osa isompaa kokonaisuutta). Valitsin lopulta tämän kuvan, koska se olemassaolollaan kokoaa yhteen monta erillistä rakkautta; sarjakuvat, piirrokset, kuvittamisen ja typografian. 

Olen Neil Gaimanin kirjoittamista Sandmaneistä asti ollut Vertigo tuotantoyhtiön sarjakuvien suurkuluttja. Viimeisin Suuri Rakkaus on juuri tämä Fables, joka kertoo tänne meidän tosimaailmaamme paenneiden satuhahmojen elämästä todellisuuspakolaisina. 

James Jeanin kannet ovat joka kerta henkeäsalpaavia ja nokkelia, avautuen tarinan mukana. Unisia utuisia värejä ja nautinnollista viivan käyttöä. Ja tietysti lisäarvoa antaa se, että kuvattuna on suosikkini Iso Paha Susi, ihmishahmoisena sarkastinen film noir yksityisetsivä.

Tietysti traumaattista on laittaa jotain näin upeaa omien tuherrusten rinnalle...

Hyvästit

 The Incredible Shining Dog

Sain tänään suru-uutisia. Viime yönä saksanpaimenkoira Ziko, vanhempien luona asustava "pikkuveli", lähti sinne mihin koirat täältä maailmasta sitten menevätkään.

Ziko pääsi eilen aivan pikku hetkeksi pihalle. Aamuyön nuuhkinta paljasti lähellä olevia kissoja. Mielenkiintoisia otuksia, jotka lähtevät heti juoksemaan karkuun kun niitä kohti loikkii. Mikä mahtava leikki.

Hiljaisella kylätiellä ei yleensä juuri ihmisiä liiku niin myöhään. Mutta viime yönä siitä ajoi muutama teinipoika mersullaan. Ziko hyppäsi kissan perässä tielle. Alamäessä tielle ilmestyvä musta koira jäi täysin huomaamatta, eikä kuski olisi muutenkaan ehtinyt tehdä mitään.

Kissa ehti hypätä alta pois. Ziko ei varmaan edes tajunnut mitä tapahtui. Kaikki kävi niin äkkiä. Ainakin se on lohdutuksena.

Ei vielä oikein osaa ajatella, että oma koirakaveri on poissa. Edellisen koiran kuolema oli sekin yllättävä, mutta ei sentään onnettomuus. Hän oli jo iäkäs harmaantunut vanhaherra, joten asiaa oli ehtinyt ennalta miettiä. Ziko oli vasta pöhkö teini. Kaikesta innostunut energiapakkaus. Ja sitä tulee kovasti ikävä. Varmasti vielä enemmän kuin nyt edes tajuaa...

Hiekkanenä

Monta asiaa jää Zikosta mieleen. Valtavat loikat, kun se otti heitettyjä käpyjä ilmasta kiinni. Kävyt oli Zikolle lempi leikkikaluja. Niitä oli joka paikassa, niitä pystyi heitellä, jyrsiä, kuljettaa suussa ja sitten pudotella kuolaisina strategisesti valittuihin kohteisiin.

Ziko rakasti kaiken jyrsimistä. Purentaan päätyi luita, palloja, käpyjä, kenkien (tosin laittomasti), halkojen, vanhan kottikärryn renkaita, hiusharjoja... mitä tahansa mikä kesti hetken hammaskäsittelyssä ehjänä. Tietysti jyrsittävän tuoteen palasiksi saaminen oli osa nautintoa. Toisinaan se kävi kaivamassa perunamaasta perunoita ja jyrsi niitä vaihtelun vuoksi.
 
Ziko söi herkkuna marjoja suoraan puskista. Riipi ne hampailla irti. (Ihmeteltiin aluksi mihin marjat katosi, kun pensaissa oli jäljellä vain ruodit)
 
Kun taloon tuotiin orpo kissanpentu, jota piti tuttipullolla ruokkia, Ziko hoiti aina ruokailun jälkeen pesut nuolemalla pennun (kaksi kertaa sen kokoisella kielellä) puhtaaksi. Ja litimäräksi. Mutta niistä tuli erikoinen ystäväkaksikko. 
 
Ziko oli tykkäsi leikkiä piilosta tai etsiä piilotettuja tavaroita nuuhkimalla. Sillä oli mainio nenä, jonka se törkkäsi kaikkialle, niin että kuono oli ihan hiekassa tai mullassa tai jossain muussa sotkussa. Piti saada joka haju talteen. Ziko nautti myös uimisesta ja hiekassa pyörimisestä (ennen ja jälken uimisen). Ja tunki sitten hiekkaisena ja märkänä viereen nukkumaan, oli sänky kuinka kapea tahansa.

Voi suru.

When You Think About It, All Galaxies Are Far, Far, Away

 

Choose Your Vehicle

(ja testaa samanna turhan(?) tietämyksen taso tunnistamalla kulkupelit)

Autopaikan lumikinokset ja kallis lentomatka-lasku saivat miettimään millä liikennöintivälineellä oikeasti haluaisi liikkua. Tietysti päädyttiin hiukan omituisille ajatusraiteille ja inkonventionaalisiin ratkaisuihin. Pop quiz hotshot: Töihin on päästävä. Mikä on paras keino?

Taikuus?

Miten ekologista olisi vain siirtyä paikasta toiseen heittämällä ilmaan ainesosia tai sanomalla oikeat taikasanat. Harry Pottereissa takasta toiseen siirtävä floopowder (hormipulver? Olen kirjat lukenut englanniksi, joten suomen termistöt on hukassa) on tehokasta ja vaati vähän ohjaamista. Pitää vain oikean tulisijan kohdalla hypätä kyydistä. Mutta kerrostalossa asuvilla, kuten minulla, ei ole hormia johon hypätä. Joten se siitä. Apparate (Ilmeentyä?) on taas paljon taikuustaitoja vaativaa ja käsittääkseni aika epämiellyttävä kokemus. En halua aloittaa työpäivää oksentelmalla.

Supervoimat?

Lapsena olin aivan ihastunut Ryhmä-X:ään (sarjakuvia, jos et tiedä).
(Hih. Juoksentelin aina ukkosella lähipelloilla ja toivoin, että minuun osuisi salama. Ja siten saisin Ororon Storm voimat. Mutta se ei liity tähän.) Wolverinen lisäksi suosikkejani hahmoista oli Painajainen. Hän pystyi poksahtelemaan mustissa savupilvissä paikasta toiseen. Siirtämään itsensä eri ulottuvuuteen ja palaamaan eri kohdassa takaisin. Kätevää ja nopeaa.  Ainut ongelma on, että pitää tietää tarkalleen missä ilmestyä tähän ulottuvuuteen tai seuraukset ovat kivuliaat. Voit päätyä puoliksi seinään, eikä se ole mukavaa. Lisäksi Painajainen on ihonväriltään sininen. Jos ulottuvuushyppely on ihonvärigeeni-sidonnainen, pitäisi uusia kaikki meikit.

 

Madonreikä?

Aika-avaruusjatkumon koloihin sukeltelu ei kuulosta kovin turvalliselta sekään. Tähtiportti olohuoneenseinällä olisi mahtavan näköinen, mutta vaatisi toisen portin jokaiseen päätepisteeseen. Lisäksi madonreiän avaamiseen kuluu aivan äly-Katziljoonavattia energiaa, ei kovin luonnonmukaista tai halpaa... Ja auetessa se roiskauttaa kymmenmetrisen "soihdun" joka tuhoaa kaiken tieltään. En usko että seinänaapuri tykkäisi reiästä seinässä. Ja muutenkin sisustaminen olisi vaikeaa. "Mihinkäs jätinkään sen kännykän laturin? Se oli just tuossa, kissan vieressä tuolilla... ARGH! "

Avaruusalus?

Lentäminen vaatisi vähän opiskelua. Ja isomman parkkipaikan i.e enemmän lumen siirtämistä. Lisäksi lentämisessä on omat lakisääteisasiat, joten pyrogratista paperityötä tulisi valtavasti joka aamu. Toisaalta voisi elää laittomasti, käyttää häiveistoimintoja ja piilottaa aluksensa aina näkyvistä. Ja isommassa aluksessa voisi vaikka elää, ei tarvisi asuntoa olenkaan. Voisi valita minkä maiseman tahansa. Polttoainekulutus tosin voisi olla melkoinen. Joten ei kovin eko-frendliä tämäkään. 

Hmm... Ajattelut päättyi siihen tosiasiaan, että piti lähteä omalla autolla : ) Kaikista vähiten maapalloa ja omaa elämää rasittava vaihtoehto olisi jättää menemättä töihin... Saiskohan tätä perusteltua jotenki johdolle?

vektori-työkalun opetustuokio gone horribly wrong... Hehkeän pinkkiä tyttö-nörtsimiä.

Moya on mun oma suosikki muotonsa puolesta. Tardis taas ois paras maapallolla asuvalle helpon piilotettavuuden takia. Lisäplussana äärettömät asumisneliöt ja säilytystilat sekä aikamatkailu...

Tässä vielä vastaukset mietintöihin mikä on mikä:

1. Imperial Star Destroyer,  SW (eli Star Wars)

2. Stargate, SG (eli StarGate)
3. USS Enterprise, ST (eli Star Trek)
4. Serenity, Firefly
5. Norstromo, Alien
6. Cylon Raider, Galagtica
7. Millennium Falcon, SW
8. Heart of Gold, Hichhikers guide to the Galaxy
9. Moya, Farscape
10. Deaths Star, SW
11.TIE Fighter, SW
12. Wraith Hiveship, SGA (eli Stargate Atlantis)
13. Tardis, Dr Who
14. Viper mk7, Galagtica
15, Atlantis, SGA
16. Chevrolet Impala -67, Supernatural (ei liity mitenkään tähän, mutta oli hauska siihen silti liittää)
17. X-Wing, SW
18. avaruusasema Babylon 5 , arvatkaapa mistä sarjasta..

Week of the living dead

Eloni on ollut tämän viikon yhtä mielenkiintoista kuin jäkälällä. Jos olisin televisiokanava, minusta tulisi vain vanhoja Timothy Dalton Bond uusintoja. En ole saanut tehtyä mitään mielenkiintoista. Vain sama tylsä levy jäänyt samaan tylsään uraan hiertämään. Väkisin ylös sängystä - töihin - kotiin - turhaa sisustus-tositeevetä - nukkumaan. Toista seuraavana päivänä alusta. SOOOO fascinating...

Eilen onneksi löysin viimein luonnoslehtiön kokoushuoneesta ja innostuin piirtelemään tylsistymistäni paperille. A Boring Week. (Klikkaa isommaksi jos kiinnosta tekstien luenta.)

Noh. Onneksi on edessä mukavia asioita kuten perjantaina palkkapäivä (jee) ja lauantaina hyvän ystävän synttärit (jee) ja öö... sunnuntai. Sinne asti ei ole mitään erityistä vielä.  
Ehkä leikkaamaton kissani voisi lopettaa jatkuvan mouruamiskurnutuksen sulhaskaipuussaan. Siinä olisi jo juhlimista.

Tässä ja nyt. Nauti.

Jouluaattona on vuoden ainut aamu, jolloin herääminen ei ole kamalaa. Yleensä vältän aamuja mahdollisuuksieni mukaan. Niiden kanssa ei kannata olla missään tekemisissä - varsinkaan vapaapäivinä. Mutta aatto on eri asia.

Aattona herään ennen kuutta. Laitan radiosta kuulumaan joululauluja ja unitokkuraisena rapsuttelen kissoja, kunnes herää sen verran, että osaan laittaa kengät oikeisiin jalkoihin. Sitten lähden ajamaan vielä nukkuvasta kaupungista maalle hakemaan ensin äitini ja sitten mummun. Yhtään autoa ei tule vastaan. Kiireisimpien tienristeysten keskelle voisi mennä pitämään piknikkiä, jos ei pakkanen ja lumi hidastaisi viettämistä. Muutos eilisen ostoshulinakaaoksesta on häkellyttävä. Ihmiskuhinan tilalla on vain autonvaloissa pyörähtelevä lumipyry.

Ziko-koira tulee vastaan ja yrittää antaa kylmällä kuonolla aamuterveisiä. Iso saksanpaimenkoirarontti saa melkein kaadettua minut hankeen. Lyhtyihin ympäiri pihaa on laitettu kynttilöitä jotka palaa siellä monta päivää. Kymmenmetrisen Ison Kuusen runko on kääritty jouluvaloilla, nurinpäin kuin normaalikuusissa. Sisällä äiti on kaivelee ympäri taloa paketteja ja herkkukoreja mukaan otettavaksi. Laitettiinko sinne joulukortti postissa vai viedäänkö me nyt aamusta? Kenelle tämä oli? Joo Ziko et voi lähtiä, sulle tulis vain autosa kylymä, jyrsi tätä luuta sen aikaa täälä kotona, hyvä poika. 
Hulinaa...

Isovanhempien tykönä on rauha. Mummu tulee korinsa kanssa ja alkaa jouluaattoaamun puhumiset. Millon te menittä nukkuhun. Puoli kolomelta. Voi hyvänen aika, pysykkö ollenkaan hereillä autonratisa? Ei nukuta yhtään, koska on aatto. Autoradiosta vieläki soi 50-luvun rahisevia "suomifilmi" joululauluja, niitä kaikista oikeimmilta tuntuvia.

Ensimmäinen vierailupaikka on aika lähellä. Mummun pikkuveljen koti on koristeltu huumorilla. Traktori on peitetty optimistisesti jouluvaloilla, ettei täsä tarvi nyt töitä tehä koska on joulu. Jätkän kynttilät hehkuu oranssia hiillosta, haisee pihalla mukavasti savu. Koirat vähä motkottaa ja murisee saunan eteisestä, koska eivät pääse nuuhkiin kaikkia vieraita. Vain vanhimmainen kuurokorva köllii matolla ja nauttii ohikulkevien rapsutuksista.
Kuusessa on kaikki tutut koristeet ja muutama uusi. Ikivanha mummun äitin antama pupujussi alkaa olla jo aika muodoton vaaleanpunainen olio. Korvat puuttuu, naamasta on maali lähteny ja suuri osa turkista, mutta se on silti iso aarre. Isäntäväki ja vieraat välillä aina haukottelee, mutta se ei haittaa koska ollaan niin tuttuja. Joka joulu täällä ollaan käyty nauttimasa aamusta ja herkuista. Kaikki jakaa kuulumisia. Veljekset on lähteny hakemaan sokeria toisen kotoa super-maastoautolla ja epäillään, että ne on päättäneet oikaista jotain mielenkiintoista metsätietä. Ja todennäköisesti jumittuneet penkkaan.
Juodaan glögiä. Vaihdetaan paketteja, mutta ne avataan  tietysti vasta illalla.

Alkaa jo taivas kirkastua, pitää jatkaa matkaa. Pyrkimyksenä on ehtiä kotiin pimeän aikana. Toisella puolella kylää pikkutalossa asuu pappan sisarukset. Nuorimmainen keittää tapansa mukaan riisipuuroa rauhassa. Keskimmäisellä on amerikasta kirje jota vähä suomennetaan. Täälläki tapaa isäntäväen lisäksi kaikki tutut joulukoristeet. Osa niistä on minun tekemiä. Jouluna törmää aina omaan lapsuuteen mitä erilaisissa paikoissa.
Sovitaan välipäivien viettämispäivästä. Sitten hipsutellaan pois. Taas on pussukat ja purkit vaihtaneet omistajia. Kylmässä kuisissa on käsinveistetty pikku tuoli ja ikkunat täsmällisissä kuuraruusuissa.

Ulkona alkaa olla jo vaaleaa, aamun hämärä satu-aika alkaa olla ohi.

Mutta joulu on vasta alussa. Aamu on mukava esinäytös.
Illalla tulee se aivan oikea Aattoilta
Isovanhempien luokse keräännytään koko lähisuku isona laumana.
On umpimatot ja iso kuusi. Hiukan yliaktiivisia pikkulapsia, joulupapereista innostuva iso kissa ja lakkakakkua. Ikkunassa hohtelee punaisen joulupallon sisään tehty ikivanha soittorasia, jota on joka jouluna soitettu ainakin kerran niin kauan kuin muistan.


Jouluna saa jonkinlaisen nostalgiayliannostuksen ja kaikki vanhat asiat saa haikean hohteen. Voi miten sitä on muuttunut maailma ja itse. Ja toisaalta pysynyt aivan samana. 

Jouluhulinointi on pitänyt minut eteisestä ulkona kiitettävästi, on vain ehtinyt käydä kurkkaamassa ensivuoden kalenterikuvia ja joulutunnelmia. Saa nähdä milloin palaan sähköisten välineiden ääreen.

Oikein ihanaa joulua teille kaikille.

What's this? There's white things in the air

         *

Ensilumi tuli.       *
Ei mitään epämääräisen jähmettynyttä vettä, vaan oikeita Burtonistisia takku-lumihiutaleita.
Hiljalleen leijailemassa taivaalta.     *
                  *
Vaikka kuinka olisi liian pitkä työviikko takana, ei voi muuta kuin innostua.              *

*      *                    *                                                  *

             *           *

*

Tietysti ennen tammikuuta on jo aivan korviaan myöten täynnä lunta ja jäätä. (Välillä ihan konkreettisestikin.) Auton ikkunoiden rapaamista aamulla, kohmeisia sormia ja ainaista kylmyyttä.

 *        *                         *

Joten nyt siitä pitää vielä nauttia.

*        *      *

*

Kosketuksissa syksyyn?

 *              *

Kaupan aulassa, rattaissa istuva pikkutyttö nautiskeli eskimopuikkoa.            *

Kurpitsoille oli liimattu naamat mustasta teipistä.

           *

*

Real stupidity beats artificial intelligence every time

Kerronpa tänään teille opettavaisen tarinan. Tai no ei ehkä opettavaisen. Mutta ainakin voitte harjoittaa vahingonilolihaksianne rauhassa. Näin viilenevän syksyn mukana pattereista tuli taas olennainen osa elämää. Ikävä kyllä niiden palveluhalukkuus jätti minut kylmäksi. Sain runsaasti zenmietiskelyyn kannustavia kurlutusääniä, mutta ei yhtään lämpöä.

Syy oli osittain minun. Satun nimittäin asumaan kerrostalossa, jossa tehtiin ilmastointi/lämmitys/termostaatti päivitys viime keväänä. Tämän jälkeen asukkaiden oli mahdollisuus tilata itselleen talohuollosta pattereiden ilmaaja käymään, mutta minäpä en työkiireiltäni ja/tai erakkoudeltani tänne ketään hankkinut.
Päätin hoitaa toimituksen itse. Vaan sitten tuli kesä ja patterit siirtyivät samaan tärkeyskategoriaan toppatakkien, lapasten ja villasukkahousujen kanssa.

Tänään sain viimein pulputtelusta ja viileydestä tarpeekseni. 17 asteisissa huoneissa ei vain ole ilo asua. Niinpä tehokkaana yksinasuvana naisena kaivoin työkalusalkkuni kaapista (joka on muuten vaaleanpunainen, kuten kaikki siellä olevat työkalutkin – sain sen ironisena joululahjana ystäviltä) ja ihan oikealla jako-avaimella availin pattereista korkit (täysin virallinen LVI-termi muuten).

Makuuhuoneen ja keittiön pattereista päästin ilmat pihalle ilman mitään taistoa. Metallinhajuista ilmaa suhisi tulemaan ja ensi vesipisaran ilmestyessä käänsin ilmaruuvin takaisin kiinni. Kissat oli ihan innoissaan oudoista nuuhkimisista.

No, kuten jo dramaturgista kaarta hahmottava on voinut ovelasti taasen päätellä, toiminta ei loppunut siihen. Olohuoneen patteri oli hiukan erilainen muodolta ja ilmaruuviltaan. Sieltäkin sain ylimäärä ilmat puhkumaan tehokkaasti ulos mutta... ilman jälkeen vettä ei tullutkaan pari pisaraa vaan ankara purskaus, mikä onnellisesti lennätti ilmaruuvin korkin pois paikoiltaan.

Likaisen, kuuman ja tunkkaisen vesisuihkun kastelemana pusersin sormilla patterissa olevaa reikää kiinni ja samalla haroin toisella korkkia lattialta. Tilanne oli niin koominen, että oli pakko vain nauraa.

Vedenpaisumus oli lähellä mutta jäi silti vähäiseksi. Sain ilmaruuvin muutaman vesiroiskauksen jälkeen takaisin paikoilleen ja kaikki oli taas eteisvaltakunnassa hyvin. Ehkä vain vähän märkää yhdestä nurkasta.

Yhteenvetoni on että:
a) ilmaruuvin täytyi olla ennestään löysällä... (tai sitten joku muu ruuvi oli jollain löysällä)
b) Mitään vahinkoa ei oikeastaan sattunut, mitä nyt olin kuuma, märkä ja haiseva lämmitystöideni jälkeen.
c) Netissä kyllä varoitettiin ettei putkia ilmatessa saa vettä päästää ulos, mutta luulen ettei talo vielä siitä räjähdä. Loppujen lopuksi nestettä ei pihalle päässyt kovinkaan runsaasti. Suihku oli vain laajalle levittäytyvää sorttia.
d) En aio ryhtyä talonmieheksi ihan heti.

Nipottajan paluu

Taasen esittelen yhden, sinänsä mitättömän pienen, mutta ärsyttävän logiikkavirheen yhdessä universumin parhaimmista elokuvista. Tällä kertaa nipotuslistalle pääsee Kadonneen aarteen metsästäjät. Onko Indian Jonesista muka mahdollista löytää jotain vikaa? Nähtävästi näillä aivoilla on...

The Headpiece of the Staff of Ra oli yksi koko alkuelokuvan pää-esineitä. Kyseessähän oli siis kepin päähän istutettava kristalikeskinen metallikiekko, jonka läpi aurinko säteili karttahuoneesa ja näytti valollansa mihin liiton arkki oli piilotettuna. Tämän lyhyen esittelyn jälkeen voimme siirtyä epäloogisuuksiin.

Natsit ovat onnistuneet kopioimaan kiekon kuvioinnit pääluihun grillatusta kädestä. Kiekossa lukee, että sauvan pituus on kuusi kadamia. 180 senttiä päättelevät Indy ja Sallah. Indyn kääntäjä kuitenkin kertoo että Kiekon toisella puolella sanotaan vielä, että Heprealaisen jumalan kunniaksi kepistä pitää ottaa pois yksi kadam. (Narkoottisille Indianajonettajille tämä on toki aivan umpi tuttua.)

Niin vähäinen kuin oma matemaattinen hahmotukseni on, voimme päätellä että yksi kadam on 30 senttiä (180:6), joten lopullisen sauvan pituus on ohjeistuksen mukaan 150cm.

Kutenkin Indianan karttahuoneessa maahan iskemä keppi on häntä ainakin pään verran pidempi. Mikä tarkoittaisi että Harrison Ford on oikeasti hobitti.

Netistä kuitenkin kävin penkomassa (säälittävää muuten) tiedon, että dr Jones/Ford on 185cm. Joten jossain vaiheessa joku on mokannut logiikan kanssa. Tai kääntäjä oli naukkaillut liian monta myrkkytaatelia ennen juttutuokiota, liitonarkki on ihan eri paikassa ja Indy löysi jonkun toisen arkun?

Joka tapauksessa kyseinen elokuva menisi minun "kymmenen-elokuvaa-jotka-pelastaisit-maailmanlopulta"-listalle ja dr Jones on aivan täydellinen, joten mitä väliä : )

Nipottaja

varastettu screenshot todistusaineistoksi 

Todistan nyt oman elokuva-narkotismini tason valittamalla mitättöman pienistä yksityiskohdista, jotka ovat jääneet mieltä kaihertamaan muuten ihanissa elokuvissa. Osa I.

(Otan tämän jälkeen nöyränä vastaan Hanki Elämä kommentteja, täysin ymmärtäväisenä.)

Irvistelen siis hyvien elokuvien logiikkavirheille. Tyhmiä käsikirjoituksia on niin valtavasti, että jätän ne tällä kertaa välistä ihan oman mielenterveyden vuoksi.

Nyt ei siis mennä sille idiotismin tasolle mitä nähtävästi täysin älyllisesti vajavaiset käsikirjoittajat ovat saaneet aikaiseksi esimerkiksi Tomb Raider elokuvien kanssa. (Tai ehkä ilkeät rahanahneet studiopomot ja tuottajat on vain kääntäneet tekstit typeriksi?) Eli jos sinulla sattuu olemaan käsissä lasikuula, jonka avulla voi tuhota kaiken elämän universumista, mitä teet: Mäsäytät tehokkaalla ranneliikkeellä kuulan pirstaleiksi ensimmäiselle kovalle alustalle (= ja maailma pelastuu) VAI lähdet itse etsimään elämän-lopetus-paikkaa ja samalla täysin naiivisti viet pahikset samaan paikkaan. Sanottakoon vielä että kummassakin Tomb Raiderissa Lara/Angelina oli upea  (tai no, niin upea kuin typerä käsikirjoitus antoi periksi) ja hänen miesvalintojaan voi vain kumartaa: Daniel Craig ja Gerard Bulter. Mmm...

Kaunotar ja Hirviö

Disneyklassikoista tämä on yksi ehdottomia suosikkejani, ja oli sitä jo alkuperäissatuna. Mutta yksi asia häiritsee. (sen lisäksi, että maailmassa on ihan liikaa aitoja Gastoneja)

Elokuvan alussa, kuten kaikki muistavat, vanha, ruma nainen tarjoaa yliylpeälle prinssille ruusua saadakseen yösijan. Mutta mies ei huoli moista haahkaa linnansa estetiikkaa pilaamaan, jakeli hän kukkia tai ei. Joten *puf* vanhus muuttuu kauniiksi haltijaksi, joka rangaistukseksi kiroaa prinssin hirviöksi.

Jos prinssi ei löydä rakkautta ennen kuin täyttää 21 vuotta, hän jää ikuisiksi ajoiksi hirviöksi.
(itse olen siis jo parasta-ennen-rakastumispäivämääräni ohittanut, damn.)

Kun Belle tulee linnaan, palvelusväki laulaa hänelle Vieraamme / Be our quest. Kynttelikkö laulaa surullisena suomeksi että"Me vanhetaan suotta, pölyn alla monta vuotta" mutta englanniksi ollaan aikatauluista tarkempia. "Ten years we've been rusting, Needing so much more than dusting"
Ja nyt päästään asian ja ärsytyksen ytimeen.

Mikäli Prinssi/Hirviö on täyttämässä kohta 21 vuotta, kirouksen sattuessa hän on ollut 11v.

Kysynpä vain että onko teistä elokuvan alkuanimaatioiden prinssi esiteinin näköinen?
Ei. Hän on sama mukavannäköinen nuorimies kuin lopussakin.

Ja toisaalta, onko reilua kirota jotain pikkuista esiteiniä, vaikka olisikin aivan pilalle lellitty. Lastensuojelujärjestöt vois ärähtää.

Vai onko kyseessä joku teini-iän symbolinen käsittely kun Prinssistä tulee sarvellinen eli horny?

JATKOKIRJOITUS:
Olen ajastani jäljessä. Itse asiassa Kaunottareen ja Hirviöön on tehty uusittu alku, jossa lasimaalauskuvia on yhdistetty animaatioon. Siinä prinssi itseasiassa on vähän nuorempi. Ei ehkä ihan 11v, mutta kuitenkin. En siis ole ainut epäloogisuutta mietiskellyt tylsimys : ) Disney on lupaillut 20 juhlavuotisjulkaisua blue rayna keväälle 2010. Odotan innolla/kauhulla muutosten näkemistä.

All work and no play makes me a dull blogger

Tajusinpa tässä, että oon yksinkertasesti huono bloggaaja. (Fakta, jonka te Eteisessä käyneet olette huomanneet varmaan jo aikaa sitten... )

En saa vain aivoja vieläkään kierautetua tämän toiminnan ympärille.

Kirjoittaminen on itselle mielen tyhjennystä ja hankalien asioiden puimista. Jos kirjoittaa asiat paperille, ne tajuaa paremmin.
Kun riipustelen luonnoslehtiön nurkkaan tai päiväkirjaan, tulee purettua aiheita varsin henkilökohtaisella tasolla. Eikä niitä halua julkistaa koko maailmalle. Saati sitten lukea.
(Tämän mielikuvittelijan arkiongelmat tuskin kiinnostavat ketään, jonka elämässä on parempaa tekemistä kuin maalin kuivumisen tuijottelu...)

Toinen ongelma on tietysti kuvitus. Kontrollifriikki ei osaa jättää asioita editoimatta. Jokainen heikompi luonnos, jonka päästän haavistani läpi tänne Eteiseen, häiritsee jälkikäteen mielenpohjilla. ”Tuoki typerä piti tänne tunkea”. (Hyvänä esimerkkinä ärsyttää mm. viime bloggauksen robotti, joka on ihan tökerö, kokouksessa tuherrettu olio.)

(Ongelmaahan ei tietenkään olisi, jos kaikki työt olisi tehty ajan kanssa ja hyvällä maulla. Mutta ei... Työn ohessa ei kykene perfektionistisiin saavutuksiin.)

Joten suunnittelen päässäni hienoja kuvia, joita en sitten ehdi saada tänne. Tai ne eivät ole tarpeeksi hyviä. Damn. Ja koko Eteisen idea oli saada jotain omaa aikaiseksi. Harjoitella kynnyksen madaltamista ja töiden julkaisua. (Pyrkiä olemaan vähemmän neuroottinen...?)

Tehdäkseni kirjallisen déjà vuen: kirjoittaessa asiat selkeytyvät. Kuten nytkin. Täten teemmekin seuraavanlaisen huomion. Pitää löytää tasapaino. Yritän saada tästedes aivopuoliskoni yhteisymmärrykseen edes kerran viikossa jonkinlaiseen Eteistoimintaan. Sen enempää ei tarvitse saada aikaiseksi. Siten voin jakaa kallisarvoista vapaa-aikaani myös sosiaaliseen kanssakäymiseen (mielikuvitushahmojen kanssa).

“I spent fifteen years in New York making space suits for chickens.”

Ehkä oudoin uravalinta ikinä tuli vastaan, kun katselin Project Runwayn uusintaa. Toisen kauden hakijat kertoivat sielä vaatetuskokemuksistansa. Kanavaruuspukujen (?) tekijä antoi onneksi vähän perspektiiviä omille tekemisille.

Koko päivä tuntui venäläiseltä betonilähiöltä heti aamusta. Heräsin aivan liian aikasin ja ulkona möyrysi typerä lumipyry. Harmaata - and not the good kind. Talvipäivät on turhia. Varsinki sunnuntaisin.
Tuntui, että kaikki mielenkiintoinen oli imetty maailmasta pois. Joten piti vain hyväksyä todistusaineistoa ja uskoa, että taas onneton, masentava aika on viimein täällä: kevät talvi. Aika joka jatkuu ikuisuuksia ja ioneita, ainakin seitsemän kuukautta ennen kuin alkaa kevät.

Joten purin joulukuusen vihdoin ja viimein. Taidan olla viimeisin suomessa, joka sen teki, mutta noh... Aiemmin ei ollut vielä sopiva olo. (Halusin kai pitää kiinni joulu-talvesta ja olla siirtymättä yök-kevättalveen...) Ja sitten taas viime viikolla kuumeessa ei ollut mitään väliä oliko lähiympäristössä puustoa vai ei. Kunhan jotenkin sai pidettyä keuhkot sisäpuolella ruumista.

Kevättalven hyväksymisen jälkeen oli pakko irrottautua todellisuudesta ja upota kirjoihin. Hiukan on vielä haikea olo kaikki twilightit luettua. Yritin korviketta, mutta tyhmässä opuksessa päähenkilö oli lähesdebiili mielialaongelmainen kliseenainen, joka ei edes tajunnut rakastua vampyyriin, vaan interpolin sala-agenttiin. Ärsytysprosentti melkein yhtä suuri kuin Phantomin Raoulista aiheutuu. "*Snif snif* Näin ehkä NIIN paljon vaivaa, kun tulin pelastaan sut ilkeältä naamarimieheltä Christine. Putosin ihan veteen ja kaikkea. Mun tukka on niinqu IHA sekasten. Ou nou."

Huomaan, että kevättalviharmaa turhuus alkaa uhkaavasti imeytyä tänne eteiseenkin. Parasta poistua huonon sään aikana.

May you live in interesting times

Kuumeesta ja muusta surkeudesta huolimatta ei voinut kuin nauraa ehkä parhaalle uutislähetykselle ikinä.

Satuin pitämään televisiota auki kun neloskanavalta tuli kello neljän pikku uutislähetys. Uutistenlukija ilmoitti pätevällä äänellään että Nelosen uutisille on annettu yt-neuvotteluilmoitus ja että uutisten henkilökuntamäärästä on tarkoitus vähentää 35 työntekijää.

Koomiseksi sinänsä surullinen tilanne muuttui, kun uutistenlukija jatkoi asiallisesti kertomalla, että Nelosen uutisen väki tekee ulosmarssin vastalauseena irtisanomisille. Niin että hyvää illanjatkoa ja tapaamme taas huomenna.

Ja niin uutiset loppuivat. Eikä niitä tullut enää koko iltana.

Harvoin on tv-uutiset niin ajalla itse tapahtumien kanssa. Tietysti vähän helpottaa jos sattuu itse olemaan omien uutistensa aihe. Melko kummalliset selitykset noihin leikkauksiin on. Nelosen liikejohto aikoo nimittäin lyhentää uutiset puolesta tunnista 15 minuuttiin, joten heidän laskujensa mukaan niihin tarvitsee silloin tekijöitäkin vain puolet... Ehkä jos uutisaiheiden määrän puolittaisi?

Tämä kuva ei ole totta!

Tämä valokuvakollaasi on kerätty seitsemästä eri kuvasta ja muutamasta vektoripiirroksesta. Tietenkään en ole lopputulokseen kovin tyytyväinen – kuinkas muutenkaan – mutta tarpeeksi tyytyväinen, että voin sen tänne eteiseen ripustaa.

Ja siitä tuli mieleen pitkän keskustelut valokuvien totuudesta. Voiko kuviin enää uskoa ja onko kuvien muokkaaminen valehtelemista? Tietysti näin kuvankäsittelyn opettajana olen aika puolueellinen mutta... Onko kuva koskaan totta?

Kuvia on käsitelty niin kauan kuin niitä on valokuvattu. Ennen vain muutokset tehtiin käsin. Melkein A4 kokoiselle lasilevynegatiiveja oli helppo muokata, verrattuna nykyisiin pikku negatiiveihin.

Ennen värifilmejä mustavalkokuviin saatettiin maalata värit jälkeenpäin. Poliittisista ryhmäkuvista poistettiin epäsuosittuja henkilöitä tai niihin lisättiin väkeä, joita ei kuvaustilanteessa ollut paikalla. Valotettiin kuvia päällekkäin, että saatiin aikaiseksi yliluonnollisia ilmiöitä. Ihmiset uskoivat kuviin vilpittömästi. Ja heitä huijattiin, yksi kuuluisimpia tapauksia ovat ns. keijukuvat jotka tehtiin kaksoisvalotuksella. (tai ehkä ei?) Ehkä täältä juontaa juurensa se negatiivisuus kuvien muokkausta kohtaan.

Kuvamanipulaatio kuulostaa jo sanana jonkinlaiselta aivojen väkisin väännätykseltä. Se tuo heti mieleen että kuvalla yritetään huijata ja valehdella. Kuvan muokkaaminen ei ole minusta ollenkaan sama asia. Kuvalla voi valehdella, mutta mikä valokuvassa on alunperinkään totta? Jo kuvaa rajatessa voi muokata tilannetta. Valita tiettyjä asioita huomion keskipisteeksi ja rajata toisia pois. Valokuvaajan täytyy löytää itse tasapaino kuvan autenttisuuden ja sen käsittelyn välillä. Oma totuus.

Kuvankäsittelyn voisi periaatteesa jakaa kahden ääripään välille.

1. Kuvan selvennys. Kuvankäsittelyohjelma on digitaalisen kuvan pimiö. (valio? hih.) Digitaalista kuvaa muokataan hienovaraisesti, kuvaustilanteelle ja kuvalle uskollisena. Poistetaan esimerkiksi kuvasta roskia, tarkistetaan valkobalanssi jne. Kuva ei sinänsä muutu.

2. Uuden kuvan tekeminen palasista. Photoshop (tai muu) on taiteen tekemisen työkalu. Kuvien palasista ja muista graafisista elementeistä luodaan kokonaan uusi kuva. Valokuvat ovat vain rakennusmateriaaleja, ”Valokuva maalaus”.
Vähemmän käytettyjä termejä mm. Colligo, kollaasi. Mixtura, montaasi ja Lumine, valolla tehty kollaasi...

Yleensä kuvien muokkaus on jotain näiden kahden ääripään väliltä. Valokuvakollaaseihin asennoidutaan toisinaan negatiivisesti. ”Kun ei oikeasti osaa maalata, niin sitten tehdään muka-taidetta kuvankäsittelyllä. Huijausta.” (Ehkä paras kommentti, mitä itse olen kuullut.) Mutta sillä voi saavuttaa jotain, mitä ”oikea” valokuva ei voi tehdä.

Kaikkia asioita, joita mielikuvituksessa liikkuu, ei aina pysty valokuvata sellaisenaan.
En ainakaan minä.

Oma Huone?

Virginia Woolf sanoi, että kirjailija tarvitsee oman Huoneen, eikä hän tarkoittanut vain fyysistä tilaa, jossa kirjoittaa. Huone on kaikilla omassa mielessä. Mahdollisuus antaa ajatuksista aikaa ja tilaa luomiselle, on se sitten mitä tahansa taiteilua.

Viime keväänä huomasin, että minulla ei ole omaa huonetta. Huomasin eläväni eteisessä. Olin koko ajan menossa jonnekin tai tulossa jostakin. Koskaan ei ollut aikaa tehdä niitä asioita, joita itse halusin tehdä, koska piti olla niin onnettoman tehokas kaikessa ulkopuolisessa muka-tärkeässä.

Tuntui, että maailma liikkuu aivan eri vauhdilla kuin minä, enkä koskaan ehtinyt saada sitä kiinni. En saanut mitään valmiiksi. Tai jos sain jotain tehtyä, en ollut tyytyväinen, liikaa oli vielä tekemättä. Koko ajan keräsi enemmän ja enemmän varastoitua, levotonta mielikuvitusta sisälleen, kun ei voinut käyttää sitä mihinkään. Ei ollut muka tarpeeksi aikaa...

Aikaa ei saa haukkua liikaa. Ei ole sen vika, jos aikansa käyttää turhiin työasioihin tai muuhun pakolliseen. Ajankäyttö saa muuttua. Kuten blogikin... Varsin kätevää, että kahdella hiirenklikkauksella voi kadottaa kokonaisen vuoden. Ja aloittaa alusta.

Elämisen ei pidä olla tehokasta tai järkevää. Minä haluan taas huomata kaikki mielenkiintoiset pikkuihmeet, joita ei ehtinyt miettiä. Värkätä tarinoita tai kuvituksia ilman selkeää tarkoitusta. Olla välillä onnellisesti ”hyödytön”.

Minä aion hankkia itselleni Huoneen. Jos ei parempaa löydy, niin edes Eteisen.
Ehkä siitä sitten ajatustaloon rakentaa hiljalleen lisää asuintilaa luovuudelle.