Ones and zeroes never looked better...

Price of Persia - How to fix your badhairday with a scarf

Blogiversumissa on levinnyt innokkaasti visuaalisia piristeitä sisältäviä postauksia. Niissä kirjoittajat ovat listanneet näytelijöitä, joita... kröhöm... eivät potkaisisi illan tullen ulos makuuhuoneesta. Tai itseasiassa minään muunakaan aikana, mistään muustakaan huoneesta...

Koska omat elokuvasuosikkini ovat jo käyneet komistuttamassa maailmaa, päätin siirtyä vähän teknologisempaan suuntaan ja listata ihailtavaksi pelimaailman pikselihaneja. Nämä miehet ovat parhaimmillaan liikkeessä, mutta pelkkinä kuvinakin kiitettäviä silmäkarkkeja. Epä-pelaajille mainittakoon, että aseiden kanssa coolisti poseeraaminen kuuluu välttämättömänä osana pelihahmon arkea ja ammattia.

Stick it to me baby

Altaïr Ibn-La'Ahad 

Altaïr on filosofi ja mietiskelijä, joka pohtii elämän tarkoitusta ja ihmettelee ihmiskunnan toimintaa. Mietiskelyä hän tosin tekee kirjaston sijaan kiipeillessään pitkin Ristiretkien ajan kaupunkiarkkitehtuuria. Hän kiitää parkour-mestarina katoilla, pelastaa hätään joutuneita ja ajatuserojen takia vainottuja, eikä voi sietää fanatismia.
Altaïr kätkee itsensä hupullisiin kaapuihin ja sulautuu väkijoukkoihin, mutta ei voi mitenkään piilottaa omaa pixelhaniuttaan. Altaïria voi ihailla Assassins Creedissä.

When I was a kid, they called me porcupine

Cloud Strife

Muista hahmoista poiketen vaaleatukkainen Cloud pääsi pixelhanilistalle jo muinaisina aikoina piikkipäisenä pikkumiehenä, kauan ennen kunnollisia grafiikoita. Alkeellisella ulkonäöllä ei ollut vaikutusta, Cloud oli jo silloin ihana. Hiukan elämän päähän potkima mies, joka etsii itseään ja tarkoitusta. Kovan kuoren (ja valtavan miekan) takaa löytyy yllättävää herkkyyttä. Myöhempi Cloud on yhä piikkipäinen, mutta aiempaa ilmeikkäämpi mies. Final Fantasy VII, Kingdom Hearts (cameo) ja FFVII:Advend Children

My eye colour is shadows

Ezio di Auditore
Ezio on ylpeä, röyhkeä ja erittäin tyytyväinen itseensä. Ja siitä huolimatta aivan vastustamaton. Eli renessanssin vastine Tony Starkille. Leonardo Da Vincin ystävänä Ezio kerää taidetta ja remontoi vanhaa Villaa. Toisaalta Ezio kiipeilee torneihin ja tekee niistä käsittämättömiä sukelluksia pikkuruisiin heinäkasoihin. Soutelee Venetsian kanaaleissa ja selvittää salaliittoja aivoilla tai salatuilla aseillaan.
Assassins Creed II. En malta odottaa maaliskuuhun asti kolmatta osaa...

Only boring people take showers

Nathan Drake
Nathan on sarkastinen ja optimistinen nykyajan Indiana Jones. Seikkailija ja muinaisia kieliä ymmärtävä piilo-älykkö. Täpärästä tilanteesta toiseen koheltava Nathan on aina hiukan rähjäinen ja scruffy, mutta se kuuluu asiaan. Uskollinen ja itselleen naurava Nathan päätyy toivottomiin tilanteisiin ja yrittää parhaansa mukaan selvitä niistä. Hän on inhimillisin kaikista pelihaneista ja siksi aivan erityisen ihana.  
Uncharted: Drake's Fortune, Uncharted 2: Among Thieves...  (Vain PS3:selle, Xbox owners eat your heart out.)

His royal highness, Prince Grimm and Grimmer

Prince of Persia

Ehkä korkeimmalle pixelhani listalla kiipeää kaksi tummaa, sinisilmäistä nimetöntä miestä Persiasta.

Ensimmäinen Prinssi on rikkauteen kasvanut ylhäinen, jonka elämä muuttuu kokonaan, kun Aika päästetään karkuun tiimalasistaan. Diplomatian sijaan täytyy yhtäkkiä selvitä taistossa typeryksiä, hiekkahirviöitä, Aikaa ja omaa itseään vastaan. Vastoinkäymiset kasvattavat ja muuttavat Prinssiä, mutta synkistely ei yhtään vähennä miehen hanitasoa, päinvastoin. (Jotain voi päätellä siitäkin että valkokankaalla Prinssiksi on valittu varsin monen näyttelijälistalta löytynyt Jake Gyllenhaal). 
Prince of Persia:Sands of time, Warrior within, Two Thrones, Forgotten Sands.

Toinen on köyhä seikkailija, jolle Prinssi on pelkkä sarkastinen lempinimi.  Hän on sinipunahuivinsa alta virnistelevä rogue, lain hämärällä rajamaalla toimiva kulkuri, joka etsii oikotietä parempaan elämään ilman suuria velvoitteita tai mietintöjä. Kunnes päätyy vahingossa pelastamaan maailmaa. Vaaroille nauravan ja lähes ammatikseen hankaluuksiin joutuvan Prinssin kanssa ei ainakaan olisi koskaan tylsää.
Prince of Persia (2008)

Fiksaatio suippokorviin? No ei ainakaan minulla...

Vaiheiset ja valomiekat saa jäädä komeroon. Avaruusörvelöille ja sirkkeliroboteille annetaan selkään parhaiten työkaluilla. Buahhahhaa!

Good things come to those who wait. Tein aikoinani pienimuotoisen kulutusperiaatepäätöksen, että en koskaan osta peleja heti ilmestymisaikoina täyshintaisena. Odottelen aina että se ilmestyy jatkokierrokselle käytettynä. Reilu 70 euron hinta romahtaa yhden pelikerran jälkeen ainakin puolella. (Varsinkin muinaisina markka-aikoina tuntui tähtitieteelliseltä maksaa peleistä monta sataa, euroina se ei tunnu niin pahalta...)

Pikkukaupunkiamme täydentää mukava käytettyjen pelien kauppa, joten siellä voi aina käydä vaanimassa himoamis-listalla olevia pelejä. Viime aikoina olen vieraillut siellä tavallista tiheämmin metsästämässä uutta Ratchet ja Clankkiä. Ja (OH JOY) siellähän se hyllyssä virnuili collectors edition hologrammikannella.

Tietysti oli suuri jännitys, olisiko uusi yhtä hyvä kuin aiemmat. (Miettikää miltä tuntui Episode 1 ensi-illassa... ennen elokuvan alkua...)

Ja (dramaattista rumpujenpärinää)... se oli. (Hmm... pieni dramaturginen laimennus?) Vieläkin on aivan kihinä olo. Onnellisia saippuakuplia pään sisällä. Ja tästä seuraakin pitkä ylistysvirsi, jonka vähemmän pelaavat voivat päätään puistellen jättää lukematta hyvällä omalla tunnolla.

A Crack in Time on visuaalisesti niin silmäkaramellinen että retinat kehrää. Pelillisesti ohjaus on yhtä täydellinen kuin aiemmissa. Avaruudessa voi vapaasti lennellä ja tehdä pikku sivutehtäviä (tietysti dogfight pahiksten kanssa on nautittavaa).  Tarinaa ei kuljeteta enää sekmentoidusti vaan elokuvamaisemmin, joten videot ja keskustelut yhdistyy melko saumatta muuhun pelaamiseen. Clankillä on isompi action rooli kuin ennen. Ja aikaan liittyvät puzzlet on kirpeitä ja mielenkiintoisia. 

Pikku yksityiskohtia on lisätty kaikkeen myös sisällöllisesti. Esimerkiksi omituis-aseista (joita ylistin jo joskus keväällä) on animoitu 50-luvun fiiliksellä esittely- ja opetusfilmin pätkät, joille voi vain nauraa. Avaruudessa lennellessä voi kuunnella eri radiokanavia. Klassista, Robotin juontamaa konemusiikkia, avaruusfunkkia ja piraattiradiota. Jokaisesta tulee välillä uutisia, mainoksia, kuunnelmanpätkiä ja juontoja. Sinänsä kummallakaan yksityiskohdalla ei ole itse juonen kanssa mitään järisyttävää merkitystä, mutta itse rakasta kaikkia pikku juttuja.

Kaiken kaikkiaan pelaajana maailmassa vain viihtyy. (Vähän liianki hyvin. Pitää laittaa puhelinta hälyttämään, että muistaa mennä ennen aamuyötä nukkumaan : )

Kokouksessa istuessa ehti piirrellä vähän suoranaisia joulujuttuja. Tätä en ryhtynyt värittelemään ollenkaan.  Pitää skannailla muutkin tämän viikon tekeleet, kunhan ehtii.

Aladdin - eat your heart out.

Jeero of Persia

Olette jo pitkään neuvoneet minua, mutta nyt sen uskon. Prinssit ei tuu kotoa hakemaan.

- Ne pitää ostaa kaupasta.

Ja ennenkuin alatte saarnaamaan ihmiskaupan vääryyksistä, kerrottakoon että kyseessä on peli. Prince of Persia. Neljäs lajiaan. (jos jätetään hassut 80-luvun esihistorialliset hyppypelit sekä kännykkä tai käsikonsolihärpäkkeet laskuista.) Olen odotellut pitään, että löydän sen käytettynä paikallisesta pelikaupasta. (Ja tietysti ennen sitä olen odotellut Playstatin 3 ostamista, jolle peli on tehty.) Voi sitä ilon päivää kun PoP hyllystä minulle hymyili. Mun pelivalikoiman täydellisyysprosentti nousi monta pistettä heti kerralla.


Ihastun yleensä peleihin joissa on a) mielenkiintoinen päähenkilö, b) hyvä juoni, c) toimiva pelattavuus. Mahtava ulkoasu ei tietenkään hidasta rakastumisprosessia lainkaan, mutta pelkällä silmäkarkilla ei minun pelaajansydäntäni saa sykäytettyä. Prince of Persiat ovat joka ikisen vaatimuskohdan täyttäneet kunnialla ensimmäisesta Sands of Timesta lähtien. On NIIN (lisää tähän joku sopivan euforinen ylistävä adjektiivi) ottaa vauhtia ja juosta pitkin seinää kun hahmo tottelee täydellisesti komentoja. Tuntuu melkein siltä kuin itse kykenisi samaan.

Vähän jännitti tämä uusi peliosio. Se on aivan eri näköinen kuin edeltäjänsä, akvarellimaalausmainen. Pelotti, että Prince of Persialle olisi tehty Angel of Darknesit. Eli Tomb Raider pelisarjan "uudistus osa", jota on täysin mahdotonta pelata ilman sensuroitavaa kielenkäyttöä.

Nyt on pakko höyrytä tästä hetki. Ei ollut takoitus mutta minkäs teet. Toisinaan pitää päästää paha ulos, ettei mätäne aivot.... Angel of Darknes. Kirottu peli on yhtä kiva kuin juurihoito ilman puudutusta urheiluselostuksella. Aiemmissa Tomb Raidereissa Lara Croftia liikkui kuin unelma, pelaaminen on nautittavaa ja hankalistakin kohdista tiesi pääsevänsä läpi kunhan vain kehitti taitojaan vähän.
Angel of Darkenissa koko pelilogiikka oli muutettu täysin järjettömäksi. Koska pitäähän sitä saada vaihtelua. (EI PIDÄ, AINAKAAN TÄLLAISTA!) Minä, ensimmäisestä Tombista asti himona pelejä läpi pelannut kohtuunörtti, kuolin esittely kentässä 20 kertaa. 20! Esittelykentässä jossa kerrotaan mistä napista tapahtuu mitäkin. Koska peliä pelatakseen täytyi olla debiili tai ennustaja. Kuka voi olettaa että kesken hypyn kamerakulma siirtyy niin, että hyppäät mutkalle ja putoat n. 6 kerrosta maahan. Läts. Vastaus kuuluu: Ei kukaan. Ennen kuin on muutaman kerran hypännyt ja läsähtänyt painovoiman vaikutuksesta alas. Järkeilyn jälkeen tajuaa, että kesken ilmalennon on käännettävä hypyn suuntaa kameran kääntymisen takia.
Argh!
Henkilöhahmosta olen tykännyt alusta asti ja juonikin oli kiinnostava, mutta kun peliä on mahdotonta pelata, ei auta mikään. Voisin ottaa tarinan kirjoitettuna versiona joskus luettavaksi. Muuten en halua olla missään tekemisissä mielenterveysmurhaaja-pelin kanssa. 148 yritystä (kyllä. laskin) saada typerä myrkkylimaa sylkevä mutanttilukkiolio hengiltä kuudestilaukeavalla pikku pyssyllä hitaasti liikkuvalla kakkoshahmo Kurtilla oli viimeinen pisara. En suosittele kenellekkään joka ei ole itsetuhoinen äärimmäismasokisti.

Mutta palataan takaisin itse aiheeseen, unelmien prinssiin. Price of Persia todistaa nimittäin että täydellisyyttäkin voi parantaa : ) Uusi peli on vähintään edellistensä veroinen ohjattavuudessa ja päähenkilönä sarkastinen kerjäläisprinssi on juuri sopivan pahankurinen virnuilija, ettei hänestä voi olla pitämättä. Eikä x-kromosominen vastapari Elika yllättävästi ole ollenkaan ärsyttävä. Kumpikin hahmo täydentää toistaan. Parin yhteistoimintaa on olennainen osa pelaamista ja juonta.

Kriteeristö täyttyy kokonaan. Makea päähenkilö jonka kohtalosta välittää, mielenkiintoinen juoni (ainakin tähän mennessä) ja täydellinen pelattavuus. JA käsittämättömän kaunis pelimaailma/grafiikka/tyyli. Akvarellityyli sopii mielettömän hyvin tunnelmaan. Musiikki on seikkailuelokuvahienoa tunnelma-maalailua.

Ainut ongelma on ehkä se, että en henno pelata aivan intona, ettei herkku lopu liian nopeasti. Pelaan harvoin pelejä uudesta alusta läpi, joten välttelen loppuun pääsemistä viimeiseen asti. En halua, että tarina päättyy...

No. Onneksi on jatkoa tiedossa PoP hurmokseen. Odotan innolla Prince of Persia leffaa. Se pohjautuu aiempiin peleihin, joten uusimman huivipäistä hurmuria ei nähdä vaan hiukan synkempi, ajan kanssa tappeleva edellinen Prinssi. Ainakin muutamat kuvat joita siitä on nettiin livautettu, ovat luvanneet hyvää. Jake Gyllenhaal on aivan muuta kuin oma näkemykseni Prinssistä, mutta ei tarvi ollakkaan. Elokuvalla pitää olla oma näkemys alkuperäistarinasta ja hahmoista. Ei suoraa 1:1 kopiointia, koska peli ei mitenkään voi toimia elokuvana.

Jälkikirjoitus: PoP on niin minulle luotu. Sain ystävältä sen soundtrackin jossa on bonusbiisinä Sigur Rós:in minulle ennestään tuntematon musiikkikappale Sæglópur. Oh Joy.

Evoluutio, onni ja autuus

Minun asuntooni on muuttanut yksi uusi... nautintoaine. Se lähti mukaan, yllättävää kyllä, ihan tavalliselta kauppareillulta, mutta taustalla oli pitkällinen mietintä jo kuukausien takaa.

Enkä enää juhannuksen jälkeen voinut elää ilmankaan.
Joten 1. ja 2. rinnalle on liittynyt
ihastuttava,
pianomaisesti kiiltelevä

(pidätämmen hengitystä jännityksestä...)

(rummunpärinääääää)

 Playstation 3.

 (Vain odottamassa kaikkia kissankarva/pölykiukkasia kiiltoansa koristelemaan.)

Uusi pleikkari! WUHUU!
Aion nyt juhlistaa tätä legendaarista tapahtumaa käyttämällä kolmea (3) huutomerkkiä lauseeni perässä sekä dramaattisella toistolla.
(Pahoittelen herkempien lukijoiden puolesta jo etukäteen...)
UUSI PLEIKKARI!!! WUHUU!!!

Olin aivan kihistä innosta kun kaivelin sen paketista ulos ja esittelin edeltäjällensä. Sitä en toki mihinkään television läheisyydestä siirrä. On vielä monta PS2 peliä keskeneräisenä odottamassa sitä mystistä aikaa, kun taas ehtii niihin keskittyä. (Eläkkeellä?)

*Huoh. Onnellinen huokailuhetki silmäillessä uutta tulokasta.*

Kaikkia ihanuuksia ei ole edes osannut kaivata. Kuten esimerkiksi langatonta ohjainta. Ennen sitä vain hyväksyi, että aina välissä (vimmaisimman taistelun kiihkeessä, yleensä) onnistui nykäisemään ohjaimen johdon irti. Jäilyttäessäni sitä strategisen tarkasti lattalle levitettynä, tapahtui toisinaan kompastumisia.

Blue ray elokuvia en ole vielä testaillut. Ei kaikkea herkkuja kerralla.

Kaupanpäällisenä sain Pienen ison planeetan. Little Big Planet on tosi herttanen peli. Sitä ei voi hymyilemättä pelata. Tai ainakaan vielä, kun kentät ei ole muuttuneet sadistisiksi, mikäli sellaista tapahtuukaan. Päähenkilö-Poppit olio on niin herttainen, ettei edes muista kirosanoja, kun tipahtaa jostan typerän helposta kohdasta ja joutuu aloittaa kentän alusta.
Stephen Fryn sympaattinen kertojaääni tuo vielä kaiken muun mukavan lisäksi kaikuja Linnunradan käsikirjasta. Eikä se ole koskaan huono juttu.

Tiivistääkseni kaiken tämän yhteen lauseeseen:
Uusi playstation on yhtä sykähdyttävä kuin Zachary Quinto.

It sucks!

Kovin vähälle jäänyt tämä eteisessä oleminen... On töissä pakko nyhertää koneen ääressä niin paljon, että alkaa vapaa-aikoina kaipailla muuta tekemistä. Omituista. Onkohan sisäinen pikku nörtti kadonnu?

Ei nähtävästi, kuten alla oleva todistaa...
Ihana ystävä pääkaupunkiseudulta lähetti talven ratoksi Ratchet & Clank:in kolmannen seikkailun. Oma levy aikanansa kun päätti lopettaa puolessa välissä peliä kokonaan yhteistoiminnan. Pääsee viimein pelaamaan koko touhun alusta loppuun.

Ratchet ja Clank on niin mukavia pelata, että aivot aivan hyrisee tyytyväisenä. Parasta on ehkä asevalikoima.
Oma suosikki on Suck cannon. On jotenkin äärettömän tyydyttävää imuroida pikku hirviöitä koko imukanuuna täyteen ja sitten mäsäytellä niillä isompia urvakkeita lyttyyn. Niiden ilmeen ehtii just nähdä, ennen kuin ne mäiskähtää tähdättyyn paikkaan.

Tietysti muitakin kivoja on. Ensimmäisistä peleistä on jäänyt kaipaamaan Sheep-a-natoria, joka muutti pikku örväkkeet lampaiksi. Lisäversiona aseen sai vielä muutettua Black-sheep-a-natoriksi. Priceless. Ja Agents of Doom mini-tuhous-robotit on niin sulosia. Aww... Äriseviä pallopäitä.

Yritin vähän tässä samalla miettiä millaisen aseen itse kehitelisi R&C:lle. Jonkinlainen liima/hyytelötykki voisi olla mukava. Sillä ampuessa vastustaja jäisi hyytelön sisään hytisemään, liimaantuisi pitkin seiniä ja toisiinsa. Eli näin. Olen eteisen ja piirtelyiden sijasta miettinyt mielikuvitus aseita mielikuvitus hahmoille. Siistiä. Nörtti mikä nörtti.

Aavistuksen Clakihtava robottiolio sai alkunsa pitemmän kokousrupeaman aikoina. On aina helpompaa kuunnella, kun on jotain tuherreltavaa.

Hyvä synttäriä Hyeenalle.