perjantai 31. heinäkuuta 2009

Aladdin - eat your heart out.


Jeero of Persia

Olette jo pitkään neuvoneet minua, mutta nyt sen uskon. Prinssit ei tuu kotoa hakemaan.
- Ne pitää ostaa kaupasta.

Ja ennenkuin alatte saarnaamaan ihmiskaupan vääryyksistä, kerrottakoon että kyseessä on peli. Prince of Persia. Neljäs lajiaan. (jos jätetään hassut 80-luvun esihistorialliset hyppypelit sekä kännykkä tai käsikonsolihärpäkkeet laskuista.) Olen odotellut pitään, että löydän sen käytettynä paikallisesta pelikaupasta. (Ja tietysti ennen sitä olen odotellut Playstatin 3 ostamista, jolle peli on tehty.) Voi sitä ilon päivää kun PoP hyllystä minulle hymyili. Mun pelivalikoiman täydellisyysprosentti nousi monta pistettä heti kerralla.


Ihastun yleensä peleihin joissa on a) mielenkiintoinen päähenkilö, b) hyvä juoni, c) toimiva pelattavuus. Mahtava ulkoasu ei tietenkään hidasta rakastumisprosessia lainkaan, mutta pelkällä silmäkarkilla ei minun pelaajansydäntäni saa sykäytettyä. Prince of Persiat ovat joka ikisen vaatimuskohdan täyttäneet kunnialla ensimmäisesta Sands of Timesta lähtien. On NIIN (lisää tähän joku sopivan euforinen ylistävä adjektiivi) ottaa vauhtia ja juosta pitkin seinää kun hahmo tottelee täydellisesti komentoja. Tuntuu melkein siltä kuin itse kykenisi samaan.

Vähän jännitti tämä uusi peliosio. Se on aivan eri näköinen kuin edeltäjänsä, akvarellimaalausmainen. Pelotti, että Prince of Persialle olisi tehty Angel of Darknesit. Eli Tomb Raider pelisarjan "uudistus osa", jota on täysin mahdotonta pelata ilman sensuroitavaa kielenkäyttöä.

Nyt on pakko höyrytä tästä hetki. Ei ollut takoitus mutta minkäs teet. Toisinaan pitää päästää paha ulos, ettei mätäne aivot.... Angel of Darknes. Kirottu peli on yhtä kiva kuin juurihoito ilman puudutusta urheiluselostuksella. Aiemmissa Tomb Raidereissa Lara Croftia liikkui kuin unelma, pelaaminen on nautittavaa ja hankalistakin kohdista tiesi pääsevänsä läpi kunhan vain kehitti taitojaan vähän.
Angel of Darkenissa koko pelilogiikka oli muutettu täysin järjettömäksi. Koska pitäähän sitä saada vaihtelua. (EI PIDÄ, AINAKAAN TÄLLAISTA!) Minä, ensimmäisestä Tombista asti himona pelejä läpi pelannut kohtuunörtti, kuolin esittely kentässä 20 kertaa. 20! Esittelykentässä jossa kerrotaan mistä napista tapahtuu mitäkin. Koska peliä pelatakseen täytyi olla debiili tai ennustaja. Kuka voi olettaa että kesken hypyn kamerakulma siirtyy niin, että hyppäät mutkalle ja putoat n. 6 kerrosta maahan. Läts. Vastaus kuuluu: Ei kukaan. Ennen kuin on muutaman kerran hypännyt ja läsähtänyt painovoiman vaikutuksesta alas. Järkeilyn jälkeen tajuaa, että kesken ilmalennon on käännettävä hypyn suuntaa kameran kääntymisen takia.
Argh!
Henkilöhahmosta olen tykännyt alusta asti ja juonikin oli kiinnostava, mutta kun peliä on mahdotonta pelata, ei auta mikään. Voisin ottaa tarinan kirjoitettuna versiona joskus luettavaksi. Muuten en halua olla missään tekemisissä mielenterveysmurhaaja-pelin kanssa. 148 yritystä (kyllä. laskin) saada typerä myrkkylimaa sylkevä mutanttilukkiolio hengiltä kuudestilaukeavalla pikku pyssyllä hitaasti liikkuvalla kakkoshahmo Kurtilla oli viimeinen pisara. En suosittele kenellekkään joka ei ole itsetuhoinen äärimmäismasokisti.


Mutta palataan takaisin itse aiheeseen, unelmien prinssiin. Price of Persia todistaa nimittäin että täydellisyyttäkin voi parantaa : ) Uusi peli on vähintään edellistensä veroinen ohjattavuudessa ja päähenkilönä sarkastinen kerjäläisprinssi on juuri sopivan pahankurinen virnuilija, ettei hänestä voi olla pitämättä. Eikä x-kromosominen vastapari Elika yllättävästi ole ollenkaan ärsyttävä. Kumpikin hahmo täydentää toistaan. Parin yhteistoimintaa on olennainen osa pelaamista ja juonta.

Kriteeristö täyttyy kokonaan. Makea päähenkilö jonka kohtalosta välittää, mielenkiintoinen juoni (ainakin tähän mennessä) ja täydellinen pelattavuus. JA käsittämättömän kaunis pelimaailma/grafiikka/tyyli. Akvarellityyli sopii mielettömän hyvin tunnelmaan. Musiikki on seikkailuelokuvahienoa tunnelma-maalailua.

Ainut ongelma on ehkä se, että en henno pelata aivan intona, ettei herkku lopu liian nopeasti. Pelaan harvoin pelejä uudesta alusta läpi, joten välttelen loppuun pääsemistä viimeiseen asti. En halua, että tarina päättyy...

No. Onneksi on jatkoa tiedossa PoP hurmokseen. Odotan innolla Prince of Persia leffaa. Se pohjautuu aiempiin peleihin, joten uusimman huivipäistä hurmuria ei nähdä vaan hiukan synkempi, ajan kanssa tappeleva edellinen Prinssi. Ainakin muutamat kuvat joita siitä on nettiin livautettu, ovat luvanneet hyvää. Jake Gyllenhaal on aivan muuta kuin oma näkemykseni Prinssistä, mutta ei tarvi ollakkaan. Elokuvalla pitää olla oma näkemys alkuperäistarinasta ja hahmoista. Ei suoraa 1:1 kopiointia, koska peli ei mitenkään voi toimia elokuvana.

Jälkikirjoitus: PoP on niin minulle luotu. Sain ystävältä sen soundtrackin jossa on bonusbiisinä Sigur Rós:in minulle ennestään tuntematon musiikkikappale Sæglópur. Oh Joy.

tiistai 28. heinäkuuta 2009

The road to darkness is a journey, not a light switch


Joku oli jo ottanut kirjeen pullosta, kun löysin sen.
Pohjalle oli unohnunut vain muutama sana.



Niistä oli vaikea saada selvää.
Aallot olivat jättäneet
omat kommenttinsa rivien väliin.







Mutta valo maalasi ruohoja.

maanantai 6. heinäkuuta 2009

For a moment, nothing happened. Then, after a second or so, nothing continued to happen.




Kesäloma. voiko olla parempaa kahdeksaa kirjaimen järjestystä. Tiedän, että ei tarvi mennä aamulla öihin, mutta en vielä aivan usko sitä ihanuutta : ) Ei vielä ymmärrä. Does not compute.

Aion laittaa koko kesäksi aamuherätyksen kännykkään ja nauttia painamalla sen pois päältä. Vain äpertyä peittoihin ja olla heräämättä tai tekemättä yhtään mitään niin kauan kuin hyvittaa. Jee!

 
 Herra Naakka kävi tarkastamassa tiluksiaan

Kesälomassa on yksi negatiivinen puoli. Saan aina kuulla kaikilta puolitutuilta, että voi voi, kyllä se opettajan elämä vain on ihanaa. Talvella käyt muutamat tunnit pitämässä ja sitten saat koko kesän vain lekotella. Kaksi sanaa teille: HA! HA! (Ja nämä pitää lausua sarkasmia tihkuen.)

Opettajilla (ainakin meillä) on ihan just yhtä pitkä loma kuin kenellä tahansa muulla työntekijällä.  Se, että esimerkiksi itse saan pidettyä vähän pidemmän loman, johtuu yksinkertaisesti siitä, että olen talvella tehnyt (muutamia tunteja pitämässä käydessäni) jo koko kesänkin työtunnit etukäteen. Me urakoidaan silloin, kun on opiskelijat paikalla, tehdään pitempiä päiviä ja raadetaan : ). Ja koska tunteja voi tasata vain silloin kun opiskelijat on pois, urakoidut päivät siirtyy kesälomalle.


 
Don't get me wrong. Aivan mahtavaa, että kesälle voi säästellä ylimäärätyöt vapaaksi. En millään haluaisi lyhyempiä päivä tai vapaata joskus maarras/tammikuussa, kun muutenkin maailman on ihan surkeaa. Ajalla ei tee silloin mitään. (Sitähän vain masentuu, kun ehtii huomata töiltä, että on talvi. )

Mutta ärsyttää kun ihmiset jotenkin kuvittelee, että opettajana saan kesäloman ilmaiseksi niinkuin opiskelijat. Blaa. Joka ikinen työtunti on tehty työllä (ja tuskallakin joskus) etukäteen. Talvella ei ole oikeastaan mitään vapaa-aikaa. Piste. Ne varastoidaan kesää varten. Siinä. Pahoittelen valituksen virtaa, mutta kun ärsyttää ainaiset kommentit.
(Tiivistääkseni: Opettaminen on ihan älyttömän väsyttävää ja stressaavaa, eikä siitä saa mitään "älyttömän mahtavaa palkkaa" ja "käsittämättömiä kesälomia". Ihan vain tiedoksi. Nyt ei tarvi enää kadehtia. Tai jos pitää jotain kahdehtia, niin vaikka sitten sitä, että asun kävelymatkan päässä merenrannasta. Läl läl lää. )



Ajannäyttäjänä nyt: pääskynen

Näin saimme negaatiot purettua ulos. Ja voidaan jatketaan kesäloma intoilua:
HII! LOMA LOMA LOMA! (hyppii paikallaan tasajalkaa kuin vertikaaliseksi jumittunut jänis.)

Aion olla epämääräisellä lomalla myös täältä Eteisestä. Koska työn takia pitää olla niin paljon tietokoneella, aion ottaa rakkaasta macistäni taukoa. Mikä aika lailla tarkoittaa taukoa myös eteisestä. Aion satunnaisesti postailla, mutta pääasiassa elää sormet poissa näppäimistöltä tai piirtopöydän kynältä.

Ihanaa kesää!

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Flying is learning how to throw yourself at the ground and miss.



Pakollinen turistiotos

Talvella tuli idea lähteä isovanhempien kanssa kesälomareissulle Helsinkiin, synttärilahjana heille. Kumpikaan heistä ei koskaan aikaisemmin lentänyt, joten se oli osa matkaohjelmaa heti alusta.

Mummu (meillä ei ole nimityksinä mummo ja vaari, vaan mummu ja pappa) usein puolitosissaan huokaili, ettei sitä varmaan enää tässä iässä tule lennettyä, joten halusimme todistaa väitteen vääräksi. Ei koskaan ole liian vanha tekemään jotain uutta ja mielenkiintoista. Isovanhempia ei tarvinnut suuresti houkutella, kunhan saatiin järjestettyä kissavahti ja kukkien kastelija.

Jännitys oli korkealla jo pitkästi ennen lähtöä. (Ensilentäjille neuvoja oli tullut koko suvulta, kaikilta tuttavilta ja kampaajalta. Muistakaa ottaa purkkaa mukaan. Korvat voi mennä nousussa ja laskussa lukkoon. Ei kannata istua siiven kohdalla.) Yksin he tuskin olisivat uskaltaneet lähteä, mutta lapsen ja lapsenlapsen toimiessa matkanjohtajina, saattoi keskittyä itse lomailuun.

Olen aikaisemmin lentänyt vain pimeinä aikoina. Nousun aikana on hetken voinut ihailla maailmaa yläpuolelta, mutta sitten on jo yö piilottanut kaiken paitsi kaupunkien valot. Oli mahtavaa istua pikku koneessa ja tuijottaa suomen pintatekstuureja taivaalta käsin koko matkan. Nyt kun kuulas kesäyö ei hämärtynyt ollenkaan.

Tilkkupeltoja ja pörröistä havumetsää, siellä täällä muutama sileä vedenpeili heijastelemassa pilvimuodostelmia. Tiet pitkinä vanoina leikkomassa maan muuten vihreää pintaa. Lentämisessä saa perspektiiviä maailmaan. Kilometrit vilisee alla ohi ilman, että itse tajuaa juurikaan liikkuvansa. Laskeutuminenkin oli huomaamaton. Pellot ja puut vain läheni ja autoja ilmestyi pisteinä näkyviin tieviivastoille.
Ja yhtäkkiä oltiin jo Helsingissä. 


Extreme-Ikkunanpesemistä kiipeilyköysillä varustettuna

Isovanhemmat olivat innoissaan. Usein matkapahoinvoivalle, ahtaanpaikankammoiselle mummulle tullut lentokoneessa yhtään huono olo. Lentokokemusta voitiin siis pitää erittäin onnistuneena.
Loppumatka oli vain bonusta. 

Viimeksi joskus olympialaisten aikoina Helsinkiä kiertäneet isovanhemmat ällistelivät kaikkea ihmisvilinästä talojen kokoon. Parin päivän ratikkalipulla oli helppo ajella ympäriinsä kaupunkia katselemassa.




“Mission accomplished, boys. Now move to the next target. ASAP.” 

Vilpittömällä turistiasenteella kierrettiin nähtävyyksiä ja syötiin mansikoita kauppatorilla. 
 Lokit teki kommandohyökkäyksiä jäätelötöttöröiden kimppuun. 



Suomenlinnassa oli helle. Piti valita aina varjoiset paikat, joissa kulkea. Silti maanalaiset tunnelit oli kosteita ja kylmiä. (Niihin ei tosin uskaltautunut menemään kuin minä nuorimmaisena.)


Arvoisa Herra oli piilossa lapsilta, 
odottaen esiintymisvuoroaan näytelmäseikkailussa.

Ateneumissa oli ihana rauha ja kaikki Gallen-Kallelan Kalevala-klassikot esillä. 



Pari päivää pääkaupunkihulinaa nautittua lähdettiin junalla takaisin kotiin, hyvillä mielin ja helteestä läkähtyneinä. Junassa pääsi ihan itse hakemaan ravintolavaunusta kahvia ja pullaa. Ja näki suomen uudestaan vähän matalammasta näkövinkkelistä. Vihreältä näytti alempaakin katsottuna.