lauantai 27. helmikuuta 2010

Man on the moon

Väliaikainen kuvauspaikka löytyi seinäkuusta 
ja valkobalanssi jätettiin surutta lomailemaan.

Koko viikon olen jostain syytä nähnyt outoja, mutta hienoja uus-viktoriaanisia steampunk unia. En tiedä miksi. Doctor Who yliannostus?  Tieto siitä, että pitkäaikainen Sherlock Holmes odotus viimein päättyy, koska elokuva on ehtinyt levityskierroksessa tänne rannalle asti? (Wuhuu!)  

Ehkä ostamani vaaleanpunaiset (!) leikkoruusut levittävät asuntooni jotain omituista ikivanhaa britti-imperiumi-siitepölyä? (Se, että epäilen tätä viittaa jo itsessään vahvasti tuohon Dr Who-teoriaan...)
Small pink roses: Inner girly-girl made an appearance. 
(And gigled a lot. Tihihi.)

Oli syvä aikomus keskittyä viikonloppuna piirtelemään noita uni-mielenmaisemia talteen. Höyryzeppeliinejä ja kummallisia koneita. Silintereitä, suojalaseja ja turnyyrejä. Mutta eihän siitä mitään tullut. Meni hermo yksityiskohtien ja nyherryksen kanssa, enkä saanut mitään mielenkiintoista aikaiseksi. Joten vaihdoin kanavaa.

 "Miksi niihin elokuviin laitetaan sellaiset mustat palkit ylös ja alas? 
Miksei niitä näytetä kokonaan? Kauheeta huijausta. Mitä niillä oikein peitetään?"

Kaivoin akryylit pölyn alta ja päätin sotkea pitkästä aikaa maaleilla. Ja jos en mieti mitään etukäteen, kankaalle ilmestyy aina joku mies. (Minut on nähtävästi automatisoitu piirtelemään miespuoleisiä kuvia. Varmaan joku Y-kromosominpuutostila.) Epämääräiset siveltimenvedot ovat jo olemukseltaan scruffyja, joten ajatusmallia ei tarvinut miettiä kauaa. What can I say... (Tarkoitus ei ollut tehdä mitään muotokuvaa, mutta nenästä ehkä tunnistaa. ) Jatkan tekelettä mahdollisesti myöhemmin. Oli ihan tekovaiheessa ajatusta noiden palkkien kanssa, mutta sulattelen asiaa ennen seuravaa maalisessiota. Saipa sotkittua sormet.

torstai 25. helmikuuta 2010

Lorem ipsum dolor sit amet

Lapsuudesta juontaa typografian lisäksi myös ihastus muumiohin...

Miltä sanat näyttää? Kirjaimet on osa meidän elämää. Ja kun niitä käytetään hyvin, harva huomaa. Typografia on sitä, että lehteä tai kirjaa voi mukavasti lukea tarvitsematta keskittyä siihen millä rivillä nyt olikaan. "Puhutun kielen visuaalinen muoto. Kirjaimien muotoa ja asettelua käsittelevä taiteen ja tieteen laji.", jos ihan virallisia ollaan.

Halusin jakaa ihanat typografia-löytöni teille. Fonttien valinta on aina hankalaa. Pitäisi saada jotain oman näköistä ja selkeästi luettavaa ja teemaan sopivaa. Tietysti typografisti-entusiastina olen vielä vähän narkoottisempi kirjainten kanssa kuin normaalit ihmiset, mutta hyvä fontti on aarre kenelle tahansa.

Flipping typical on mahtava paikka. Se kaikessa yksinkertaisuudessaan näyttää kaikki* koneesi fontit yhdellä sivulla. (*No ei ihan absoluuttisen kaikkia erikoisuuksia, mutta suurin osa yleisesti käytetyistä fonteista.) Sivun yläpalkkiin voit kirjoittaa yläpalkkiin mitä tahansa ja nähdä sen suoraan eri tekstityyleillä kirjoitettuna. Kätevä verrata eri tunnelmia mitä fonteista saa. Ja se jopa ymmärtää Än ja Ön päälle, mikä on netissä erityiskiitoksen arvoista. Kannattaa käydä kokeilemassa.

 Huomaa Comic Sans... Ehkä maailmankaikkeuden vihatuin fontti...

Jos haluat tunnustaa kirjainrakkauttasi, käy ihailmessa ja inspiroitumassa We Love Typograpy. WLT kerää kaikkialta netistä ja oikeasta maailmasta erilaisia visuaali-aarteita ihailtavaksi. Vanhoja mainoksia, taidetta, graffitteja, karkkipapereita, tuherruksia, asiakirjoja, käsitöitä... Kaikille löydöille yhteisenä teemana kirjaimet ja niiden monimuotoisuus.

 Seeing red. WLT:n löytöjä voi selata myös värin mukaan.

Olen pienestä asti ollut innoissani typografiasta. (Nerd) Lapsena istuin monesti kesäöitä isovanhempien riihessä ja luin tietokirjoja. Muistan vieläkin ne, jossa käsiteltiin aakkosia ja kirjoitustapoja. Hieroglyfit, nuolenpääkirjoitus, lineaari A ja B, Kiinani kirjoitusmerkit, kirjapainon kehittyminen... Olin aivan innoissani. Kirjoittelin koko lapsuuden eri "salakielillä".  Osa omituisaakkosista on unohtunut, joten lapsuustekstejä on hankalempi lukea. Riimut muistan enää kunnolla, niillä osaan kirjoittaa vieläkin lähes sujuvasti. (Ja haltiakielelläkin pienen mietinnän jälkeen. Tolkienisti-nörtin omituisuuksia.)

Huoh. Viimeinen viikko ennen opiskelijoiden talvilomaa on aina pienoinen kaaos. En tiedä miksi, mutta loman edustat ovat aina kaikista kauheimpia työaikoja ;) ... Eteinen ja omat mahdolliset luovuusjutut saa pölyyntyä odottamassa viikonloppua...

(Otsikko on muuten ensimmäinen lause Lorem Ipsumista. Se on "ei mitään kieltä", jota suunnittelijat käyttää visuaalisena tekstitäytteenä.)

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

I Love Life, But Life Just Wants to Be Friends

This time less funny, more neurotic...
Toisinaan vain tuntee olevansa visuaalisesti epämiellyttävä. Tukka on aivan kamala, vaikka sen laittaisi miten eikä kaapissa ole yhtään julkisesti-liikkumis-kelpoista vaatetta. Asiaa ei yhtään auta pakkanen, koska joutuu pakkautumaan maatuskatyylillä viiteenkymmeneen vaatekerrokseen ja päätyy näyttämään jokseenkin michelin-ukolta. 

En ole mikään ruusu.  Ihmiset ei käänny katsomaan ja henkäile ihastuksesta, kun kuljen kadulla. Kukaan ei myöskään sytyttele soihtuja, kaiva heinähankoja ladosta ja keräänny vihaisena häätöjoukkona polttamaan mun kerrostaloa. Joten taidan olla kuitenkin voiton puolella ; ) Alan olla jo tottunut siihen miltä näytän ja kuka olen.  Ja väitän että kaikilla on omat "rumuus" päivänsä. Sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä oman ulkonäön, vaan oman mielellisen olotilan kanssa.

Ehkä ulkonäkömietinnät nousi viikonlopun elokuvakatsomisista.

District 9 esittelee scifin avulla miten julmia ja ennakkoluuloisia me ihmiset pahimmillaan ollaan. Katkarapuja muistuttavat alienit "prawns":it tungetaan viheliäiseen slummileiriin ja niitä kohdellaan huonommin kuin eläimiä. Alienin munat, niiden "vauvat"  löydettäessä vain surutta poltetaan. Paikalliset vain naureskelee, että sielläpä poksahtelevat kuin popkornit. Koska alienit näyttää iljettäviltä, epämiellyttävän koomisilta, kenelläkään ei ole mitään halua suojella niitä.

Kukaan ei grillaisi Spockia. Ja se on yhtälailla eri planeetalta.

Surrogates pysyy pelkästään ihmisissä, mutta esittelee miten pitkälle meidän kauneudenhalu oikeasti voisi viedä. Surrogatet on humanoidi-robotteja. Aidot ihmiset pysyy kotona ja täydellisen kauniit robotti-korvikeminät käy ulkomaailmassa. Ja tietsti mitä rikkaampi, sitä paremman näköisen voit ostaa. Niiden kautta koetaan koko elämä. Oikeat "rumat" ihmiset on piilossa teknologian takana.


Sinänsä huvittavaa. Yhden illan aikana televisiosta tulee niin ristiriitaista ulkonäkö-kommentointia, ettei ihme jos ollaan sekaisin. Tulee "olet ihana juuri sellaisena kuin olet" ohjelmia, joissa ihmisiä yritetään saada tajuamaan omat hyvät puolensa. Keskitytään sisäiseen kauneuteen ja positiiviseen elämänasenteeseen. Seuraavalla kanavalla on pieniin muutoksiin perustuvia "hei jos laitat tukan näin ja vaatteet näin olet ihana" make-over ohjelmia. Kuinka paljon parempaa elämä nyt onkaan kun suunittelija on käynyt vaatekaapin läpi ja käytät viimein värikkäitä vaatteita. Ja taas kun kääntää kanavaa, joku asiantuntija haukkuu syömätavat/tyylin/asunnon lyttyyn ja pistää uhrinsa muuttamaan kaiken. "Vielä sinusta joskus tulee ihana, kun vain muutut kokonaan". Törmää mallihakuohjelmaan, jossa 34 kokoiset on liian lihavia. Tai "ilmainen kauneusleikkaus josta olet aina haaveillut" jenkki-ihanuuksiin. 

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

I am thankful for laughter, except when milk comes out of my nose


Onnistuin olemaan höperö, tällä kertaa ihan julkisesti. (Toiset vain on lahjakkaampia kuin toiset, vaikka sitten noloissa tilanteissa...) Älkää välittäkö hiukan hyppelevästä juonesta, luottakaa vain siihen että lopussa kaikki selvitykset jollain hämärällä tavoin kietoutuvat viimein toisiinsa. 

Minulla on syystakki, jossa on puolipituiset hihat. Ei ehkä kovin käytännöllistä, mutta vaatekappale sattuu olemaan minusta kivan näköinen. Koko syksyn yritin löytää pitkävartisia hansikkaita, joita voisi käyttää viileämpinä päivinä takin kanssa, mutta koskaan ei ollut onni muassa. Vaatetuskaupoissa ei ollut kuin ranteisiin ulottuvia pikku käsineitä.

 
Exhibit A: Sticky finger-warmers

No, joka tapauksessa tämä totetuttamaton ostos-haave on pyörinyt mielessä vielä talvenkin. Kun tässä eräänä viikkona törmäsin yllättäen erittäin pitkävartisiin hansikkaisiin, ne oli tietysti aivan pakko hankkia. Pitkähihaisen talvitakin kanssa ne ovat valtavan lämpimät, mutta äärimmäisen hankalat ottaa pois, jollei takkia ole ensin riisunut päältä. Nyt pakkaskirpeilyn luvattuna talvena, olen kuitenkin päättänyt olla välittämättä tästä hankaluudesta ja käyttänyt ihanan lämpimiä käsineistöjä.

Minulla on myös Ipod. (Pahoittelen tätä jatkuvaa tavaran-omistuslistaa, mutta se on tarinan kannalta tarpeellista.) Se on yksi suuria aarteita, joita ilman en oikeastaan liiku mihinkään. Aina yksinään kaupungilla ollessa kuuntelen musiikkia. Soundtrack for arki.

Jos ette  kyseistä laitetta ole koskaan käyttäneet, kerrottakoon että Ipod on suunniteltu mahtavasti. Keskellä oleva pyöritettävä valintarengas ei reagoi kankaaseen, joten sitä voi ihan rauhassa pitää taskussa. (Siis toisin kuin vaikka normikännykkä, josta voi kävellessään vahingossa painaa väärän napin päälle ja soitella taskunpohjan rahinapuheluita, ellei käytä näppäinlukkoa.)

 
Exhibit B: Handle with care

Ja tästä pääsemmekin kanssakaupunkilaisia huvittaneeseen tilanteeseen. Voitte jo nokkelina arvata ongelman vertailemalla esiin otettuja tavaroita. Niiden yhteistoiminta ei oikein toimi.

Olin ihan rauhassa kulkemassa kaupasta kotiin, kun ipod alkoi pauhaamaan jotain liian isolla olevaa kappaletta korvien säryksi. Siirsin kuulokkeet vinoon ja kaivoin ipodin taskusta, mutta kuinka ollakkaan, hanskojen kanssa ei voinut volyymiä muuttaa suuntaan tai toiseen.

Yritin nykkiä käsineitä pois, mutta moninkertaisen vaatekerrokset eivät halunneet päästää niistä irti. Ärsytystaso alkoi tässä vaiheessa olla koholla. Pakkanen, painava kauppakassi, yhteistyökyvyttömät käsineet ja yliherkkä ipod. Eikä kuulokkeista pauhaava kappale sopinut yhtään tunnelmaan.

Lopulta tein mitä kuka tahansa siinä tilanteessa olisi tehnyt. Jos Ipod tottelee vain iho-kosketusta, käytetään sellaista iho kohtaa joka ei ole vaatekerroksien alla piilossa: Nenää.

Olin tietoinen toimintani potentiaalisesta huvittavuudesta, joten vilkuilin näkyykö ketään ennen äänenvoimmakkuuden ja musiikkivalinnan muuttamista. Mutta dramaturgia tietysti vaatii, että viereisestä parkkitalosta tupsahti juuri sinä kyseisenä hetkenä ihmisiä.

Sain pitkiä katseita jotka vaihtelivat huvituksesta huolestuneisuuteen.
En yhtään tiedä mitä he olettivat minun tekevän : )

No. Itselle nauraminen on terveellistä...
Ainakaan en liimannut kieltäni johonkin metalliputkeen niinkuin joskus lapsena.

maanantai 15. helmikuuta 2010

That'll put marzipan in your pie plate, bingo!

 
 Yes. Scars are interesting.
(Vaikka tämä kyseinen tulikin piirtelyn alussa ihan vahingossa kuten arvet yleensä.)

Oli pakko keksiä jotain muuta tekemistä... Enää kolme jaksoa Supernaturalia jäljellä ja 5. kausi tulee dvd:lle vasta joskus huhtikuussa, ja silloinkin vasta ensimmäinen puolisko... Addicted much?

Ja kummallinen otsikkomme on tällä kertaa viallisen Buffybotin irvailuja taistelun tuiskeessa...

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

How wonderful life is now you're in the world


Ystävänpäivä. Tyhmemmillekin aisoille on päiviä nimetty. Pakkohan sitä on vähän imeläksi äityä ;)

On mahtavaa, että on ihmisiä, joiden kanssa voi puhua mistä tahansa. Ihmisiä joita näkee joka päivä ja sellaisia joita näkee vain muutaman kerran vuodessa. Ja vaikka kuinka kauan ollaan erossa, voi vain jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, kun seuraavan kerran näkee.

On mahtavaa, että voi olla kokonaan oma itsensä (se välissä ärsyttävä ja typerä minä) ja siitä huolimatta joku jaksaa sinua.

On mahtavaa törmätä ihmisiin ja päästä kurkkaamaan mitä heidän ajatuksissa liikkuu. (Erityisen hienoa se on silloin kun sattuu löytämään yksilöitä, joiden päässä liikkuu suurinpiirtein samanlaisia asioita kuin itsellä. Tai sitten mielenkiintoisesti jotain ihan päinvastastaista :)

Kiitos, että olette olemassa. 

perjantai 12. helmikuuta 2010

It's that happy-go-lucky attitude


Pitäisköhän tilata jostain uusi mielikuvitus? Tämä alkaa olla jo niin loppuun kulutettu, etten tiedä onko sen käyttö enää turvallista. Jos siitä irtoaa jotain ruokaan? Tykkään kyllä tämän nykysen väristä ja se on ollu jo niin kauan, että siihen on tottunu.

Olen nähtävästi menettänyt kykyni kommunikoida millään muulla tavalla kuin piirtelemällä epämääräisiä kissa-hahmoja. Tai sitten olen ollut sairaana koko viikon ja tämä on osa kuumeaivojen parannusrposessia.

Aion viettää viikonlopun tekemällä mitään ja toivoa, että maanantaina olen taas myös nenällä hengittämään kykenevä.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Who you callin' stupid, stupid?

 
Yes. I Know...
It's Over. 

Jo viikkoja onnellisuuttani lisänneet veljekset on nyt katsottu loppuun eikä uusia tule postista ainakaan viikkoon. (Vaellus amazonilta tänne suomeen kestää aikansa. On niitä anakondia ja kaikkea...) ARGH!Miten tästä selviäisi? No, keräämällä kaiken skitsoilunsa (taas kerran) epämääräiseksi kuvakollaasiksi. Pahoittelen...

What can I say. Televisiosarjat on niin paljon addiktiivisempia, kun niitä katsoo jakson toisensa jälkeen putkeen eikä noin kerran viikossa miinus kesätauot, olympialaiset ja muut häiriötekijät. Kuin tosi pitkiä jaksotettuja elokuvia. Sigh.

Dancer in the Dark on objektiivisesti ajateltuna hieno elokuva, mutta en ikinä koskaan nevö evö enää halua nähdä sitä. Yuk. Sen jälkeen on vain viikkoja maailma-on-epäreilu-paska-olo. Yuk II. 
Feel bad movie of the decade. 

Ison pipon sisään piiloutuminen on cooleus asteikolla jossain koko-kivipestyjen-farkkuasujen, ilman sarkasmia käytettyjen halinalle-paitojen sekä oman peukalon imeskelyn tasolla. (Tarkennukseksi sanottakoon, että listaltani ei sentään löydy jälkimmäisiä)

perjantai 5. helmikuuta 2010

When You Think About It, All Galaxies Are Far, Far, Away


 
Choose Your Vehicle
(ja testaa samanna turhan(?) tietämyksen taso tunnistamalla kulkupelit)

Autopaikan lumikinokset ja kallis lentomatka-lasku saivat miettimään millä liikennöintivälineellä oikeasti haluaisi liikkua. Tietysti päädyttiin hiukan omituisille ajatusraiteille ja inkonventionaalisiin ratkaisuihin. Pop quiz hotshot: Töihin on päästävä. Mikä on paras keino?

Taikuus?

Miten ekologista olisi vain siirtyä paikasta toiseen heittämällä ilmaan ainesosia tai sanomalla oikeat taikasanat. Harry Pottereissa takasta toiseen siirtävä floopowder (hormipulver? Olen kirjat lukenut englanniksi, joten suomen termistöt on hukassa) on tehokasta ja vaati vähän ohjaamista. Pitää vain oikean tulisijan kohdalla hypätä kyydistä. Mutta kerrostalossa asuvilla, kuten minulla, ei ole hormia johon hypätä. Joten se siitä. Apparate (Ilmeentyä?) on taas paljon taikuustaitoja vaativaa ja käsittääkseni aika epämiellyttävä kokemus. En halua aloittaa työpäivää oksentelmalla.

Supervoimat?

Lapsena olin aivan ihastunut Ryhmä-X:ään (sarjakuvia, jos et tiedä).
(Hih. Juoksentelin aina ukkosella lähipelloilla ja toivoin, että minuun osuisi salama. Ja siten saisin Ororon Storm voimat. Mutta se ei liity tähän.)
Wolverinen lisäksi suosikkejani hahmoista oli Painajainen. Hän pystyi poksahtelemaan mustissa savupilvissä paikasta toiseen. Siirtämään itsensä eri ulottuvuuteen ja palaamaan eri kohdassa takaisin. Kätevää ja nopeaa.  Ainut ongelma on, että pitää tietää tarkalleen missä ilmestyä tähän ulottuvuuteen tai seuraukset ovat kivuliaat. Voit päätyä puoliksi seinään, eikä se ole mukavaa. Lisäksi Painajainen on ihonväriltään sininen. Jos ulottuvuushyppely on ihonvärigeeni-sidonnainen, pitäisi uusia kaikki meikit.

 
Madonreikä?

Aika-avaruusjatkumon koloihin sukeltelu ei kuulosta kovin turvalliselta sekään. Tähtiportti olohuoneenseinällä olisi mahtavan näköinen, mutta vaatisi toisen portin jokaiseen päätepisteeseen. Lisäksi madonreiän avaamiseen kuluu aivan äly-Katziljoonavattia energiaa, ei kovin luonnonmukaista tai halpaa... Ja auetessa se roiskauttaa kymmenmetrisen "soihdun" joka tuhoaa kaiken tieltään. En usko että seinänaapuri tykkäisi reiästä seinässä. Ja muutenkin sisustaminen olisi vaikeaa. "Mihinkäs jätinkään sen kännykän laturin? Se oli just tuossa, kissan vieressä tuolilla... ARGH! "

Avaruusalus?

Lentäminen vaatisi vähän opiskelua. Ja isomman parkkipaikan i.e enemmän lumen siirtämistä. Lisäksi lentämisessä on omat lakisääteisasiat, joten pyrogratista paperityötä tulisi valtavasti joka aamu. Toisaalta voisi elää laittomasti, käyttää häiveistoimintoja ja piilottaa aluksensa aina näkyvistä. Ja isommassa aluksessa voisi vaikka elää, ei tarvisi asuntoa olenkaan. Voisi valita minkä maiseman tahansa. Polttoainekulutus tosin voisi olla melkoinen. Joten ei kovin eko-frendliä tämäkään. 

Hmm... Ajattelut päättyi siihen tosiasiaan, että piti lähteä omalla autolla : ) Kaikista vähiten maapalloa ja omaa elämää rasittava vaihtoehto olisi jättää menemättä töihin... Saiskohan tätä perusteltua jotenki johdolle?

vektori-työkalun opetustuokio gone horribly wrong... Hehkeän pinkkiä tyttö-nörtsimiä.

Moya on mun oma suosikki muotonsa puolesta. Tardis taas ois paras maapallolla asuvalle helpon piilotettavuuden takia. Lisäplussana äärettömät
asumisneliöt ja säilytystilat sekä aikamatkailu...


Tässä vielä vastaukset mietintöihin mikä on mikä:
1. Imperial Star Destroyer,  SW (eli Star Wars)
2. Stargate, SG (eli StarGate)
3. USS Enterprise, ST (
eli Star Trek)
4. Serenity, Firefly
5. Norstromo, Alien
6. Cylon Raider, Galagtica
7. Millennium Falcon, SW
8. Heart of Gold, Hichhikers guide to the Galaxy
9. Moya, Farscape
10. Deaths Star, SW
11.TIE Fighter, SW
12. Wraith Hiveship, SGA (eli Stargate Atlantis)
13. Tardis, Dr Who
14. Viper mk7, Galagtica
15, Atlantis, SGA
16. Chevrolet Impala -67, Supernatural (ei liity mitenkään tähän, mutta oli hauska siihen silti liittää)
17. X-Wing, SW
18.
avaruusasema Babylon 5 , arvatkaapa mistä sarjasta..

torstai 4. helmikuuta 2010

You know you're old when they have discontinued your blood type.

 
Nail Fingerbitingly delicious

Päätin tasapainottaa yllättävän tehokkuus-torstain siivouspuuska&imurointia tekemällä vastavuoroisesti jotain sinänsä turhaa eli taiteilla. En ikinä piirtele naisia, joten ajattelin, että se voisi olla mielenkiintoista vaihtelua. Paluuta lapsuusaikoihin, kun papereille tuli pääasiassa prinsessoja ja kissoja.

Kuten kuvastakin havaita saattaa, naisten tämän hetkiseen piirtelemättömyyteen on syynsä. Se on hankalaa... Huomaa vain miten kaikki opiskeluaikoina kerätyt piirtotaidot on käyttämättömyyden ja työkiireiden mukana kadonneet jonnekkin. Käsi ei enää tottele aivoja kuten ennen. Eikä silmät osaa nähdä linjoja ja mittasuhteita kuten pitäisi. Siihen ei auta kuin opetella uudestaan yhteistyökanavat kuntoon. 

Uusi (vihdoin taas oikean värinen) tukka kirvoitti töissä muutamia Lumikki kommentteja ja luin vasta Gaimanin rajun Snow, Glass and Apples novellin. Joten päätin siirtää mielikuvia paperille. (Meni aika deviantartiksi, mutta toisinaan synkistely-emoilukin on virkikstävää.)

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

I like these cold, gray winter days. Days like these let you savor a bad mood.

 

Täällä ruraalialueella on pakko käyttää paikasta toiseen liikkumiseen yksityisiä liikennevälineitä koska yleisiä menee ehkä kerran viikossa. Eikä välttämättä silloinkaan sinnepäin mihin itse olisit menossa. (Suurissa kaupungeissa olevilla on niin helppoa...) Näin talvella auton omistaminen on vain erityisen haastavaa. 

On lumikinoksia, joista täytyy autoa kaivaa esille. Ja ikkunoita joita rapata jäästä tai vielä vankemmasta jäästä. On kamalia pakkasia jolloin auto-raukka ei inahdakkaan hereille tai käynnistyy niin tuskaisesti kirskuen, että ihan tulee syyllinen olo kun sitä rääkkää. Ja on liukkaita teitä, lunta pölistäviä rekka-autoja ja typeriä autoilijoita.

Täytyy tähän kuitenkin lisätä, että olen syvästi kiintynyt omaan autooni ja se on erittäin hyvä liikenneväline.  Varma ja selkeä ja siinä on ihailtavia erityispiirteitä, kuten tehokkaat istuimenlämmittimet ja mukavan harmaat penkit. Ja se sattuu aina kulkemaan minun aikatauluihini sopivasti. 

Loppuun random-ajatuksena hiukan positivismia ja otsikon nollausta... 
Massiivisista lumimassojen siirtämisistä huolimatta on ollut hieno viikko. Huomaan vain purkavani aina juuri kaikki ärsyttävät asiat sarjakuviksi, en niitä lukuisia onnellisuusprosenttia nostavia juttuja...

maanantai 1. helmikuuta 2010

No chick flick moments

 
Maanantai-melankoliaa

Jos ei tarvisi tehdä töitä, istuisin varmaan päivät pitkät kirjoittelemassa tarinoita ja piirtelemässä niihin kuvia. Nyt kun pitää keskittyä yleensä muihin asioihin, kaikki kuvittelut vain velloo ajatusten pohjilla pääsemättä ulos... ainakaan tarkoitetussa muodossaan. Luonnoslehtiöihin, kokousmuistioihin ja kalenterin sivuille päätyy epämääräisiä raakaversioita, joista joskus voisi tulla vielä jotain.

Torstai on vaaninut luonnoslehtiön nurkilla aina, kun ei oikein keksi mitä tekisi. Hän on iältään tuntematon pienikokoinen herrasmies, joka asustelee yksinään isossa vanhassa talossa. Parhaimpana ystävänä on Imuri. (Mahdollisesti nimeltään hra Hoover, en ole vielä varma.)

 
I'm such a sucker...

Siivoamiseen, kirjastonhoitoon ja muutenkin hiljaiseen elämään tulee muutosta, kun takan edustalta alkaa jatkuvasti löytyä roskia.

 
Nevermore!

Salapoliisityön seurauksena katon savupiipuista löytyy uusi asukas, Naakka. Naakka on hiukan melodramaattinen persoona, joka rakastaa Edgar-Allan Poen runoja. (Varsinkin sitä yhtä... Ei milloinkaan väsy sen esittämiseen...)

Varsin erilaiseen elämään tottuneina Torstai ja Naakka eivät tule kovin hyvin toimeen ja kaikkea omituista ja mielenkiintoista seuraa. (Imuri yrittää pysyä neutraalina.)

Luonnoshärpäkkeet saavat tänään kelvata. Vielä jonain päivänä saan toivoakseni tehtyä jotain kunnollista Torstaista. Jos vaikka töiden jälkeen jaksaisi tehdä muutakin kuin pakollisia kodinhoitotouhuja, tuntisuunnitelmia tai maratonoida (tällä hetkellä) Supernaturalia.