No chick flick moments

 

Maanantai-melankoliaa

Jos ei tarvisi tehdä töitä, istuisin varmaan päivät pitkät kirjoittelemassa tarinoita ja piirtelemässä niihin kuvia. Nyt kun pitää keskittyä yleensä muihin asioihin, kaikki kuvittelut vain velloo ajatusten pohjilla pääsemättä ulos... ainakaan tarkoitetussa muodossaan. Luonnoslehtiöihin, kokousmuistioihin ja kalenterin sivuille päätyy epämääräisiä raakaversioita, joista joskus voisi tulla vielä jotain.

Torstai on vaaninut luonnoslehtiön nurkilla aina, kun ei oikein keksi mitä tekisi. Hän on iältään tuntematon pienikokoinen herrasmies, joka asustelee yksinään isossa vanhassa talossa. Parhaimpana ystävänä on Imuri. (Mahdollisesti nimeltään hra Hoover, en ole vielä varma.)

 

I'm such a sucker...

Siivoamiseen, kirjastonhoitoon ja muutenkin hiljaiseen elämään tulee muutosta, kun takan edustalta alkaa jatkuvasti löytyä roskia.

 

Nevermore!

Salapoliisityön seurauksena katon savupiipuista löytyy uusi asukas, Naakka. Naakka on hiukan melodramaattinen persoona, joka rakastaa Edgar-Allan Poen runoja. (Varsinkin sitä yhtä... Ei milloinkaan väsy sen esittämiseen...)

Varsin erilaiseen elämään tottuneina Torstai ja Naakka eivät tule kovin hyvin toimeen ja kaikkea omituista ja mielenkiintoista seuraa. (Imuri yrittää pysyä neutraalina.)

Luonnoshärpäkkeet saavat tänään kelvata. Vielä jonain päivänä saan toivoakseni tehtyä jotain kunnollista Torstaista. Jos vaikka töiden jälkeen jaksaisi tehdä muutakin kuin pakollisia kodinhoitotouhuja, tuntisuunnitelmia tai maratonoida (tällä hetkellä) Supernaturalia.

All work and no play makes me a dull blogger

Tajusinpa tässä, että oon yksinkertasesti huono bloggaaja. (Fakta, jonka te Eteisessä käyneet olette huomanneet varmaan jo aikaa sitten... )

En saa vain aivoja vieläkään kierautetua tämän toiminnan ympärille.

Kirjoittaminen on itselle mielen tyhjennystä ja hankalien asioiden puimista. Jos kirjoittaa asiat paperille, ne tajuaa paremmin.
Kun riipustelen luonnoslehtiön nurkkaan tai päiväkirjaan, tulee purettua aiheita varsin henkilökohtaisella tasolla. Eikä niitä halua julkistaa koko maailmalle. Saati sitten lukea.
(Tämän mielikuvittelijan arkiongelmat tuskin kiinnostavat ketään, jonka elämässä on parempaa tekemistä kuin maalin kuivumisen tuijottelu...)

Toinen ongelma on tietysti kuvitus. Kontrollifriikki ei osaa jättää asioita editoimatta. Jokainen heikompi luonnos, jonka päästän haavistani läpi tänne Eteiseen, häiritsee jälkikäteen mielenpohjilla. ”Tuoki typerä piti tänne tunkea”. (Hyvänä esimerkkinä ärsyttää mm. viime bloggauksen robotti, joka on ihan tökerö, kokouksessa tuherrettu olio.)

(Ongelmaahan ei tietenkään olisi, jos kaikki työt olisi tehty ajan kanssa ja hyvällä maulla. Mutta ei... Työn ohessa ei kykene perfektionistisiin saavutuksiin.)

Joten suunnittelen päässäni hienoja kuvia, joita en sitten ehdi saada tänne. Tai ne eivät ole tarpeeksi hyviä. Damn. Ja koko Eteisen idea oli saada jotain omaa aikaiseksi. Harjoitella kynnyksen madaltamista ja töiden julkaisua. (Pyrkiä olemaan vähemmän neuroottinen...?)

Tehdäkseni kirjallisen déjà vuen: kirjoittaessa asiat selkeytyvät. Kuten nytkin. Täten teemmekin seuraavanlaisen huomion. Pitää löytää tasapaino. Yritän saada tästedes aivopuoliskoni yhteisymmärrykseen edes kerran viikossa jonkinlaiseen Eteistoimintaan. Sen enempää ei tarvitse saada aikaiseksi. Siten voin jakaa kallisarvoista vapaa-aikaani myös sosiaaliseen kanssakäymiseen (mielikuvitushahmojen kanssa).