How wonderful life is now you're in the world

Ystävänpäivä. Tyhmemmillekin aisoille on päiviä nimetty. Pakkohan sitä on vähän imeläksi äityä ;)

On mahtavaa, että on ihmisiä, joiden kanssa voi puhua mistä tahansa. Ihmisiä joita näkee joka päivä ja sellaisia joita näkee vain muutaman kerran vuodessa. Ja vaikka kuinka kauan ollaan erossa, voi vain jatkaa siitä mihin viimeksi jäätiin, kun seuraavan kerran näkee.

On mahtavaa, että voi olla kokonaan oma itsensä (se välissä ärsyttävä ja typerä minä) ja siitä huolimatta joku jaksaa sinua.

On mahtavaa törmätä ihmisiin ja päästä kurkkaamaan mitä heidän ajatuksissa liikkuu. (Erityisen hienoa se on silloin kun sattuu löytämään yksilöitä, joiden päässä liikkuu suurinpiirtein samanlaisia asioita kuin itsellä. Tai sitten mielenkiintoisesti jotain ihan päinvastastaista :)

Kiitos, että olette olemassa. 

You know you're old when they have discontinued your blood type.

 

Nail Fingerbitingly delicious

Päätin tasapainottaa yllättävän tehokkuus-torstain siivouspuuska&imurointia tekemällä vastavuoroisesti jotain sinänsä turhaa eli taiteilla. En ikinä piirtele naisia, joten ajattelin, että se voisi olla mielenkiintoista vaihtelua. Paluuta lapsuusaikoihin, kun papereille tuli pääasiassa prinsessoja ja kissoja.

Kuten kuvastakin havaita saattaa, naisten tämän hetkiseen piirtelemättömyyteen on syynsä. Se on hankalaa... Huomaa vain miten kaikki opiskeluaikoina kerätyt piirtotaidot on käyttämättömyyden ja työkiireiden mukana kadonneet jonnekkin. Käsi ei enää tottele aivoja kuten ennen. Eikä silmät osaa nähdä linjoja ja mittasuhteita kuten pitäisi. Siihen ei auta kuin opetella uudestaan yhteistyökanavat kuntoon. 

Uusi (vihdoin taas oikean värinen) tukka kirvoitti töissä muutamia Lumikki kommentteja ja luin vasta Gaimanin rajun Snow, Glass and Apples novellin. Joten päätin siirtää mielikuvia paperille. (Meni aika deviantartiksi, mutta toisinaan synkistely-emoilukin on virkikstävää.)

No chick flick moments

 

Maanantai-melankoliaa

Jos ei tarvisi tehdä töitä, istuisin varmaan päivät pitkät kirjoittelemassa tarinoita ja piirtelemässä niihin kuvia. Nyt kun pitää keskittyä yleensä muihin asioihin, kaikki kuvittelut vain velloo ajatusten pohjilla pääsemättä ulos... ainakaan tarkoitetussa muodossaan. Luonnoslehtiöihin, kokousmuistioihin ja kalenterin sivuille päätyy epämääräisiä raakaversioita, joista joskus voisi tulla vielä jotain.

Torstai on vaaninut luonnoslehtiön nurkilla aina, kun ei oikein keksi mitä tekisi. Hän on iältään tuntematon pienikokoinen herrasmies, joka asustelee yksinään isossa vanhassa talossa. Parhaimpana ystävänä on Imuri. (Mahdollisesti nimeltään hra Hoover, en ole vielä varma.)

 

I'm such a sucker...

Siivoamiseen, kirjastonhoitoon ja muutenkin hiljaiseen elämään tulee muutosta, kun takan edustalta alkaa jatkuvasti löytyä roskia.

 

Nevermore!

Salapoliisityön seurauksena katon savupiipuista löytyy uusi asukas, Naakka. Naakka on hiukan melodramaattinen persoona, joka rakastaa Edgar-Allan Poen runoja. (Varsinkin sitä yhtä... Ei milloinkaan väsy sen esittämiseen...)

Varsin erilaiseen elämään tottuneina Torstai ja Naakka eivät tule kovin hyvin toimeen ja kaikkea omituista ja mielenkiintoista seuraa. (Imuri yrittää pysyä neutraalina.)

Luonnoshärpäkkeet saavat tänään kelvata. Vielä jonain päivänä saan toivoakseni tehtyä jotain kunnollista Torstaista. Jos vaikka töiden jälkeen jaksaisi tehdä muutakin kuin pakollisia kodinhoitotouhuja, tuntisuunnitelmia tai maratonoida (tällä hetkellä) Supernaturalia.

Väriterapiaa - luova työpäivä?

Yleensä opettaessa ei ehdi tehdä mitään omaa. Tietenkin kaikki energia suuntautuu muiden opastamiseen. Opiskelijoiden töillä on merkitystä, ei minun harjoitustuherruksilla.
Mutta erikoista kyllä tämän viimeisimmän taittoprojektin aikana sain väsättyä tekniikka esimerkkeinä muutaman taustakuvituksen, joihin olin itsekin ihan tyytyväinen.



Joka kuvan päälle tuli tekstiä, joten osa niistä voi näyttää yksinänsä tyhjiltä. Mutta koska yleensä väritykseni on periaatteessa harmaan eri sävyjä sekä raikasta mustaa, ajattelin laittaa tänne myös (pahoittelen pakollista kliseisyyttä) säännön vahvistavan poikkeuden. Keltaista! Oranssia! Voitteko uskoa?



(Tosin laitoin tänne vähän vähemmän keltaisen version. Pitää sentään hiukan ajatella mielenterveyttään...)




Tehtävänä oli periaatteessa taittaa pieni esite/kirja väreistä ja tehdä siihen jonkinlaiset kuvitukset Illustratorilla. Halusin pois kliinisen siististä vektoritunnelmasta ja karusti liimasin kuvituksiin vielä Photarissa tekstuurit. Niin yksinkertaista, mutta rosoisuus toi kuviin vähän vanhanaikaisen lastenkirjan oloa. No, ainakin minulle...

(Illusionaattori on itsellekin uusi ihastus. Alan hiljalleen hyväksyä Freehandin poismenon... *sigh*)

Vastaväriparit tulivat samalle aukeamalle, mikä hiukan lisäsi haastetta... Viimeinen pallokuvailu on pariton kansiviritelmä.

Tylsyys luo tehokkuutta?

-

Karattiin työporukalla miettimään Tärkeitä Asioita Ohtakariin ja oltiin yötä. Kokoustettiin koko päivä pitkälle iltaan ja mietittiin opetussuunnitelmia yms. virallista. Illalla oli viimein rennompaa. Tehtiin syömistä ja puhuttiin yleisiä. Kunnes odotusten mukaisesti meidän työryhmän eräihmiset alkoivat kertoilla vaelluskokemuksiaan. Erittäin yksityiskohtaisesti. Erittäin. (Liitä tähän päässäsi tappajahain tunnari...)

Mitä oli pakattuna rinkkaan, mitä karttaa/reittiä käytettiin, missä topattiin hengähtämään, missä leiriydyttiin, miltä siellä näytti, mistä sai vettä, missä se tyhjennettiin itsestä ulos, missä alkoi olla huono olo, missä saksalaisturistit tulivat vastaan, missä oli se jännä kivi...

Omat aivot vain siirtyi näytönsäästäjälle. Kerran eräretki muisteluista voisi olla kiinnostunut. Ehkä vielä toisella kerralla. Mutta kun sama toistuu joka ikisenä kertana, kun meillä on strategiapäiviä tai muita pitempiä kokousputkia. Joka ikisenä iltana.

En halua kuulla, miten joku on ollut talvivaelluksella, joka oli niin rankka, että puolessavälissä häneltä irtosi osa varpaankynsistä. Ensinnäkin: AUTS! Toiseksi: Yäk!
Miksi kukaan haluaa lähteä tuhoamaan varpaitaan ääriolosuhteissa?

Joka tapauksessa. Huomasin että tylsistymisestä on itse asiassa hyötyä. Istua nuupotin koneella koko illan ja värittelin aiemmin tekemäni luonnoksen.

Tämä on jatkoa ASL:n yhteen viikkotehtävään (Tervehtimässä sadetta. Nähtävissä yllä) ja sai vaikutteita aiemmin tehdystä freelancer työstä, Cabaret musikaalin julisteesta. Käytin melko samanlaisia asentoja ja eleitä kuin oikeassa julisteessa.
Ladies and Gentlemen: I give you, Lähes-Cabaret.

Sen jälkeen päätin vielä leikkiä Illustratorilla. Tein brusheja ja tuherisin piirtopöydällä. Halusin saada musteenoloista, orgaanisempaa jälkeä, kuin vektorien rautalankaviivat yleensä ovat. (erätarinat jatkuivat yhä...).

Löysimme patjojen seasta mökin parvelta aiemmin hiirten ruokakätkön. Siivosin muruja pois ja säikäytin näimme kätkön kerääjän peittoläjän keskeltä liikkeelle. En pelkää hiiriä mutta yllätys sai minusta ulos varsin neitimäisen kirkaisun. Hiiri mennä vilisti hirsiä pitkin ja katosi seinustan listanrakoihin.

Meidän karut eräihmiset olivat ihan kauhuissaan ja sitä mieltä, ettei parvella uskaltanut nukkua. (hih.) Mitä jos hiiri tulisi ja purisi. (Kammottavaa. Seuraavana aamuna löytyisi yhdestä makuupussista pellkkä tyhjiin kaluttu luuranko?)

Hiiren purema ei kuulostanut kovin järkyttävältä kohtalolta, joten tein siitä kuvan. (Ehkä vampyyrihiiri on miehen lemmikki?)