maanantai 30. maaliskuuta 2009

Kylmää kyytiä


Koulutuspäiviltä palatessa ajettiin merenrantareittiä ja pysähdyttiin ihailemaan jään alla nukkuvaa merta Kalajoella.

Aurinko oli jo osittain päässyt muokkailemaan jäätiköitä, sieltä täältä löytyi mielenkiintoisia muodostelmia. (Linnunsilmä on törkeää kuvamanipulaatiohuijausta.)














Ihana päästä taas kotiin.
(Ja näkemään minkälaista tuhoa Kissat on saanu kotona aikaiseksi, ruokkijavahdista huolimatta...)

maanantai 23. maaliskuuta 2009

When come back bring pie!

Ajattelin tehdä jotain erilaista eteiseen... ruokaa itse asiassa. Jonkin arkisen asian kuvaaminen pala palalta tuntui mielenkiintoiselta. Neuvoja seuraamalla pitäisi seurauksena olla samantapainen omenapiirakka, joskin omatkin tuntuu joka kerta olevan hiukan erilaisia.

Nyt kun ihanainen Pushing Dasies jäi tauolle, joten täytyy itse täyttää piirakkakiintiönsä. Ryhtyä Piemakeriksi : ) Tosin en ole läheskään yhtä taitava/kykeneväinen herättelemään hedelmiä tuoreiksi/mukavan näköinen/hyvä-puhumaan-nopeasti-mutta-hienoin-sanoin...

Lähdetään liikkeelle omenoista. Ihania, kirpeitä, vihreitä. Vähän kärsineetkin yksilöt käy hyvin.
Kuoritaan mietiskellen niin että koko omenankuoresta tulee yksi hieno piiiitkä spiraali. Pienistä saavutuksista kannattaa nauttia.



Sitten omenat voi suikaloida tai kuutioida tai silputa. Heittää paistinpannulle pieneen loraukseen hunajaa ja antaa vähän pehmetä vähällä lämmöllä.
Taikina on yksinkertainen. Jauhoja. Jotain rouheampaa, kuten vanhanaikaisia isoja kaurahiutaleita. Pikkusen sokeria jos haluaa. Kuiviin aineksiin sekoitetaan sulaa voita tai pullomargariinia ja sopivasti vettä, että koko seoksesta tulee taikinaista. Arkialkemiaa.



Taikinan voi painella pikku palasina vuokaan kunnes koko pohja ja reunat on peitetty ohuella kerroksella. Ei tarvi niin paljon kaulita. Paistinpannulla pehmennetyt omenat kipataan taikina-asumukseensa. Jos haluaa, omenoihin voi sekoittaa vähän maitorahkaa tai tuorejuustoa. Ja ripotella vähän kaurahiutaleita sekaan, että osa mehusta imeytyy niihin.



Suurin piirtein puolet taikinasta pitäisi jäädä yli pohjaa ja seiniä rakentaessa, siitä tehdään piirakalle katto. Se kannattaa kaulita sileäksi ja sitten siirtää kaulimeen kierrettynä piirakan päälle. Katon reunat voi painella haarukalla tiukoiksi. Visualisti voi tehdä mukavaa kuviota, jos painaa haarukan viivastot vaikka ristikoiksi.



Kaikkinensa taikinakuorrutetut omenapalaset pääsevät uuniin, kunnes kuori on rapea ja kullan ruskehtava. Ja sisus ihanan pehmeää. Tätä voi testata pistelemällä taikinaa tikulla. Kypsä piirakka vähän kaikuu ja kumisee kun sen rapeaa kuorta kopsuttaa sormella.




Melko kirpeän omenapiirakan kanssa kannattaa nautiskella vaikka perusjätskiä tai vaniljakastiketta. Syömiseen en anna tarkempia ohjeita.

Tässä vielä ainekset/ohjeet tiivistettynä:
  • Taikina: n. 4 dl vehnajauhoja, vajaa desi kaurahiutaleita 2 rkl sokeria, n. 150g voi/margariini tms, n. ½ dl kylmää vettä (lisätään hiljalleen kunnes taikina sopivaa)
  • Sisus: n. 1 kg happamia omenia, sitruunamehua, sokeria jos haluaa, vehnäjauhoja/kaurahiutaleita kuivikkeeksi, vaniljasokeria, kanelia jos innostaa.
  • Paistu: Uunin alin taso n. 35 min. 200 ˚C
Siinä. Mmmmm! Pie.

Käytiin opiskelijoiden kanssa läpi draaman kaarta ja istutuksia ja muuta elokuvan dramaturgia juttua. Joten tässä juonellisesti erittäin syvällinen ja mullistava animaatiokokemus tämän kerran teemasta... Weebl ja Bob on ihan käsittämättömiä.

lauantai 21. maaliskuuta 2009

Foyer for voyeur



K
aappeihin ja laatikoihin on aikojen kuluessa pesiytynyt laaja ja monimuotoinen yhdyskunta mustia kehyksiä. Ne eivät ole löytäneet mitään pysyvämpää paikkaa. Odottaneet elämänsä tarkoitusta laatikkojen pohjalla tai parhaimmillaankin vain vaeltaneet muiden ti
eltä huoneesta toiseen.

Keväisin näkee jatkuvasti unia muuttamisesta ja uusista taloista ja asunnoista jotka kuuluvat itselle. Siitä intoutuen haluaa muuttaa jossain määrin myös omaa reaalimaailman asumusta. Tällä kertaa vimma purkautui eteisseinän naputteluna. Naapureille pahoittelut.

Tein lattialla tarkat asetelmat taulujen paikoista ja seinälle ruudutukset maalarinteipeillä että kyseiset tarkat asetelmat siirtyisivät sinnekin. Tosin jossain vaiheessa iltaa päästin sisäisen anarkistini irti. Inhoan aivan erityisen viivottimella* tehtyjä ripustuksia.

Karvaiset avustajat olivat taas tehokkaina mukana toiminnassa... Huomaa vaaleanpunainen vasara. Ironialla höystettynä sain pari joulua sitten lahjaksi kokonaisen sarjan vaaleanpunaisia työkaluja. Vaaleanpunaisessa työkalusalkussa. Tunnetusti kaikki pastellivärit ovat minulle aivan erityisen rakkaita (tätäkin on höystetty, tällä kertaa sarkasmilla). Väristä on ollut kyllä hyötyä. Joka esine löytyy varmasti muuten pinkittömästä asunnosta varmasti.

Suurin osa kehyksistä on vielä täyttämättä. Siinäpä projektia kevään ratoksi. Yhteen kyhäilin aiemmasta epä-scrapbookkaus-päivän jäännöksistä huoneen. Nuo valmiskuvat on kyllä kamalia. Ehkä koomisin on yhteen pikkukehykseen lätkäisty Enjoy Your Life

(*tekstinkäsittelyohjelma saa aivan rauhassa valittaa että viivottimeen kuuluu yksi i lisää. Se ei ole mikään viivoitin. Piste.)

It's alive!


P
äätin vankasti tänä keväänä saada kasvatettua rairuohoa. Ihan jo lohikäärmeitä varten. Ja kissojen jyrsittäväksi. Mutta lopulta multiin päätyi ohransiemeniä.


Hauduttelin niitä muovin alla muutaman päivän kunnes valkoisia kärhämöitä alkoi vönkiä siemenistä ulos. Ja nyt minulla on pieni ohrapelto. Aivan mahtavaa nähdä niiiiin pitkästä aikaa jotain tuoretta vihree. Oli pakko syödä muutama ruoho vain kesämaun saamiseksi.


Kissat villiintyivät kuvaussessiosta - taas kerran. Kamerasta heijastui valoläikkä jota piti vahdata aivan hurmoksessa. Ja tottakai kuvaaminen on muutenkin kissoista kiinnostavaa. Huomion keskittäminen johonkin muuhun kuin kissoihin on kyseisille karvaolijoille vastustamaton kutsu sekaantua projektiin mahdollisimman tehokkaasti...

Nolojen ilmeiden piilokuvailua paheksuttiin...

torstai 19. maaliskuuta 2009

Sirpaleista onnea


Saviliskojen seurue jatkuu... Keramiikassa kierrätettiin lasinsiruja. Lasi sulaa lasitteen kanssa uunissa ja pinnasta tulee sileä mutta sisältä railoinen. Frakleerattu. Kaikista parhaalta se näyttää valossa. Joka lasisirpalekimallus tulee esille.

Tämä työ oli vasta kokeilu. Lasinsirujen käyttäminen vaatii vähän miettimistä savityön mallilta. Töistä pitää tehdä tarpeeksi syviä, että lasi ei sula reunoista yli. Seurauksena kun olisi lasista pilalle sulanut keramiikanpolttouuni...
Pitää nyt tekniikkaa kokeiltuaan miettiä tarkemmin mitä mielenkiintoista voisi tehdä. Erittäin ansioituneena astianhajottajana materiaalia on onneksi kerääntynyt kiitettävästi. En vieläkään saanut käytettyä kaikkia. Yksi edesmennyt harmaa teemalasi ainakin kaipaisi henkiin herättelyä. Harmi ettei kunnolla läpivärjättyä punaista lasia löydy oikein mistään. Eikä ihme, väri kun saadaan aikaiseksi osittain aidolla kullalla. Josta syystä mm. punainen aaltomaljakko maksaa aivan käsittämättömiä verrattuna muun värisiin versioihin.

Kuvien ottaminen oli vähän haasteellista, koska kamerasta tuli äärettömän kiehtovia outoja valoilmiöitä, joita kissat jahtasivat valtavilla loikilla. Ja välillä tulivat liiankin innokkaasti auttamaan kuvaamista.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Viimeinen lohikäärme uunista ulos


Savipiirissä kaikki värkkäsivät tässä keväällä pääsiäiskanoja ja pupuja ja muuta rairuohoon aseteltavaa herttaista. Itse mietin suklaamunia ja munivia olioita ja päädyin hiukan toisenlaiseen lopputulokseen. Kanoista ja kaneista viis, tässä pääsiäis-louhia.

Kovin paljoa ei eteiseen ole savitöitä esille eksynyt. Niiden syntykaari kun on niin kovin hidas. Nopeasti tuherrettuihin luonnoksiin verrattununa aivan etanainen suorastaan. Samana päivänä kun työn aloittaa, ei juurikaan ole kuvattavaksi asti mitään mielenkiintoista. Sitten katsotaan selviävätkö tekeleet raakapoltosta ehjinä. (Siinä savi poltetaan kestäväksi ja kovaksi.) Ja vielä viikko menee ainakin ennen kuin päästää kokeilemaan lasitteita. (Päällysvärjäys, jotka tekee savesta vedenpitävän ja toivottavasti mukavan näköisenkin)



Kokeilin näiden lohikäärmeiden kanssa ensimmäistä kertaa vahaa.
Ennen lasitteeseen kastamista vahalla maalataan saveen kuvioita, minä tein suomuja. Lasiteaine ei tartu vahakohtiin, joten niistä jää näkyviin saven oma väri.
Kun sitten lasite vielä uunissa valtavassa kuumuudessa sulaa ja paistuu hienoksi, tulee mukava kolmiulotteisuus efekti. Lasite on paksua, joten vahalla suojatuista kuvioista tulee uria.

Tyytyväinen olin vahakokeilujen tuloksiin. Pitää kokeilla myöhemmin johonkin vakavampaan/isompaan työhön : ) Olin vain aivan varma, että tein viisi liskoa, uunista ulos tuli vain neljä... Mystistä...

Meidän hankkima valkoinen mattalasite on aivan ihanaa. Kutsumme sitä terapialasitteeksi, koska a) lopputulos on aina hyvä, b) se peittää virheitäkin c) se on aivan ihanan tuntoista sormille, joten valmiiden esineiden sively on tosi terapeuttista.



Tässä yksi louhenkaisista lempi teelaatunsa kanssa poseeraamassa. Voin suositella maisteltavaksi myös vähemmän suomuisille teenjuojille. Raikasta valkoista teetä, joka haisee pussia avattaessa sopivasti leikatulta kesänurmikolta.

P.S. Hyvä Nordkvistin teekomppania. Mikäli olette kiinnostunut sponsorointisopimuksesta, ottakaa toki yhteyttä.

tiistai 10. maaliskuuta 2009

All work and no play makes me a dull blogger



Tajusinpa tässä, että oon yksinkertasesti huono bloggaaja. (Fakta, jonka te Eteisessä käyneet olette huomanneet varmaan jo aikaa sitten... )

En saa vain aivoja vieläkään kierautetua tämän toiminnan ympärille.

Kirjoittaminen on itselle mielen tyhjennystä ja hankalien asioiden puimista. Jos kirjoittaa asiat paperille, ne tajuaa paremmin.
Kun riipustelen luonnoslehtiön nurkkaan tai päiväkirjaan, tulee purettua aiheita varsin henkilökohtaisella tasolla. Eikä niitä halua julkistaa koko maailmalle. Saati sitten lukea.
(Tämän mielikuvittelijan arkiongelmat tuskin kiinnostavat ketään, jonka elämässä on parempaa tekemistä kuin maalin kuivumisen tuijottelu...)


Toinen ongelma on tietysti kuvitus. Kontrollifriikki ei osaa jättää asioita editoimatta. Jokainen heikompi luonnos, jonka päästän haavistani läpi tänne Eteiseen, häiritsee jälkikäteen mielenpohjilla. ”Tuoki typerä piti tänne tunkea”. (Hyvänä esimerkkinä ärsyttää mm. viime bloggauksen robotti, joka on ihan tökerö, kokouksessa tuherrettu olio.)

(Ongelmaahan ei tietenkään olisi, jos kaikki työt olisi tehty ajan kanssa ja hyvällä maulla. Mutta ei... Työn ohessa ei kykene perfektionistisiin saavutuksiin.)

Joten suunnittelen päässäni hienoja kuvia, joita en sitten ehdi saada tänne. Tai ne eivät ole tarpeeksi hyviä. Damn. Ja koko Eteisen idea oli saada jotain omaa aikaiseksi. Harjoitella kynnyksen madaltamista ja töiden julkaisua. (Pyrkiä olemaan vähemmän neuroottinen...?)

Tehdäkseni kirjallisen déjà vuen: kirjoittaessa asiat selkeytyvät. Kuten nytkin. Täten teemmekin seuraavanlaisen huomion. Pitää löytää tasapaino. Yritän saada tästedes aivopuoliskoni yhteisymmärrykseen edes kerran viikossa jonkinlaiseen Eteistoimintaan. Sen enempää ei tarvitse saada aikaiseksi. Siten voin jakaa kallisarvoista vapaa-aikaani myös sosiaaliseen kanssakäymiseen (mielikuvitushahmojen kanssa).

maanantai 9. maaliskuuta 2009

It sucks!




Kovin vähälle jäänyt tämä eteisessä oleminen... On töissä pakko nyhertää koneen ääressä niin paljon, että alkaa vapaa-aikoina kaipailla muuta tekemistä. Omituista. Onkohan sisäinen pikku nörtti kadonnu?

Ei nähtävästi, kuten alla oleva
todistaa...
Ihana ystävä pääkaupunkiseudulta lähetti talven ratoksi Ratchet & Clank:in kolmannen seikkailun. Oma levy aikanansa kun päätti lopettaa puolessa välissä peliä kokonaan yhteistoiminnan. Pääsee viimein pelaamaan koko touhun alusta loppuun.

Ratchet ja Clank on niin mukavia pelata, että aivot aivan hyrisee tyytyväisenä. Parasta on ehkä asevalikoima.
Oma suosikki on Suck cannon. On jotenkin äärettömän tyydyttävää imuroida pikku hirviöitä koko imukanuuna täyteen ja sitten mäsäytellä niillä isompia urvakkeita lyttyyn. Niiden ilmeen ehtii just nähdä, ennen kuin ne mäiskähtää tähdättyyn paikkaan.

Tietysti muitakin kivoja on. Ensimmäisistä peleistä on jäänyt kaipaamaan Sheep-a-natoria, joka muutti pikku örväkkeet lampaiksi. Lisäversiona aseen sai vielä muutettua Black-sheep-a-natoriksi. Priceless. Ja Agents of Doom mini-tuhous-robotit on niin sulosia. Aww... Äriseviä pallopäitä.

Yritin vähän tässä samalla miettiä millaisen aseen itse kehitelisi R&C:lle. Jonkinlainen liima/hyytelötykki voisi olla mukava. Sillä ampuessa vastustaja jäisi hyytelön sisään hytisemään, liimaantuisi pitkin seiniä ja toisiinsa. Eli näin. Olen eteisen ja piirtelyiden sijasta miettinyt mielikuvitus aseita mielikuvitus hahmoille. Siistiä. Nörtti mikä nörtti.

Aavistuksen Clakihtava robottiolio sai alkunsa pitemmän kokousrupeaman aikoina. On aina helpompaa kuunnella, kun on jotain tuherreltavaa.

Hyvä synttäriä Hyeenalle.