Scratch that

Tasaista ja taivasaaltoja

 

Minut kutsuttiin viikonloppuna talkootöihin maalle. Ja löysin niin järkyttävän kamalan äänen, että se peittoaa liitutaulun kynsimiset ja haarukalla savilautasen nirhimiset mennen tullen hampailenvihlomisasteikolla... Hyvät naiset ja herrat: Mikään ei pidä niin inhottavaa ääntä kuin metallinen maalinpoistorapa. Sen kirkuna resonoi joka luussa ja ytimessä. Kuin korvien kautta tehtävä juurihoito...  (Piti olla koko päivän kuulokkeet päässä ja silti krooninen irvistys naamalla.) 

 Korkeatasoisempi maalin raaputtelu vaati 

sekä tikkaita että akrobaattisia tasapainoilutaitoja. 

(Tai niiden puuttuessa hyvän vakuutuksen/onnea...)

Kahvitarjoilua pihalla. 

Huomatkaa talkooporukan ihastuttavan eksottinen 

landechic-look monivärisine tuulipukuineen. 

(Tyyliin kuuluu erottamattomana osana 

myös vankka kerros valkoista maalihilsettä.)

Muuten talosta maalienrapsuttaminen oli aivan terapeuttista vaihtelua elektroniselle kaupunkielämälle. Tosin jatkossa aion keskittyä pelkästään kissäkämppisten rapsutteluun. Enemmän kehräystä, vähemmän maalihileitä niskassa/silmissä/hiuksissa/vaatteissa/korvissa/kuulokkeissa... (Luulen että niitä löytyy vielä joulunakin jostain...) 
 

Veteraanitraktorit pääsi pihahommiin siirtelemään juurakoita.  

Hyvin toimivat iästään huolimatta, 

paitsi toista niistä ei voinut enää käyntiin saamisen jälkeen sammuttaa. 

Noh, pientä haastetta elämään...

Comic Book Collectors Have Many Issues

Dear Brain, hope to see you again next year.

Mediasta tunkee (tutkimuksen mukaan) meidän aivoihin keskimäärin 100 500 sanaa päivässä. Tässä 14 kappaletta lisää. Toivottavasti mahtuu...

if there is something strange in the neighbourhood...

"At that moment I finally saw all those calligraphy lessons pay off"

Pari viikkoa sitten katsottiin vasta vuokralle tullut Iron Man II taas pitkästä aikaa. (Minkäs teet herrat Downey jr. ja Stark ovat niin vastustamaton yhdistelmä...) Siivoillessani iltaa varten tuli tyhjä hetki ja päätin tehdä jotain pientä virkistävää. Liimailen usein ulko-oveeni epämääräisiä runonpätkiä, kummituksia tai muuta vastaavaa, yritän irrottautua ulko-ovien monotonisuudesta. Ja vieraat muistaa paremmin mihin asuntoon pitikään päätyä. 

Tällä kertaa tein yksinkertaiselle pahvinpalalle kyltin, jossa mainostettiin asuntoni olevan Stark Industriessin testilaboratorio. Koko touhun kruunasi ovisilmän yläpuolelle laitettu vaatimus verkkokalvoskannauksesta.  Kuten kuvista voi nähdä, ammatillisuus oli kaukana. Tuherisin tekstit nopeasti ja kaiken lisäksi tussi imeytyi yli-innokkaasti pahviin, mistä seurasi mielenkiintoisia pallukoita kirjainten päätepisteissä.
Kun elokuva oli nähty ja vieraat lähteneet, päätin antaa kyltin olla paikoillaan. Se sai piristää kotiin tuloa muutaman päivän.

Unkonwn fact: The Secter Agentism has a higt limitations

Samalla viikolla satuin astumaan yhtä aikaa aulaan ja hissiin seinänaapurini kanssa. Tervehdimme yleiset ystävällismieliset latteudet. En tunne häntä juuri lainkaan, vanhempi naishenkilö jonka aikataulut ovat aivan erit kuin minulla. Kolmannen kerroksen kohdalla hän kuitenkin alkoi näyttää vaivautuneelta ja otti lopulta mieltä vaivanneen asian esiin.

Hän ilmaisi että eikö ollut aika erikoista perustaa testilaboratorio aivan tavalliseen asuinkerrostaloon ja eikö sellainen toiminta sopisi paremmin jonnekin teollisuusalueelle. Pitäisiköhän hänen kuunnella räjähdysten varalta seinän takana, jos jotain menee vikaan.

Mitä. Ihmettä. Oma reaktioni oli varsin typertynyt. Kylttiä kirjoittaessa ei kertaakaan tullut edes erittäin yliaktiivisella mielikuvituksella varustettuun mieleen, että joku voisi pitää sitä totena. Varsinkin kun ottaa huomioon kyltin ammattimaisen ja uskottavan laadun.

Naapurini helpotukseksi kerroin hymyllen elokuvaillasta ja vakuutin ettei minulla ollut aikomustakaan perustaa testilaboratoriota hänen naapurikaksioonsa. Erosimme hyvillä mielin. Minä ehkä hiukan kankeana, koska oli niin vaikea pidättää naurua. Ehkä kyseessä oli joku omaperäinen vitsi? Ainakaan mahdollinen metodinäyttelijä-naapurini ei kertaakaan lipsahtanut roolistaan.

Poistin kyltin, ettei joku ympäristömääräysasiamies ota yhteyttä.

The Great Escape

Kesän päättymisestä voi seurata ennalta-arvaamattomia tilanteita. Kuten palelua tuuletusparvekkeella keskellä yötä. Mutta ehkä pitäisi lähteä liikkeelle alusta. 

Täällä meilläpäin pidetään aina elokuun lopussa suuret juhlinnat päätöksenä kesälle. Kaupunki järjestää konsertteja ja ison ilotulituksen klo 00.00. Yleensä kuljen torille katsomaan pommituksia aivan vierestä, mutta tämän elokuun hyinen nollakeli ei innostanut ulkoilemaan. Onnekseni satun asumaan kerrostalossa, josta on erittäin hyvät näkymät ilotulituspaikalle. Viidennestä kerroksesta raketit näkee ainakin yhtä hyvin kuin maasta.

Oma parveke on toiseen suuntaan, joten hiippailin puoliltaöin tuuletusparvekkeelle nauttimaan räiskinnästä. Olin nyhjöttänyt puolinukuksissa kotona elokuvan edessä (what can I say, I'm old and boring) enkä viitsinyt erityisemmin pukeutua parveketta varten. Villasukat eivät mahtuneet kesäkenkiin, mutta kylmän takia vedin nukkuasun päälle juuri varastoista kaivetun talvitakin. Ja eihän ilotulitus kuitenkaan kestäisi kuin vartin. Sen aikaa tarkenee ihan hyvin vähemmälläkin varustuksella.

Raketit olivat mahtavia valosuihkuja pimeällä taivaalla. Osa räjähti tähden muotoisina, osa satoi kimalteena alas. Niiden muistona jäi haihtumaan oudonmallisia savupilviä. Ilmassa tuoksui ruuti. Kun koko spektaakkeli päättyi valtavaan rakettiräjähtelyyn, torilta kaikui ihmisten taputus ja huurraaminen parvekkeelle asti. Hieno ilotulitus taas kerran, kyllä kannatti tulla ihailemaan ulos vaikka vähän alkoikin viluttaa. Onneksi oli oma lämmin asunto aivan vieressä odottamassa.

Ikävä kyllä lähteminen ei onnistunutkaan aivan niin helposti. Joku oli nimittäin käynyt sulkemassa tuuletusparvekkeen oven. Oven, jossa ei ole kahvaa kuin sisäpuolella. (Tuijotin sitä kahvatonta ovea varmaan minuutin ihan typertyneenä. Aivot vain sanoi että ei voi olla totta. Jumissa ollaan.) Huomasin kyllä pommitusten aikana, että joku laittoi valot porraskäytävään ja käveli ohi, mutta olin keskittynyt nauttimaan raketeista. Ei tullut mieleenkään että ohikulkija voisi laittaa oven kiinni. Olla huomaamatta minua parvekkeella. Tai sitten niin pirullinen ettei välittäisi vaikka huomaisikin.

Yritin töniä ja potkia ovea, koputin ikkunaan ja pidin meteliä, mutta ilotulitusilta ei ole hyvä aika kiinnittää huomiota. Puistossa ammuttiin omia raketteja ja pidettiin metakkaa. Oma kolistelu ei kuulunut mihinkään. Täällä asuu paljon vanhempaa väkeä ja omassa kerroksessani on myös toimistotiloja, joissa ei ole ketään iltaisin.

Huumorintaju ja parvekeoven lasi olisi voilut ollut koetuksella, mikäli takin taskusta ei olisi löytynyt kännykkää. Ei auttanut muu kuin soittaa vara-avainta säilyttävälle ystävälle, joka pääsisi portaikkoon avaamaan ovea. Hän oli juuri menossa nukkumaan, mutta urheasti päätti tulla vapauttamaan minut. Toiselta laidalta kaupunkia kesti hetki aikaa tulla. Ehdin useampaan kertaan harmitella kengättömyys-päätöstä.

Näin jäi siis kokematta kokonainen yö tuuletusparvekkeella yövaatteeissa, kun muu kaupunki juhlii alapuolella. No, ilotulitus oli sentään hieno ja sain hyvän tilaisuuden ihailla myös oli räpisteleviä lepakkoja. Kiitokset tuntemattomaksi jäävälle naapurille tästä survival-kokemuksesta.

I'm making this up as I go.

 Haluan lomalta paluu loman

Mihin kesä katosi? 

Laitoin tänään ensimmäistä kertaa parvekkeen oven kiinni sitten toukokuun. End of an era. Lasitettua parveketta on voinut pitää koko kesän lisähuoneena. Mutta nyt alkoi olla niin koleaa, että oli pakko luovuttaa syksylle. Aurinkopäivät on vielä mahtavia lähes-helle-parvekkeella, mutta näin sadeaikaan ei ulkona tarkene. Kissat on ihan tylsistyneitä, kun ne ei pääse vakoilemaan kaupunkia lähempää...

Tykkään syksystä. Iltaisin on tunnelmallisen pimeää eikä sadekaan haittaa, ropina on rentouttavaa. Kunhan niiden mukana ei automaattisesti tulisi myös kolea viileys. Aamulla on aivan hämmentävää,  kun joutuu taas käyttään sukkia. Pitää muistaa siepata takki mukaan ja valita kengät, joilla jotenkin selviää vesisateessa. Snif. Sinne meni kangastossujen keveys. 

It's all downhill from here...  Seuraavaksi tulee se viheliäinen jääkausi, joka kestää ainakin neljätoista kuukautta. Ilkeää kylmää ja pakkasta, auton ikkunoiden loputonta rapausta ja michelin-ukko-määrät vaatekerroksia, ettei palellu. Plaah. En niin oo talvi-ihmisiä.

Mutta jospa nyt vain keskittyisi nauttimaan syksystä.  
Saa ainakin hyvällä omallatunnolla nyhrätä kotona ja katsoa elokuvia...

Hyvästit

 The Incredible Shining Dog

Sain tänään suru-uutisia. Viime yönä saksanpaimenkoira Ziko, vanhempien luona asustava "pikkuveli", lähti sinne mihin koirat täältä maailmasta sitten menevätkään.

Ziko pääsi eilen aivan pikku hetkeksi pihalle. Aamuyön nuuhkinta paljasti lähellä olevia kissoja. Mielenkiintoisia otuksia, jotka lähtevät heti juoksemaan karkuun kun niitä kohti loikkii. Mikä mahtava leikki.

Hiljaisella kylätiellä ei yleensä juuri ihmisiä liiku niin myöhään. Mutta viime yönä siitä ajoi muutama teinipoika mersullaan. Ziko hyppäsi kissan perässä tielle. Alamäessä tielle ilmestyvä musta koira jäi täysin huomaamatta, eikä kuski olisi muutenkaan ehtinyt tehdä mitään.

Kissa ehti hypätä alta pois. Ziko ei varmaan edes tajunnut mitä tapahtui. Kaikki kävi niin äkkiä. Ainakin se on lohdutuksena.

Ei vielä oikein osaa ajatella, että oma koirakaveri on poissa. Edellisen koiran kuolema oli sekin yllättävä, mutta ei sentään onnettomuus. Hän oli jo iäkäs harmaantunut vanhaherra, joten asiaa oli ehtinyt ennalta miettiä. Ziko oli vasta pöhkö teini. Kaikesta innostunut energiapakkaus. Ja sitä tulee kovasti ikävä. Varmasti vielä enemmän kuin nyt edes tajuaa...

Hiekkanenä

Monta asiaa jää Zikosta mieleen. Valtavat loikat, kun se otti heitettyjä käpyjä ilmasta kiinni. Kävyt oli Zikolle lempi leikkikaluja. Niitä oli joka paikassa, niitä pystyi heitellä, jyrsiä, kuljettaa suussa ja sitten pudotella kuolaisina strategisesti valittuihin kohteisiin.

Ziko rakasti kaiken jyrsimistä. Purentaan päätyi luita, palloja, käpyjä, kenkien (tosin laittomasti), halkojen, vanhan kottikärryn renkaita, hiusharjoja... mitä tahansa mikä kesti hetken hammaskäsittelyssä ehjänä. Tietysti jyrsittävän tuoteen palasiksi saaminen oli osa nautintoa. Toisinaan se kävi kaivamassa perunamaasta perunoita ja jyrsi niitä vaihtelun vuoksi.
 
Ziko söi herkkuna marjoja suoraan puskista. Riipi ne hampailla irti. (Ihmeteltiin aluksi mihin marjat katosi, kun pensaissa oli jäljellä vain ruodit)
 
Kun taloon tuotiin orpo kissanpentu, jota piti tuttipullolla ruokkia, Ziko hoiti aina ruokailun jälkeen pesut nuolemalla pennun (kaksi kertaa sen kokoisella kielellä) puhtaaksi. Ja litimäräksi. Mutta niistä tuli erikoinen ystäväkaksikko. 
 
Ziko oli tykkäsi leikkiä piilosta tai etsiä piilotettuja tavaroita nuuhkimalla. Sillä oli mainio nenä, jonka se törkkäsi kaikkialle, niin että kuono oli ihan hiekassa tai mullassa tai jossain muussa sotkussa. Piti saada joka haju talteen. Ziko nautti myös uimisesta ja hiekassa pyörimisestä (ennen ja jälken uimisen). Ja tunki sitten hiekkaisena ja märkänä viereen nukkumaan, oli sänky kuinka kapea tahansa.

Voi suru.

Starved, famished and revenous

Apple päivässä pitää lääkärin toivottavasti loitolla

Kun pääsin viimein töistä fyysisesti eroon, aivot eivät seuraneetkaan mukana. Huomasin kauhukseni, että joka kerta tietokonetta käyttäessä ajatukset siirtyivät suoraan takaisin työasioihin ja juuttuivat sinne.  

Tein listaa siitä mitä olisi pitänyt ehtiä saada tehtyä ennen lomaa ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä pitäisi tehdä loman jälkeen ja huoh... harmaat aivomassat vain täyttyivät ankeista asioista. 

Joten päätin tehdä jotain radikaalia. Irrotin rakkaan omenakoneen töpseleistä ja pakkasin pois. Aloitin tietokone/nettipaaston. Sanouduin irti mikropiireistä ja verkoista.

Nyt Pariisista palattua ei aivoissa ole enää mitään yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Vain omia hoopoja ajatuksia. Ihanaa kun taas omistaa oman päänsä. What is the hatter with me? 

On ollut kyllä ikävä kaikkia teitä sähkömaailman asukkaita sekä teidän ihanaisia ajatuksianne. No, nyt pääsee mässäilemää lähes kuukauden verran postauksia kerralla :)

I Aten't Dead

No Chickens (or future realityTVstars) were harmed in the making of this comic

Joo, olen minä vielä olemassa... Ainakin teoriassa...  (Aivotoiminnasta ei kannata mainita mitään...)

Jäkälämäinen olemassaolo toivottavasti alkaa hiljalleen helpottaa, kunhan pahimmista työkiireestä selviää hengissä läpi. Kun opiskelijat oli saatu ulos talosta, alkoi heti ankara seuraavan lukuvuoden suunnittelu. 
Hii, kyllä kulttuurialan opettajan elämä vain on auvoista. Muista oppilaitoksista karkasi työväki jo viime viikolla lomailemaan... Meillä touhuaminen jatkuu ainakin juhannusviikolle asti. 
Positiivista on, ettei tarvi iltaisin suunnitella tunteja. On taas pitkästä aikaa päässyt keskittymään salamurhaajaopintoihin*.




*Ja etteivät mieleltään herkät lukijat menettäisi yöuniaan tai soittaisi viranomaisille, kerrottakoon, että kyseinen sivutoimeni on puhtaasti sähköistä ja tapahtuu tällä hetkellä pelkästään renessanssin ajan Italiassa.

Good for you, Gene Pool

Näin jälkikäteen ajatellen en ole varma oliko se salaisuus. Hmm... (Sor-ry. Olin vain niin innoissani. )

It's not the years, it's the mileage

Parasta ennen 8.5

Vanhenemista tapahtunut tai ainakin taas vuosi selvitty hengissä. (Vielä kymmenen vuotta aikaa keksiä elämän tarkoitus.) Mitään erityistä juhlintaa ei järjestetty, mutta mukavaa oli silti. Edellisiltana piti tosin vaihtaa järjestystä asunnossa, ettei alkanut ikääntyminen ahistaa...

Off with their heads?
Jostain syystä sain lahjaksi kaksi kappaletta päitä... Isosta kyltistä sahatun pahvipää Spockin ja uunikinttaan, jonka saa väännettyä eri ilmeisiin. (Outoja ystäviä, joo-o. Tai sitte tuntee minut hyvin...) Silikoni koiraa piti tietysti heti kokeilla, yllättävän hyvin se suojeli lämmöltä. (Hyvä tekosyy tehä cupcakeja.)

Hot dog

Hot Spock

Innostuttiin synttäri-iltana hetken varotusajalla Iron Man II:sta katsomaan... toista kertaa. (Me nörtit.) Kätevää asua kävelyetäisyydella leffateatterista. (Melkein joka paikassa on haukuttu II:sta huonoksi kopioksi ensimmäisestä, mutta minä ihan vilpittömästi tykkäsin siitä. )

"Krunts."

Meillä voi leffat tulla elokuviin vähä myöhemmin, 

mutta ainakin ne on korkea-arvoisempia kuin muualla...

You do have your moments. Not many, but you do have them.

Keväästä tuli taas todistusaineistoja, kun takapihan puiston suihkulähde vesitettiin ensimmäistä kertaa talven jälkeen. Se lohdutti eilisen lumiräntäkelin jälkeen mukavasti. Aurinko oli ehtinyt siivota  valkoiseksi muuttuneen maan, kaikki paitsi sitkeimmät varjokinokset.

Puolikaaren muotoinen kivipaasi lennätti vesiryöppyjä ilmoille ja pyöritti viimesyksyn lehtiä altaassa. Aurinko sai vedessä aikaan trooppisia valoilmiöitä. Vaikka oli vilpoista, joku itsesäilytysvaistoton osa aivoista halusi kahlailemaan. Tyydyin kastumaan rannalla. Tuuli riepotteli tehokkaasti osan suihkulähteen ryöpyistä ohikulkijoiden ja vieressäkuvaajien niskaan. Säilyin kuitenkin kuivempana kuin osa opiskelijoista tänään töissä... Oppilaskunta oli päättänyt järjestää iltapäiväksi kevätriehakkuutta vesipallosodan muodossa. Meitä opettajia käytettiin häikäilemättä suojakilpinä.

Muutama nallekarkki oli herännyt talviunilta ja hypännyt pussista puistokivetyksille ottamaan aurinkoa. Millaista hukkausta, syömättömiä karkkeja! Onneksi vieressä leikkineet lapset nappasivat ne suuhunsa, kun äidin silmä vältti. Lapset on niin ekologisia. Pääsi nallet parempaan talteen. (En tiedä oliko kyseinen äiti tästä niin tyytyväinen. Luonnon antimien herkuttelu taisi kuitenkin jäädä häneltä huomaamatta.)

Nuoret katutaiteilijat oli (varmaan nallekarkkien syönnin ohessa) raaputelleet betonilaattoihin sateenkaaria ja irvinaamoja. Väriteorioiden ja anatomian tutkimisesta kannattaa aloittaa. Leikkipaikan laitteet oli tosi futuristismuotoiltuja. Toivottavasti niiden mukana tulee joku manuaali. Muuten ei kyllä tiedä mitä niillä tehdään. 

Optimistit oli lämmintä seinää vasten nousseet maasta. Ensimmäiset elävät vihreät tuntuu aina keväisin aivan häikäisevän värisiltä. Niinkö joku olisi laittanut tulppaanien sisään valot. On kai niin tottunut että ulkona on kaikki lumen alta näkyvä harmaan-ruskean-debiili-plaa-väristä mitäänsanomattomuutta. (Kyllä, käytän Maija Poppas-lexiconia yhdyssanaoppaana.)

Eräs ystäväni taannoin purki elämäagressioitaan (tosin vain verbaalisesti...) minuun aivan aiheetta ja oli jälkeenpäin siitä pahoillaan. Asia on jo ollutta ja mennyttä sillan alus vettä, mutta eräänlaisena huomaavaisuus kaikuna sain tänään kimpun pitkiä neilikoita. Koska "olin jaksanut kiukkuilua". Kissat oli aivan häkeltyneitä vaaleanpunaisesta. Sitä piti käydä useampaan kertaan nuuhkimassa.
  
Neilikoiden kanssa ei ainakaan pääse käymään samoin kuten surullisen kuuluisille pääsiäisnarsisseille, joiden ruukussa oli joku tuntematon mustakarvainen olento käynyt nukkumassa litistäen kaikki kasvustot mielenkiintoiseksi kehäksi. Tekijä on yhä täysi mysteeri, sillä minun kissani ovat tietysti täydellisesti koulutettuja, eivätkä koskaan menisi pöydälla ja/tai kukkapurkkiin. Kyseessä täytyy olla joku UFO cropcircle juttu. Minimaaliset alienit yrittää varmaankin viestittää jotain...

who you could recognise by her laughter

Who me?

Olen aivan äärettömän otettu. Aivan kipristelee varpaita, kun on niin mukava olo. Asia tuli ihan yllätyksenä. Minä olen päässyt sarjakuvahahmoksi. Siis jonkun muun Oikeaan sarjakuvaan.

Minulla oli muutama vuosi sitten erittäin lahjakas mangapiirtäjä opiskelijana. Hän ei ollut vain vahva hahmopiirtäjä, vaan erittäin taitava käyttämään sarjakuvan rakennetta tarinan kuljettamiseen. Pitkiä hitaita "Leikkauksia" kun tunnelma vaatii rauhallisuutta ja nopeita kapeita kuvasiivuja kiivaissa toimintahetkissä.

Yritin parhaani mukaan kannustaa häntä eteenpäin omalla alallaan. (Kaikkien mielestä joku "isosilmäisten eläinolioiden sarjakuvapiirtely" ei ollut mitään taitoa vaativaa tai arvokasta, vaan ajanhukkaa mistä opiskelija pitää saada erotettua. Joten toisinaan piti vähän avata ihmisten silmiä sarjakuvataiteelle.) Ja kaikki sujui hienosti. Joitain hänen tekemiään sarjakuvia julkaistiin pokkareina. Taas yksi ihana opiskelija valmistui ja karkasi maailmalle.

Hmm... Valitan tässäkin sarjakuvassa... Mitä se kertoo minusta?

Eilen eräs nykyinen opiskelija, mangapiirtäjän ystävä, laittoi sähköpostia, että käyppäs kurkkaamassa uusinta sarjakuvaa netissä. High schooliin sijoittuva manga kertoo kaksoisveljensä kouluun tulevasta uudesta opiskelijasta. Jonka ryhmänohjaaja sattuu olemaan minun kaimani, tummatukkainen ja samanlaisia ilmeitä omaava. Tosin tietysti paljon söpömpi, sirompi sekä kissankorvainen ja häntäinen.


Sain myöhemmin selville, että kyse ei ollut sattumasta. Exopiskelija-piirtäjä oli pyytänyt nykyopiskelijoilta kuvia minusta ja käyttänyt niitä hahmon kehittämisessä apuna. (Mitä? Onko jollain kuvia minusta jossain. Argh!) Ja kommentoinut minusta mukavia. Tietämättä, että minä välttämättä niitä koskaan tulen näkemään. Sen vilpittömämpää palautetta ei oikeastaan voi saada. sigh.
 
Hii. Olen mangahahmo. Yksi parhaimpia ystäviä oli pikku scifi-lyhärissä avaruusaluksen tietokoneen äänenä. Tämä menee jo lähes samalle nörtti-cooleus tasolle. Olin aivan punastua, kun joku oli tykänny mun hahmosta... "I'm already liking the teacher a lot." Tsih. Alkaako julkisuus vähä nousta päähän? 

 

Öhöm... en kyllä muista sanoneeni ylväästä johtajastamme

mitään muuta kuin kohteliaita ja korrekteja kommentteja... ;)

Kaikki sarjakuvapalat on lainattu Erwililtä. Minulla ei ole niihin mitään oikeutta. En nyt tässä laita tarkempia linkityksiä töihin, koska yritän pitää oman työelämän/opiskelijat ja Eteisen erillään. Netissä kaikki on yhteistä, joten oman vapaa-ajan ja työelämän sekmentointi erilleen on vähän haasteellistä. Jonkinlainen erotus pitää olla. Että saa rauhassa tuulettaa aivoja ilman tarkempaa editointia. Tarpeeksi traumaattista, että vanhemmat joskus käy täällä kurkkimassa kuulumisia... (Työvapaa-vyöhyke. Muuten alkaa miettiä liikaa voiko laittaa valokuvia, jotka ei oo teknisesti täydellisiä tai hyvin photoshopattuja. Niistä saisi kuitenkin kuulla ;)

Return to sender, addressee unknown.

Serious and uncurable Cat-o-photographism is still a little known medical condition

Olemme palanneet : ) Ihana olla taas kotona vaikka oli mahtava matka. Mögel söt mögel tai sinnepäin. Vieläkin kyllä tuntuu siltä että menee vähä eri tahdissa aika-avaruusjatkumon kanssa. Yksi hammasratas eri kierroksella kuin muut.

Aion selvitellä reissujani myöhemmin hiukan tarkemmin. Kunhan saan 16 gigan kuvasaaliin edes jollain tapaa setvittyä läpi... Mutta tässä ensimakuja pienen sulattelun jälkeen. Israel oli jännittävä maa, paljon mielenkiintoisempi kuin oletin. Ja ehdottomasti matkan arvoinen. Ja siellä oli kesä, helle. Lämpötila oli lähes +30 joka päivä, kuumimpina päivinä ylikin. Mikä tietysti pakkasesta tulleelle oli aivan käsittämätönä. Että muutaman tunnin lennon jälkeen on yhtäkkiä eri vuodenajassa.

Linja-auto matkailun parhaita puolia: Epämääräiset, epätarkat ja heijastuksia täynä olevat bussinikkuna otokset ohi kiitävistä maisemista. (Nuo möllykät oikealla on muuten lampaita.)

Israelia ehti viikossa nähdä laajalti, koska vaellettiin ympäriinsä koko loma. Niin pieneen maahan mahtuu käsittämätön määrä erinäköisiä paikkoja.

 Punaisen meren panoraamaa

Aluksi lennettiin pakkasuomesta rutikuivaan, aavikon keskellä olevaan Eilattiin alas punaiselle meren rannalle.  Sieltä käytiin pyörähtämässä päivä Jordanian puolella ja ihanaisessa Petrassa.

 Ehdittiin historiallisten ihmeiden välissä vähän lojua uima-altaalla palmujen varjossa. Envy much?

Seuraavina päivinä seilattiin bussilla aavikkoja. Päästiin ihmettelemään kivettyneitä puita, valtavia geologisia kraattereita ja suolakidevuoria. Ja tietysti käytiin kellumassa Kuolleessa meressä. (Ei muuten kannata uteliaana nuolaista sormea, kun sieltä nousee. Kamalan makuista. Blääh.)

Puolet meidän matkasakista oli lintubongareita, joten itsekin tuli lisää sivistystä aiheesta. Tässä veikeä Rotkorakkeli Kuolleenmeren rannalla (ja ei, me ei keksitty nimeä itse...) Tulivat syömään jonkun tuomaa isäänmaallismuistelu-ruisleipää kädestä.

Kuivuudesta noustiin vehmaaseen pohjoiseen. Banaanipuissa oli valtavia terttuja kypsymässä, mangopuut vasta kukassa. Majailtiin vaihteluksi mukavissa bungaloveissa, joista illalla saattoi omalle terassille mennä kuuntelemaan sirkkoja ja sammakko-konsertteja.

Ruutukaava-anarkismia parhaimmillaan

Matka päättyi Jerusalemiin, missä oli valtavasti historiaa kasattuna päällekäin. Siellä parhaiten näki erilaiset kansat, uskonnot ja tavat mitä Israelissa asustaa.

Jerusalemin vanhankaupungin hulinaa ja rentoilua

Moni kysyi ennen matkaa miten ihmeessä sinne Lähi-Itään uskaltaa lähteä. On terroristeja ja pommituksia ja uskonnollisia hulluja. Voi vain sanoa, että kertaakaan ei vähääkään pelottanut. Toki tiukempi turvallisuustarve näkyi maassa.

Hirvivaara merkkien tilata tienvarsilla oli kamelivaara kolmioita...

Rajan passitarkastuksissa oltiin erityistarkkoja. Kyseltiin pikku yksityiskohtia passin tiedoista ja läpivalaistiin ihan kaikki. Jordanian rajalla meni useampi tunti kun erinäisiä tarkistuspisteitä oli kummankin maan puolella ainakin viisi. Sotilaita kuljeskelee joka paikassa, mutta he ovat kaikki ystävällisiä, puheliaita ja ylpeitä maastaan.

 Uus-Daleklaista arkkitehtuuria? Exterminate!

Kesti tietysti hetki näin suomalaisena tottua aseisiin. Rennosti t-paidassa ja reisitaskuhousuissa kahvia juovalla tyypilla on hillitön rynnäkkökivääri olkapäällä. Ja se on yhta tavallista kuin meillä joku kännykkään puhuminen.

Uskonnon säätämät tiukat määräykset olivat suurin ihmetyksen kohde. En ollut ajatellut niiden vaikuttavan niin paljon koko maan toimintaan. Tietysti säännöt ei koskeneet sinänsä meitä ulkopuolisia muuta kuin välillisesti, mutta sekin oli jo paljon...

Lauantai on juutalaisten pyhäpäivä sapatti ja silloin ei saa tehdä mitään. Ei yhtään mitään. Ei saa tehdä tulta (eli ei mitään paistettuja ruokia ennen iltaa, tupakoijat menee noloina piiloon), ei saa kirjoittaa mitään tai ottaa valokuvia. Ei saa edes painaa hissin nappia. Hissit vaihdetaan automaattisiksi aina lauantaisin.

Tässä kaikille Assassins Creediä pelanneille autenttista jerusalemkatostoa. 

(Yhtään turvatelttaa ei näkynyt, enkä olisi muureilta hypännyt paksuunkaan heinäkasaan.)

Toinen mielenkiintoinen kokemus oli ruuan "puhtaus" sääntö. Kaiken pitää olla Kosher eli maitoa ja lihaa ei saa sekoittaa. Ravintoloissa saattoi olla kaksi eri osastoa. Toisesta sai kahvia, jäätelöä, voileipiä ja sellaista, toisesta taas lämmintä ruokaa. (Joka ruokalan seinällä oli Kosher-todistus ja todella uskonnollis-juutalaiset Kosher tarkastajat käyvät tasaisin väliajoin tarkastamassa, että mitään siivotonta ei tehdä.) Hotelleissakin pidettiin tarkkasti sääntöjä yllä. Aamupalalla oli kaikkea maitotuotteita, mutta ei muruakaan lihaa. Iltaruualla ei saanut maito edes kahviin. Joka tapauksessa kaikki syötävät mitä maistelin viikon aikana oli tosi hyviä. Hedelmät ja vihannekset oli aivan tajuttoman hyviä, eikä mikään ihme. Vierestä poimittua lähiruokaa, appelsiinit kypsyneet puussa ja auringossa eivätkä laivan ruumassa pahvilaatikossa...

Pitihän sitä itsekin päästä kuvaan ;)

Paluu pakkaseen on ollut haasteellista. Pitää taas muistaa laittaa vähintään kolme kerrosta vaatteita ja voi rauhassa jättää aurinkovoiteet väliin. Autopaikka on mini-mount-everestittynyt viikon aikana täysin käyttökelvottomaksi. Töissä oli odottamassa vastaava läjä hommia. Ja kissat ei anna hetken rauhaa rapsutusvaatimuksiltaan. Mutta siitä huolimatta on ihana olla taas täällä kotona.