I'm seeing... Pink?

Sain Suvilta herttaisen kirsikka-tunnustuksen viikko sitten ja siitä asti olen miettinyt epätoivon vimmalla jotain järkevää kohtaan kolme : "Näytä rakastamasi kuva ja kerro siitä". Argh. Miten tällainen kuva-ahmatti voi päättää kaikista mahdollisista ihanuuksista vain yhden kuvan? Helpompi olisi valita ne tuhat sanaa... Joka tapauksessa, kiitos tunnustuksesta : )

Mukana tulleet käyttöohjeet olivat yllättävän selkokieliset eikä mitään palasia puuttunut.

1. Jaa tunnustus eteenpäin viidelle inspiroivalle bloggaajalle. 

2. Kerro 3 asiaa, joita rakastat. 

3. Näytä rakastamasi kuva ja kerro siitä.

So here we go...

Vaihe yksi:

Heitän kirsikat eteenpäin tällä kertaa vain kahdelle blogille, ettei tule ylensyöntiä. Niin moni lukemistani blogeista on jo oman muffinssi kolmikkonsa saanut.

Las Películas ei vaadi espanjankielitaitoa, mutta ehkä jonkin verran tervettä nörtismiä. M-Link kirjoittelee omannäköisesti elokuvista, televisiosta, maailmasta ja omasta elämästä. Lisäkirsikka tulee vilpittömästä geekismistä. M-Link ymmärtää Doctor Whon, Potterin ja hämäräperäisten animaatioiden päälle. (Hänellä on myös pysyvä tapa listata erilaisia asioita viiden sarjoihin, joten sovitaanko että 2. kohtaan voi halutessaan laittaa viisi asiaa :)

Evil Dressmaker on harvinainen sekoitus vaateita ja vanhaa aikaa. Ja todistus siitä että minultakin löytyy X-kromosomi, joka ihailee kenkiä ja kaikenlaisia hienouksia (tosin mielellään ihan eri vuosisadalta kuin nykymuodin naisilla...). Paha Puvuntekijä Rhia on huumorintajuinen ja omaperäinen vaatetaikuri, joka pystyisi supertaidoillansa luomaan jotain ihanaa vaikka kärpäsverkosta ja muutamasta virttyneestä villasukasta. (Ja sitä on tällaisen "ei ihan menny niinkö strömsössä"-käsityötaidottoman mielenkiintoisa sivusta seurata.)

The original, un-eaten version

Vaihe kaksi: 

Kolme R-sanalla kuvattavaa asiaa. Jätän välistä elokuvat, kaupungit sekä karvaiset terroristi-kämppikseni ja valitsen asioita joita ei ehkä ole täällä aiemmin tullut käsiteltyä. Olivatpa ne sitten järkeviä tai ei, ilman vähäisintäkään tärkeysjärjestystä tai logiikkaa.

Meri

Olen aina asunut lähellä avovesiä, enkä voisi kuvitella muutakaan. Lapsena vietin kesästä varmaan enemmän vedessä ja pinnan alla, kuin kuivalla maalla. Pariisissa merenpuutetta lohduttaa Seine, Lontoossa Thames. Meren edessä näkee kauas ja on tilaa hengittää. Se lähettää aaltoja rantaan yhden toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan tapahtui sitten mitä tahansa. Kuin joku valtava sykkivä sydän. Muihin maailman asioihin verrattuna Meri on aika ikuinen ja hyvä tasapainottaja arkihulinan turhuuksille. Vielä jonain päivänä haluan asua aivan rannan vieressä niin, että aallot näkee ikkunasta.   Jos mikään maailmantuhoutumiselokuva tulisi toteen, mieluummin Waterworld  kuin Madmax.

Hmm... I think I smell something... wet. 

Menneet ajat ja museot

Kaikki ikivanha on mielenkiintoista. Lapsena minulla oli museo keittiön pöydän alla. Esillä oli legoista tehty pyramidi, itse piirrettyjä hieroglyfejä ja muita Suuria Aarteita muinaisilta ajoila. Vähän kyllä harmitti se, ettei ollut tarpeeksi yksivärisiä legoja, joten Kheopsista tuli raitainen. Nykyään olen jättäytynyt intendentin tehtävistäni ja siirtynyt museokävijäksi.  Jaksan tuntikausia ihmetellä muumioita ja savitiilen palasia tai hymyillä mestariteokseen jääneille siveltimen karvoille. Voisin vaikka muuttaa Louvreen ja British museumiin muutamaksi kuukaudeksi. 

Kirjojen suurahmijana päähän on kerääntynyt aika paljon tietoa ja tarinaa menneistä ajoista. Taidehistorian opettamisessa siitä on hyötyä, mutta toisinaan olisi mukava laittaa aivot pois päältä. Ei tarvisi irvistellä kun vaikkapa Jane Austen filmatisoinnissa soitetaan Chopinia.  (Austenin kirjat 1811-1817, Chopin 1810-1849. Jos hän ei aloittanut säveltämistä TOSI nuorena, aikataulut ei sovi toisiinsa... . )

Tee

Jos olisin androidi-robotti kävisin teellä. Tee on mun yhdistetty poltto/nautintoaine. Juon sitä varmaan useamman litran päivittän. Aamulla (että herää), töissä (että pysyy hereillä) ja iltaisin kotona (vain huvin vuoksi). Juotan teetä pahaa-aavistamattomille ystäville, mikäli he eivät sitä erityisesti inhoa ja tilaan sitä kahviloissa. Olen siis näkökulmasta riippuen pahanlaatuinen tee-narkkari (teekkari?) tai jonkinlainen tee connoisseur (käyttääkseni mahdollisimman leuhkaa sanaa). Yleensä ihastun maustettuun mustaan teehen. Hassua kyllä parhaimman omistamani teen (Magiśka Arbata-taikatee) makuan en edes tiedä, koska en ymmärrä liettuankielistä etikettiä. Ostin pussin Vilnasta pikku teekaupasta huumaavan tuoksun perusteella. Jos saisin haistaa yhden ainoan asian koko lopun elämää, valitsisin todennäköisesti teen (tai juuri aukaistun uuden kirjan).

 Muutaman tunnin jälkeen jonottaminen alkoi puuduttaa. 

Etuilusta tuli kinaa. "Kuka tee oikein luulette olevanne?"

Vaihe kolme:

Tadaa. James Jeanin kuvittama Fables sarjakuvan kansi (oikeasti osa isompaa kokonaisuutta). Valitsin lopulta tämän kuvan, koska se olemassaolollaan kokoaa yhteen monta erillistä rakkautta; sarjakuvat, piirrokset, kuvittamisen ja typografian. 

Olen Neil Gaimanin kirjoittamista Sandmaneistä asti ollut Vertigo tuotantoyhtiön sarjakuvien suurkuluttja. Viimeisin Suuri Rakkaus on juuri tämä Fables, joka kertoo tänne meidän tosimaailmaamme paenneiden satuhahmojen elämästä todellisuuspakolaisina. 

James Jeanin kannet ovat joka kerta henkeäsalpaavia ja nokkelia, avautuen tarinan mukana. Unisia utuisia värejä ja nautinnollista viivan käyttöä. Ja tietysti lisäarvoa antaa se, että kuvattuna on suosikkini Iso Paha Susi, ihmishahmoisena sarkastinen film noir yksityisetsivä.

Tietysti traumaattista on laittaa jotain näin upeaa omien tuherrusten rinnalle...

Under Pressure

Tänä viikonloppuna pääsin pitkästä aikaa nautiskelemaan grafiikkavärien tuoksusta, metallilevyistä ja painokoneista. Olin monotypia kurssilla kaivamassa sisäistä grafiikkataiteilijaa esiin.

Monotypia on nimensä mukaisesti kerran (mono) painettava, aina uniikki painotyö. Metallilevylle telataan grafiikkaväriä, jota sitten raaputetaan pois eri välineillä, peitetään, hinkataan ja maalataan kunnes saadaan aikaan kuva. Sitten levy vedostetaan grafiikkaprässissä, jolloin maalaus siirtyy peilikuvana paperille.

hih. telaus-alusta-paperista tuli modernia taidetta.

Siinä missä grafiikkalaatalla voit painaa useampia kuvia (tosin niistäkin jokainen periaattessa uniikki) monotypiassa työ voidaan vedostaa kunnolla vain kerran. Toisen kerran vedostettaessa saadaan enää haaleampi "kummitus" sukulainen ensimmäiselle kuvalle.

Oli mielenkiintosita kokeilla eri juttuja. Huomasin olevani liian piirros-ajattelija. Monotypiassa kannattaisi miettiä pintatekstuureja, suunnitella vähemmän ja abstrahoida enemmän. Lopputulokset eivät upeudellansa todellakaan vie tajua pois, mutta itse tekeminen oli tärkeämpää kuin teokset.
Nyt kun tekniikkaan on vähän päässyt tutustumaan, olisi mukava tehdä lisää. Osaisi paremmin miettiä aiheet. Siirtyä normaalista viiva-piirros tyylistä enemmän valööreistä rakentuviin kuviin. Tahtoo grafiikkaprässin kotiin.

Jäähyväiset tulppaaneille

Järjestin toissa viikolla sunnuntairuokailun isovanhemmille ja omille, kun mummu vanheni, eikä kuitenkaan halunnut isoja juhlia. Oli kuitenkin mukava vähän viettää. Kolme neljäsosaa sadasta vuodesta on saavutus. (ja pieni matemaattinen pähkinä).

Ostin tilaisuutta juhlistamaan kimpun tulppaaneja ja déjà vu iski kun vieraat toivat mukanansa toisen mokoman. Tuli ihan sisustuslehtiolo kun oli melkein joka huoneessa leikkokukkia. (Kuten tästä voitte päätellä, asuntoni ei ole huonemäärällä pilattu).


Annoin tulppaanien olla maljakoissaan vaikka niistä aika jätti. Edesmenneet kukat kun olivat visuaalisesti kovin kiinnostavan näköisiä. Nyt on kuitenkin aika siirtyä eteenpäin. Keräilen vain ensin muutamia yksityiskohtia kameralla talteen.


Edesmenneistä muistin "kukkateemaan" sopivan, kalenterin väliin päätyneen Pieni kuolema (sarja?)kuvan. (kun niitä on vain yksi, herää epäilys sarja sanan sopivuudesta...) Olen aika toivoton kukkien kanssa, joten tunnen kohtalontoveruutta... Minusta Aarni Korpelan luurangot ovat mukavan inhimillisiä. Sielukkaita. Sieppasin niitä aina talteen työpaikan vanhoista HS:n Nyt-liitteistä.


En haluaisi loukata älykästä lukijaa alleviivaamalla itsestäänselvyyksiä. Mikäli taidehistorian tuntemuksessa ei ole Hugo Simbergin kokoista aukkoa, kuvasta tunnistaa kyllä tribuutin ihanaiselle Kuoleman puutarhalle... Duh. juuri siksihän kuva on hauska! Simberg oli inhimillisten luurankojen kruunaamaton mestari. *sigh*

Mestareista saa vielä sillan onnittella myös muualle jo siirtynyttä herra Edgar Allan Poelle. 200v syntymäpäivä tänään. Ei milloinkaan! - unohdeta siis. Tosin hän ei tykännyt (otto)isänsä nimestä, eikä käyttänyt sitä itse mielellään, joten herra Edgar Poe.