sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Saanko luvan?



Tein tänään kaksi odottamatonta asiaa: Löysin itseni lukiosta katsomasta vanhojen tansseja ja katsoin Alien vs. Predatorin ilman irvistelyä.

Vanhojen tansseista tuli kyllä vanha olo. Suoraan töistä hehkeänä (HA! niinpä taas!) siirryin toiseen oppilaitokseen katsomaan viimeisen päälle tällättyjä pariskuntia liihottelemassa urheilusalissa.
Serkkuni oli kutsunut isovanhempia seuraamaan ilta vanhojen tansseja ja vähän ujoja kun ovat, isovanhemmat kysyivät meitä muitakin mukaan. Täällä on tapana järjestää esitys illalla läheisiä varten. Ihmiset ostavat kahvia ja maksavat sisäänpääsystä ja rahat menevät stipendeihin tai koulureissuihin.

Kaikki olivat kauniita ja huoliteltuja. Puvut oli teetetty ja tehty niin, että niillä olisi voinut mennä vaikka linnanjuhliin. Joka ikinen oli käynyt kampaajalla ja suurin osa maskeerattavanakin.

Osa olisi kyllä voinut harjoitella enemmän korkokengillä kävelyä mutta hyvin kaikki tanssivat (mikä vanhojen tansseissa tarkoittaa enemmän sitä, että kävellään eri muodostelmissa ympäri salia) Aina kunkin tanssin päätyttyä kaikki olkaimettoman puvun valinneet hinasivat pukujaan uudestaan ylös. Se oli täsmällinen osa tanssikoreografiaa.


”Ei sitä meidän aikana” – alkuisia lauseita tuli päähän aivan liikaa, mutta minkäs teet. Minun viime kesän Pariisin matkani maksoi saman verran kuin serkkuni valmistelut ja moni oli käyttänyt paljon enemmän rahaa. Omiin vanhojen päiviin tein itse puvun halvimmasta vuorikangas-satiinista mitä löysin. Ja olin ihan tyytyväinen lopputulokseenkin. Kukaan meistä ei käynyt a) kosmetologilla, b) solariumissa tai c) kampaajalla etukäteen suunnittelemassa kampausta.

En paheksu serkkuani tai muita vanhojen tanssijoita. Vanhojen tansseista on tullut prinsessapäivä ja yksi palanen nuoruuden ja aikuiselämän välillä. Mutta jäin vain miettimään niitä, joilla ei ole ehkä mahdollisuutta käyttää ammattiompelijaa, kampaajaa tai kosmetologia jo ihan varallisuutensa takia. Harmittaa, että tansseista on tullut niin kallis projekti. Osa entisajan leikillisyyttä on kadonnut. "Naamiaisista" on siirrytty arvokkaisiin juhla-asuihin. En olisi mitenkään kehdannut osallistua nyt näihin tansseihin kotitekoisella puvullani.

Aion nyt tunnustaa jotain, mikä takaa minulle paikan joka nörtin mustalle listalle. Nimittäin minusta Alien versus Predator ei ole niin absoluuttisen järkyttävän gigli-huono elokuva, suuri häpeäpilkku koko sci-fin historiassa.

Suurin kirous elokuvalla on sen nimen antamat odotukset. Mitenkään siitä ei saa hyvää Alien elokuvaa. Sehän oli selvää jo alusta asti. Alien on eräänlainen yksinäinen susi. Sen kuuluu viilettää yksinään pitkin ilmastointiputkia tyylikkäänä kuin happoa tihisevä urheiluauton ja tanssija risteytys. Koko hahmon voima katoaa, jos niitä aletaan esitellä ja sitten jahdata/lahdata laumoittain. Yksikin riittäisi.
Ja aivan samaa voisi sanoa Predatorista, yksinäisestä metsästäjästä, joka vaanii läpinäkymättömänä, tottelee omia oikeuskäsityksiään ja viimehädässä alkaa naputella rannetietokoneesta itsetuhokoodeja. (Elokuvayhdistelmänä ja ideana tämä menee myöhäisöiden nörttikeskusteluiden puolelle. ”Jos batman ja Wolverine tappelis niin kumpi voittais?”)

Kuitenkin jos onnistuu irrottamaan AvsP kummastakin nimikkoelokuvista, se on aivan viihdyttävä avaruusolio-mässäily. Tykkäsin päähenkilönaisen ja päähenkilö-Predatorin välille tulevasta suhteesta. Kunnioituksesta molemmin puolin. Enemy of my enemy is my friend?

Alien/Predator tunnelmat ja alkuillan tanssit assimiloivat toisensa omissa ajatuksissa ja piti tehdä taas yksi pikku luonnos. H.R. Giger, pahoittelut.

maanantai 9. helmikuuta 2009

”I came out of a coma so I think I’m a great story.”


Taas on varastettu eilisen ohjelmasta otsikko. Se jotenkin sopi tähän päivään.

Tai ei periaatteessa lainkaan, koska palasin kyllä töihin, mutta se ei ollut erityisen kiinnostava tarina. Kerrottakoon, että viikon sairaanaolo saa sähköpostilaatikon pullistumaan saumoista. Ja ilman ääntä on vaikea opettaa.

Mutta murehtimisen sijasta laitamme eteiseen muutaman pakollisen kissakuvan. Halla Harmaja pienenä, olkaa hyvät.

Ja kerrankin selviätte lyhyellä tekstinlukemisella. Onnittelut.

“I spent fifteen years in New York making space suits for chickens.”




Ehkä oudoin uravalinta ikinä tuli vastaan, kun katselin Project Runwayn uusintaa. Toisen kauden hakijat kertoivat sielä vaatetuskokemuksistansa. Kanavaruuspukujen (?) tekijä antoi onneksi vähän perspektiiviä omille tekemisille.

Koko päivä tuntui venäläiseltä betonilähiöltä heti aamusta. Heräsin aivan liian aikasin ja ulkona möyrysi typerä lumipyry. Harmaata - and not the good kind. Talvipäivät on turhia. Varsinki sunnuntaisin.
Tuntui, että kaikki mielenkiintoinen oli imetty maailmasta pois. Joten piti vain hyväksyä todistusaineistoa ja uskoa, että taas onneton, masentava aika on viimein täällä: kevät talvi. Aika joka jatkuu ikuisuuksia ja ioneita, ainakin seitsemän kuukautta ennen kuin alkaa kevät.

Joten purin joulukuusen vihdoin ja viimein. Taidan olla viimeisin suomessa, joka sen teki, mutta noh... Aiemmin ei ollut vielä sopiva olo. (Halusin kai pitää kiinni joulu-talvesta ja olla siirtymättä yök-kevättalveen...) Ja sitten taas viime viikolla kuumeessa ei ollut mitään väliä oliko lähiympäristössä puustoa vai ei. Kunhan jotenkin sai pidettyä keuhkot sisäpuolella ruumista.

Kevättalven hyväksymisen jälkeen oli pakko irrottautua todellisuudesta ja upota kirjoihin. Hiukan on vielä haikea olo kaikki twilightit luettua. Yritin korviketta, mutta tyhmässä opuksessa päähenkilö oli lähesdebiili mielialaongelmainen kliseenainen, joka ei edes tajunnut rakastua vampyyriin, vaan interpolin sala-agenttiin. Ärsytysprosentti melkein yhtä suuri kuin Phantomin Raoulista aiheutuu. "*Snif snif* Näin ehkä NIIN paljon vaivaa, kun tulin pelastaan sut ilkeältä naamarimieheltä Christine. Putosin ihan veteen ja kaikkea. Mun tukka on niinqu IHA sekasten. Ou nou."

Huomaan, että kevättalviharmaa turhuus alkaa uhkaavasti imeytyä tänne eteiseenkin. Parasta poistua huonon sään aikana.

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

May you live in interesting times



Kuumeesta ja muusta surkeudesta huolimatta ei voinut kuin nauraa ehkä parhaalle uutislähetykselle ikinä.

Satuin pitämään televisiota auki kun neloskanavalta tuli kello neljän pikku uutislähetys. Uutistenlukija ilmoitti pätevällä äänellään että Nelosen uutisille on annettu yt-neuvotteluilmoitus ja että uutisten henkilökuntamäärästä on tarkoitus vähentää 35 työntekijää.

Koomiseksi sinänsä surullinen tilanne muuttui, kun uutistenlukija jatkoi asiallisesti kertomalla, että Nelosen uutisen väki tekee ulosmarssin vastalauseena irtisanomisille. Niin että hyvää illanjatkoa ja tapaamme taas huomenna.

Ja niin uutiset loppuivat. Eikä niitä tullut enää koko iltana.

Harvoin on tv-uutiset niin ajalla itse tapahtumien kanssa. Tietysti vähän helpottaa jos sattuu itse olemaan omien uutistensa aihe. Melko kummalliset selitykset noihin leikkauksiin on. Nelosen liikejohto aikoo nimittäin lyhentää uutiset puolesta tunnista 15 minuuttiin, joten heidän laskujensa mukaan niihin tarvitsee silloin tekijöitäkin vain puolet... Ehkä jos uutisaiheiden määrän puolittaisi?

tiistai 3. helmikuuta 2009

In need of a emotional heimlich maneuver


nuhakeskus


Kaikista inhottavinta ikinä on olla poissa kotoa sairaana. Vielä pitäisi kestää yksi pitkä päivä, kaksi lentomatkaa ja pitkästi odottamista ennen kuin selviää tiistai-aamuyöstä kotiin nuolemaan haavoja. En ikinä, ikinä lähde enää mihinkään kunhan pääsen kotiin. Ainakaan kovin pian.

Pelkään suuresti, että lentokoneen nousussa, tai viimeistään laskussa, sisustan vieruskaverit aivoharmaalla, kun paine saa kallon posahtamaan hajalle. Tuntuu jo nyt, että päässä on huomattavasti enemmän sisältöä kuin kallon tilavuuteen oikeasti mahtuisi.

Ajattelin maksimoida surkeutta ja miettiä mitä kaikkea jäin ilman tämän sairastumisen takia.
I miss you - top 10.
  • 10. Vaatekaupat. (Ehdittiin lauantaina juuri ja juuri käydä outletissa metsästämässä muutama Roxy, mutta sitten kuume pakotti minut hotellille. Mutta no, vaatteita saa muualtakin.)
  • 9. Kenkäalennukset
  • 8. Sisustus kaupat ja Danish design center
  • 7. Omituisen tavaran kaupat (mm.mielenkiintoisia vanhoja leluja ja muita kummia tavaroita)
  • 6. Copic kynämyymälä+ luonnoslehtiö kauppa
  • 5. Ihanat mango-kana sandwichit ja muut kööppenhaminaherkut
  • 4. Sarjakuvakaupat. Huomaa monikko. *Huoh*
  • 3. Kuusi suunnatonta elokuvateatteria + useita ennen näkemättömia leffoja nähtäviltä Isoilta Kankailta THX äänillä vähintään.
  • 2. Valtava Manga/Anime-expo. (Itkua vääntää hän.)
  • 1. Phantom of the Opera. Ainut musikaali, jonka olen ihan pennusta asti halunnut nähdä. En ole aikuisiällä koskaan osunut samaan aikaan kaupunkiin, jossa se olisi ollut nähtävissä. En ikinä. Ei edes olisi haitannut kovasti tanskan kielisyys, koska sen osaa ulkoa. Se ois juuri ollu Kööppenhaminassa. Vapaita paikkojakin.
Sen sijaan sain mm. kunnian maksaa yhden ylimääräisen päivän hotellihuonetta, että voisin jossain kyhjöttää kuumeisena, tuijotella skientologien takaikkunoista sisään kolme iltaa ja syödä yliannostuksen pahoja kurkkupastilleja. Universumi ei ehkä oikein tykkää minusta?

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Sick Puppy



En yleensä kirjoita Eteiseen mitään päiväkirja tekstejä, mutta nyt on pakko saada jaettua omaa kurjuuttaan maailmalle ajatuksella Misery loves company. Jos siitä edes murunen lähtisi pois.

Sain heti rangaistusta siitä, että yritin yhdistää työn ja hyvin. Tultiin tänne etuajassa maanantain koulutusta varten, niin että jäisi viikonloppu viettämiseen. Vaan toisin kävi. Aamulla heräsin kurkkukipuisena ja aamupalailun jälkeen alkoi kuume nousta. Toikkaroin urhoollisesti ystävän seurana kylillä ja kävin kaupoissakin, mutta lämpötilan kohotessa oma innostustaso laski eksponentiaalisesti. Jätin ostamatta neliönmallisia luonnoslehtiöitä ja käymättä sarjakuvakaupassa, mikä kertoo tutummille, kuinka vakavasta tilanteesta oli kysymys.

Jaksoin päiväteehen asti kalisevia hampaita purren ja sitten päätin palata hotellille apteekin kautta. Mitä tahansa kunhan saisi vain olla paikallaan oman surkean olonsa kanssa. Pää oli kipeä, jokaisen vastaantulevan keskustelut ja naurahdukset viilsivät aivolohkoja.

Keskusaukiolla oli väkeä kerääntynyt jakamaan ilmaisia halauksia ”Free Hug” kylttien kanssa. Väistin kaukaa. Raahauduin nousevasta kuumeessa täristen juna-aseman vastapäätä olevaan apteekkiin.

Jos olet nähnyt Beetlejuicen lopun, tiedät aika hyvin millaista on olla Kööpenhaminalaisessa apteekissa.

Kävin hakemassa jonotuslapun. Siinä oli numero 400, palveluvuorossa oli nro 328. Ei ainakaan ollut hankalaa keksiä tekemistä iltapäivälle. Istumapaikkoja ei ollut aluksi vapaana. Ihmistungos sentään helpotti pystyssä pysymistä, ei ollut tilaa kaatua.

Nicoretten markkinointiälyköt olivat keksineet upean laitteen, joka toisti puolen minuutin välein muutaman sanan kimeällä naisäänellä. ”Økeij at seij neij” tai jotain. Puolen tunnin päästä olisin tosiaan voinut ostaa nikotiinipurkkaa ja tunkea se korviin. Tai johonkin kivuliaaseen kohtaan Nicoretten markkinointiälykköjä.

Ettei odottelu olisi ollut liian viehättävää, paikalle tuli pakollinen äiti&lapsi-combo. Lapsi kysyi onko seuraavaksi meidän vuoro. Kuinka kauan vielä. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Ensin nikotiininainen, sitten lapsi, nikotiininainen, lapsi. Ad infinitum.

Ja samoja asioita itsekin mietin. Kuinka kauan vielä. Kuinka moni haki reseptilääkkeitä, joiden kanssa kesti kymmenen kertaa kauemmin kuin hyllytavaran myynnissä.

Palatessa hotellille siirryin osaksi Kultakutri-satua. Koko touhu perustui siihen tosiasiaan, että meidän hotelli on levittynyt useampaan rakennukseen, kaikki juuri saman näköisiä.
Menin aluksi ensimmäisestä portista, joka sattui tietysti olemaan väärä. Kuljin rappuset kolmanteen kerrokseen ja vasta siellä tajusin asian.
Palasin takaisin alas. Menin seuraavasta portista. Kolmanteen kerrokseen. Eikä taaskaan löytynyt omaa ovea. Riemullisesti pihisten palasin takasin alas. Universumia varmasti nauratti. Menin kolmannesta portista, kolmanteen kerrokseen ja viimein pääsin omaan huoneeseen. (Karhut eivät ilmestyneet missään vaiheessa.)


Lauantai-ilta lomalla vieraassa kaupungissa koostumus: Vajaa purkillinen Panadolia, Kurkkupastilleja, litroittaan melko pahaa kahvinkeittimellä keitettyä teetä, muutama jakso tanskaksi tekstitettyjä Simpsoneita, yksi käsittämättömän tylsä elokuva (pääosassa oli Joe Pesci, Marisa Tomei ja karatekid poika... Oikeussalidraama-komediassa... what more can I say... Ainut naurettava asia koko leffassa oli, että oikeasti katsoin sitä vapaa-ehtoisesti, tosin kuumehuuruissa...)
Kaukosäädin oli ihan sekaisin. 9=mute, äänen voimakkuus nappi vaihtaa tv:stä radiolle ja mute näppäimellä saa säädettyä värin kirkkautta. Bizarro-maailmasta varastettu vehje.



Ystävä palasi takaisin shoppailukierrokselta ja kävi onneksi hakemassa murkinaa. Eväsleipiä, karkkia ja purkin Phish Food B&J jätskiä 7/11:stä. Seven/eleven ja tosi moni muu perus jenkki asia asustaa täällä Kööppenhaminassa ihan tyytyväisenä. Saa kaikkia elokuvista tuttuja elementtejä. Baskin’ et robinssia, Slurryä, Big Gulb:eja. hersheyn karkkeja yms. On Burger King ja KFC ja muut ketjut, joita suomessa ei (onneksi?) ole.