perjantai 26. kesäkuuta 2009

I burn, I pine, I perish



J
älkikirjoituksena edelliselle Vattajapäivälle todettakoon että:
AU! AU! AU!

Innokkaana, mutta erittäin kalpeana rannallerientäjänä kaivoin varastoista tehokasta aurinkovoidetta, ettei vain pääse tuleva rusketus muuttumaan grillijuhliksi.
Inhoan itseni voitelemista, tahmaisia käsiä, kookokselta haisevaa ihoa, mutta kestin sen kaiken kuin Kunnollenen, Vastuuntuntoinen Henkilö. Lisäsin jopa aurinkovoidetta joka uimakerran jälkeen ihan varmuuden vuoksi.

Viimevuotinen aurinkorasva ei vain ollut aivan tehtäviensä tasalla. Auringon estämisen sijaan se imi kaikki säteet itseensä. Kotona huomasin väritykseni muuttuneen radikaalisti, jotain tomaatin keitetyn ravun väliltä.

Niinpä seuraavat hellepäivät kyhjötin turvassa sisällä, tuskaillen joka ikistä vaatteen saumaa ja karheaa peittoa. Miksei sitä ihminen voi osata levitoida? Edes hätätapauksissa, kuten silloin kun iho on palanut karrelle.

(Seuraavana kerralla aion oleilla pitempään auringossa vain silmäreikäisessä lakanassa.)

torstai 25. kesäkuuta 2009

Helle!



Ihanainen kesähelle ajoi minutkin kolostani rannalle. Vattajalla oli, kuten aina, taivaallista.

 Loppumattomasti hiekkaa tassutella. Muotoilla linnoiksi. Löytää luonnoslehtiön välistä illalla kotona. (ja joka muusta välistä)

 

Kävin ensimmäistä kertaa tälle kesälle uimassa, vaikka sukeltaessa tuntui, että aivot jäätyy.
Pitkä empiirinen tutkimukseni on osoittanut, että elinvuosien karttuessa uimaveden lämpötilan sietokynnys alenee eksponentiaalisesti koko ajan. Lapsena kävi jo joskus huhtikuun lopulla ensi kertaa meressä (h)uimassa, kovasti kiljuen välillä, mutta nauttien yhtä kaikki, vaikka jossan kauempana ulapalla vielä kelluskeli viimeinen sitkeä jäälautta.



Aikuisuuden myötä surkastuu myös hiekkalinna-arkkitehtuurin taito, kuten kuvasta voi päätellä. Ehkä kaikki lapsuuslinnat oli niin mahtavia koska
  • - silloin oli itsekin pienempi, joten linnat tuntu valtavilta
  • - niihin jaksoi käyttää tunteja ja taas tunteja aikaansa
  • - muistot niistä on sanonnan mukaisesti kullattu ajan toimesta
  • - silloin eli vielä syvemmällä mielikuvituksissaan kuin nykyään. (Mikä on kyllä vaikeata uskoa...)
Tai ehkä sitä nykyajan hiekassakin on jotain vikaa verrattuna Vanhoihin Hyviin Aikoihin.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2009

Evoluutio, onni ja autuus



Minun asuntooni on muuttanut yksi uusi... nautintoaine. Se lähti mukaan, yllättävää kyllä, ihan tavalliselta kauppareillulta, mutta taustalla oli pitkällinen mietintä jo kuukausien takaa.

Enkä enää juhannuksen jälkeen voinut elää ilmankaan.
Joten 1. ja 2. rinnalle on liittynyt
ihastuttava,
pianomaisesti kiiltelevä

(pidätämmen hengitystä jännityksestä...)

(rummunpärinääääää)


 Playstation 3.



 (Vain odottamassa kaikkia kissankarva/pölykiukkasia kiiltoansa koristelemaan.)

Uusi pleikkari! WUHUU!
Aion nyt juhlistaa tätä legendaarista tapahtumaa käyttämällä kolmea (3) huutomerkkiä lauseeni perässä sekä dramaattisella toistolla.
(Pahoittelen herkempien lukijoiden puolesta jo etukäteen...)
UUSI PLEIKKARI!!! WUHUU!!!

Olin aivan kihistä innosta kun kaivelin sen paketista ulos ja esittelin edeltäjällensä. Sitä en toki mihinkään television läheisyydestä siirrä. On vielä monta PS2 peliä keskeneräisenä odottamassa sitä mystistä aikaa, kun taas ehtii niihin keskittyä. (Eläkkeellä?)

*Huoh. Onnellinen huokailuhetki silmäillessä uutta tulokasta.*

Kaikkia ihanuuksia ei ole edes osannut kaivata. Kuten esimerkiksi langatonta ohjainta. Ennen sitä vain hyväksyi, että aina välissä (vimmaisimman taistelun kiihkeessä, yleensä) onnistui nykäisemään ohjaimen johdon irti. Jäilyttäessäni sitä strategisen tarkasti lattalle levitettynä, tapahtui toisinaan kompastumisia.

Blue ray elokuvia en ole vielä testaillut. Ei kaikkea herkkuja kerralla.

Kaupanpäällisenä sain Pienen ison planeetan. Little Big Planet on tosi herttanen peli. Sitä ei voi hymyilemättä pelata. Tai ainakaan vielä, kun kentät ei ole muuttuneet sadistisiksi, mikäli sellaista tapahtuukaan. Päähenkilö-Poppit olio on niin herttainen, ettei edes muista kirosanoja, kun tipahtaa jostan typerän helposta kohdasta ja joutuu aloittaa kentän alusta.
Stephen Fryn sympaattinen kertojaääni tuo vielä kaiken muun mukavan lisäksi kaikuja Linnunradan käsikirjasta. Eikä se ole koskaan huono juttu.

Tiivistääkseni kaiken tämän yhteen lauseeseen:
Uusi playstation on yhtä sykähdyttävä kuin Zachary Quinto.

lauantai 20. kesäkuuta 2009

Helsinkijuhannus: Päiväretki Porvooseen




Tehtiin juhannuspäivä vierailu Porvoon vanhaan kaupunkiin 
(n. 200 vuotta Aleksanteri I jälkeen.) 

Mielenkiintoinen vanhakaupunki nousee portaittain joesta mäelle kohti kirkkoa. (Muusta Porvoosta en aio sanoa paljoakaan. Siellä on joku aika-avaruusjatkumo on rikkoutunut ja hiljalleen klassisen kauniit puutalot sekoittuvat etoviin 70-luvun betonilaatikkomöhkäleisiin eikä kellään ole enää kivaa. Pysyttiin turvallisen välimatkan päässä tuhoalueesta. )



Aivan joen rannassa venevajoista oli tehty (kesä)asuntoja. Laiturit oli evoluutio muuttanut ihaniksi teenjuontiterasseiksi veden ylle. Hassua ajatella, että ne oli entisaikoina sitä köyhimpien ja surkeimpien aluetta.



Brunbergin tehdas oli kiinni, joten jäätiin suukoitta.
(Paikalliset Umpalumpat oli varmaan juhannusvapaalla.)



Toinen miinus tuli Porvoolle ilmanalasta. Keskikesän juhla ei näkynyt oikein säätilassa. Harmaita pilviä vilisti taivaalla ja vähän varjosti valokuvaustoimintaa. (Pitää mennä uudestaan jonain hyvänvärisenä päivänä.) (ja kun suklaatehdas on auki)



Porvoon tuomiokirkosta löytyi muiden uskonnollisten kuvien joukosta Yksisarvinen. (Nyt joku kunnon ateisti voisi sanoa että mielikuvitushahmojen kuviahan kirkoissa aina pidetään seinillä?) Se sopi sinänsä oikein hyvin juhannuskoivuin koristeltuun kaariholvistoon. Ja onhan niitä keskiaikaisissa kirkoissa lohikäärmeitäkin (usein ikävä kyllä seivästettynä). Miksei yksisarvisia?

tiistai 2. kesäkuuta 2009

Nipottajan paluu



Taasen esittelen yhden, sinänsä mitättömän pienen, mutta ärsyttävän logiikkavirheen yhdessä universumin parhaimmista elokuvista. Tällä kertaa nipotuslistalle pääsee Kadonneen aarteen metsästäjät. Onko Indian Jonesista muka mahdollista löytää jotain vikaa? Nähtävästi näillä aivoilla on...

The Headpiece of the Staff of Ra oli yksi koko alkuelokuvan pää-esineitä. Kyseessähän oli siis kepin päähän istutettava kristalikeskinen metallikiekko, jonka läpi aurinko säteili karttahuoneesa ja näytti valollansa mihin liiton arkki oli piilotettuna. Tämän lyhyen esittelyn jälkeen voimme siirtyä epäloogisuuksiin.

Natsit ovat onnistuneet kopioimaan kiekon kuvioinnit pääluihun grillatusta kädestä. Kiekossa lukee, että sauvan pituus on kuusi kadamia. 180 senttiä päättelevät Indy ja Sallah. Indyn kääntäjä kuitenkin kertoo että Kiekon toisella puolella sanotaan vielä, että Heprealaisen jumalan kunniaksi kepistä pitää ottaa pois yksi kadam. (Narkoottisille Indianajonettajille tämä on toki aivan umpi tuttua.)

Niin vähäinen kuin oma matemaattinen hahmotukseni on, voimme päätellä että yksi kadam on 30 senttiä (180:6), joten lopullisen sauvan pituus on ohjeistuksen mukaan 150cm.

Kutenkin Indianan karttahuoneessa maahan iskemä keppi on häntä ainakin pään verran pidempi. Mikä tarkoittaisi että Harrison Ford on oikeasti hobitti.

Netistä kuitenkin kävin penkomassa (säälittävää muuten) tiedon, että dr Jones/Ford on 185cm. Joten jossain vaiheessa joku on mokannut logiikan kanssa. Tai kääntäjä oli naukkaillut liian monta myrkkytaatelia ennen juttutuokiota, liitonarkki on ihan eri paikassa ja Indy löysi jonkun toisen arkun?

Joka tapauksessa kyseinen elokuva menisi minun "kymmenen-elokuvaa-jotka-pelastaisit-maailmanlopulta"-listalle ja dr Jones on aivan täydellinen, joten mitä väliä : )