sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Living in a musical

Onni ja autuus. Cabaret juliste on viimein valmis.

Pitkällisen nyherryksen jälkeen olen melko tyytyväinen jälkeen. (Eh heh heh...) Sain mielestäni sisällytettyä cabaret tunnelman, natsismin uhan, heräävän rakkaussuhteen ja ohjaajan Toulouse-Leutreck visiot kohtuullisen hyvin yhteen kuvaan.

Tietysti kehittämistä olisi ollut vielä piiiiitkästi. Siinä mielessä deadlinet ovat onni onnettomuudessa. On yksinkertaisesti pakko vain luovuttaa jossain vaiheessa työ omista käsistä pois. Muuten varmaan lisäisin pikku yksityiskohtia, värisäätöjä ja valaistusta kunnes piirtopöytä kuluu puhki.

Laitoin esille tiedottoman version : )

Jos itse musikaali kiinnostaa, voit penkoa tarkempia tietoja täältä. Esitykset ovat ensi keväänä. Jännittävää nähdä millainen tämän vuoden musikaali on...

keskiviikko 26. marraskuuta 2008

Before and Aftershock




S
isustusohjelmat aina huipentuvat eron korostukseen. Esitetään kaksoiskuvina millainen asunto oli ennen ja jälkeen muutosten. On jotenkin nautinnollista nähdä, miten nahistuneet tapetit ja kammottavat väriviritelmät pyyhkiytyvät pois ja tilalle tulee jotain mietittyä kaunista. Niin kuin kauniiksi tekeminen olisi vain yksinkertaista taikuutta.


En aina ole samaa mieltä sisustajien kanssa, mutta siitä viis. Muutoksen näkeminen pikavauhtina on aina yhtä hekumallista. Joten olen siirtänyt saman ihastuksen hetken myös omiin töihin. On mukava värkätä Photosopilla itsekseen tai opiskelijoiden kanssa jotain kuvaa pitkään ja hartaasti. Ja sitten lopuksi katsoa miltä se näytti aloittaessa. Miten se on muuttunut, kehittynyt ja parantunut. - Toivottavasti!

Tässä muutamia juttuja, joita tunneilla tehtiin kokeiluiksi. Usutin kaikkia pitämään alkuperäisen backgroundilla koskemattomana, että voisivat verrata lopullisia tekeleitään siihen...


Yläkuva on koottu panoraamaksi kahdeksasta eri kuvasta. Näistä kartanosta en edes löytänyt enää sitä ihan alkuperäistä, kumpikin kuvista on muokattu. Toisessa etsittiin päivävärejä, lämpötiloja ja toisessa taas yöllistä monokromaattisuutta. Omat työni ovat kaikkea muuta kuin viimeisteltyjä, joten omia Photoshoppailutaitoja niistä ei kyllä huomaa : )



Tämä siivekäs herra löytyy Roomasta Castel Sant’Angelon huipulta. (Jos on Angels and Demons luettuna, teidät paikan.)



Pronsinen arkkienkeli Mikaelin patsas jäi kaikkien antennikaapelien alle, joten harjoiteltiin kuvien siivoilua poistamalla kaikki ylimääräinen. Ja pakkohan taivasta oli vähän dramatisoida... Kyse on sentään Roomasta. Pieter Verschaffelt (patsaan tekijä) olisi ollut ylpeä, 1700-luvulla ne tykkäsi draamasta...


lauantai 22. marraskuuta 2008

Tämä kuva ei ole totta!




Tämä valokuvakollaasi on kerätty seitsemästä eri kuvasta ja muutamasta vektoripiirroksesta. Tietenkään en ole lopputulokseen kovin tyytyväinen – kuinkas muutenkaan – mutta tarpeeksi tyytyväinen, että voin sen tänne eteiseen ripustaa.

Ja siitä tuli mieleen pitkän keskustelut valokuvien totuudesta. Voiko kuviin enää uskoa ja onko kuvien muokkaaminen valehtelemista? Tietysti näin kuvankäsittelyn opettajana olen aika puolueellinen mutta... Onko kuva koskaan totta?

Kuvia on käsitelty niin kauan kuin niitä on valokuvattu. Ennen vain muutokset tehtiin käsin. Melkein A4 kokoiselle lasilevynegatiiveja oli helppo muokata, verrattuna nykyisiin pikku negatiiveihin.

Ennen värifilmejä mustavalkokuviin saatettiin maalata värit jälkeenpäin. Poliittisista ryhmäkuvista poistettiin epäsuosittuja henkilöitä tai niihin lisättiin väkeä, joita ei kuvaustilanteessa ollut paikalla. Valotettiin kuvia päällekkäin, että saatiin aikaiseksi yliluonnollisia ilmiöitä. Ihmiset uskoivat kuviin vilpittömästi. Ja heitä huijattiin, yksi kuuluisimpia tapauksia ovat ns. keijukuvat jotka tehtiin kaksoisvalotuksella. (tai ehkä ei?) Ehkä täältä juontaa juurensa se negatiivisuus kuvien muokkausta kohtaan.


Kuvamanipulaatio kuulostaa jo sanana jonkinlaiselta aivojen väkisin väännätykseltä. Se tuo heti mieleen että kuvalla yritetään huijata ja valehdella. Kuvan muokkaaminen ei ole minusta ollenkaan sama asia. Kuvalla voi valehdella, mutta mikä valokuvassa on alunperinkään totta? Jo kuvaa rajatessa voi muokata tilannetta. Valita tiettyjä asioita huomion keskipisteeksi ja rajata toisia pois. Valokuvaajan täytyy löytää itse tasapaino kuvan autenttisuuden ja sen käsittelyn välillä. Oma totuus.

Kuvankäsittelyn voisi periaatteesa jakaa kahden ääripään välille.

1. Kuvan selvennys.
Kuvankäsittelyohjelma on digitaalisen kuvan pimiö. (valio? hih.) Digitaalista kuvaa muokataan hienovaraisesti, kuvaustilanteelle ja kuvalle uskollisena. Poistetaan esimerkiksi kuvasta roskia, tarkistetaan valkobalanssi jne. Kuva ei sinänsä muutu.

2. Uuden kuvan tekeminen palasista. Photoshop (tai muu) on taiteen tekemisen työkalu. Kuvien palasista ja muista graafisista elementeistä luodaan kokonaan uusi kuva. Valokuvat ovat vain rakennusmateriaaleja, ”Valokuva maalaus”.
Vähemmän käytettyjä termejä mm. Colligo, kollaasi. Mixtura, montaasi ja Lumine, valolla tehty kollaasi...

Yleensä kuvien muokkaus on jotain näiden kahden ääripään väliltä. Valokuvakollaaseihin asennoidutaan toisinaan negatiivisesti. ”Kun ei oikeasti osaa maalata, niin sitten tehdään muka-taidetta kuvankäsittelyllä. Huijausta.” (Ehkä paras kommentti, mitä itse olen kuullut.) Mutta sillä voi saavuttaa jotain, mitä ”oikea” valokuva ei voi tehdä.

Kaikkia asioita, joita mielikuvituksessa liikkuu, ei aina pysty valokuvata sellaisenaan.
En ainakaan minä.

torstai 20. marraskuuta 2008

Kiroilua

Kävin tänään taas Hukassa. Päädyimme Muumion kanssa lojumaan merenrannalle. Aurinko laskee Hukassakin. Ei ihan niin täsmällisesti kuin meillä, mutta yleensä aina ilta-aikaan se lähtee pois. Hukatun Ajan rannalla on juuri sopiva niemeke, jolta tilaisuutta voi seurata. Väripaletin muuttumista taivaalla tulenkeltaisista palaviin oransseihin ja hiljaa hehkuviin viinin punaisiin. Kyllä te tiedätte.

Kun hämärä alkoi paljastaa tähtiä, makasimme hiekalla pimeässä.Muumio ei pidä tulesta, aivan ymmärrettävästi. Hän on liian kuiva tyyppi istumaan nuotiolla. Onneksi Hukassa on harvoin kylmä. (Maailmassa hukataan paljon lämpöä, kylmyyttä ei niinkään...)

Hukattu Aika hohtaa aavistuksen valoa, jokaisen aallonharjan näkee tummempaa vasten selkeänä vanana, joka törmää rantaan ja levitessään sammuu. Hohde on melko himmeä, välillä luulee vain kuvittelevansa, että näkee jotain. Vähän kuin lapsuuskaton fosforitähdet sängyn yläpuolella.

Oli hyvä vain olla siinä. Kuunnella Ajan hengitystä ja tietää, ettei itse hukannut hetkeäkään. Kaikki tarvittava oli juuri nyt.

Muumio on hyvä pysymään hiljaa. Hänellä on siitä paljon harjoitusta, eikä minua haittaa. Usein vietetään tunteja sanomatta mitään. Ollaan vain. Iltaisin hän innostuu puheliaaksi. Kertoilee Opaskoulutuksesta ja Hukasta, mikä on yleensä melko tylsää, ja omasta elämästään (tai olemastaan, kuten hän sanoisi) mikä taas on melko kiinnostavaa.

Mitään suuria historiallisia läpimurtoja on turha odottaa. Muumio ei muista kuin hitusia ajalta ennen katoamistaan, eikä oikeastaan mitään ajasta ennen muumiointia. Hautakoristeissa oli ollut pitkät tarinat vainajasta, mutta Muumio ei ole varma kertovatko ne hänestä. Usein muumioita siirreltiin paikasta toiseen rosvojen ja muiden urkkijoiden pelosta. Eikä sillä oikeastaan ole niin väliä.

- ”Tulkoot puhelimeesi loppumaton ketju ylipäättäväisiä lehtimyyjiä”, julistin juhlallisella äänellä.
- ”Olkoon jokainen käymälä varattuna aina, kun sitä eniten tarvitsisit käyttää”, Muumio vastasi. Minua aina huvittaa hänen rahiseva äänensä.
- ”Muuttukoot kaikki kenkäsi yhden numeron liian pieniksi”.
- Tuo oli aika paha, mutta saat miinuspisteitä Amélien plagioinnista, Muumio kommentoi.

Pelasimme Vitsauksia. Tulvat, kuivuudet tai heinäsirkkalaumat olivat aivan liian laajoja. Surkeudesta katoaa teho, jos se tapahtuu kaikille. Olimme tulleet siihen tulokseen, että kunnon vitsaus oli henkilökohtainen.

- Viiltäkööt jokainen paperiarkki sormesi haavan”.
- Auts. Te egyptiläiset olette tosi sadistista porukkaa.

Vitsausten keksiminen oli hauskaa. Aivojen lepuutusta ja juttelun täytettä. Todennäköisesti kumpikaan meistä ei tosielämässä olisi hennonut kiusata ketään, liian kilttejä kun olimme, mutta ajatusleikeistä ei ollut vahinkoa.

- "Ihastukoon jokainen rakastettusi parhaaseen ystävääsi".
- Tuo on jo liian julma, Muumio irvisti. Tai niin ainakin oletin. Kääreet laimentavat kasvonilmeitä kiitettävästi. - Menee jo lähelle perinteistä ”esikoisten kuolema” astetta.
- Niin... mutta toisinaan on käytettävä kovia otteita,yritin perustella.
- ”Peruutettakoon jokainen lempisarjasi kuuden mahtavan jakson jälkeen.”- Tuossa on se vaara, että vitsauksen saaja tykkää samoista ohjelmista kuin sinä...


- Hei! Ehkä Firefly lopetettiin kirouksen takia.Muumion televisiomaku oli hyvin samanlainen kuin itselläni. Pitkästä aikaa tuli puhuttua sci-fistä jonkun kanssa.
- No ei siihen ainakaan mitään järkevää syytä ollut...


- ”Juuttukoon jokainen radiosi soittamaan countrya.” Nää, tuo oli liian huono. Haluan vaihtaa. ” Värjääntyköön jokainen pyykkikoneellisesi epämääräisen vaaleanpunaiseksi.
- ”Rullautukoot jokaiset sukkahoususi kävellessä alaspäin”.
- Mistä sinä voit tietää jotain tuollaista?Muumion ymmärrys maailmasta oli aina hämmentävää.

- Luen lehtiä, oli yksinkertainen vastaus. – Myös naisille tarkoitettuja.

Olin miettinyt asiaa jo muutaman kerran. Tuntui sopivalta hetkeltä kysyä.
- En tiedä meneekö tämä liian henkilökohtaisuuksiin, mutta kumpi sinä olet?
- Kumpi mitä?
- Mies vai nainen. Olen yrittänyt miettiä, mutta en ole vieläkään varma.

- En minäkään, Muumio sanoi.
- Etkö... tunne mitään erityisiä osia, jotka ehkä antaisivat asiaan selvyyttä.

Muumio tuhahti.
- No en ”tunne”. Ruumiinosien tunteminen ei ole enää kovin käyttökelpoista siinä vaiheessa kun sisuskalut ja muut elimet on siististi purkitettuina sänkysi vieressä laatikossa.
- Anteeksi, minä sanoin. Emme puhuneet juurikaan siitä, että Muumio sattui olemaan kuollut.
- En minä suuttunut. Koko ajatus on vain niin turha. Mitä väliä sillä oikeastaan on? Minä olen minä.
- Voihan asian noinkin nähdä.

Tuijotimme tähtiä. Täällä tähtikuviot olivat aivan tuntemattomia. Kotitaivaalta sentään tunnisti Otavan ja muutaman muun. Täällä avaruus oli jotenkin lähempänä ja oudompi. Varmaan osittain johtui siitä, ettei katuvalosaaste päässyt pilaamaan pimeyttä.

- Voisit avata kääreitä ja kurkataehdotin virnistäen. Muumio näytti tyrmistyneeltä ja veti henkeä rahisten.
- KURKATA! Se huusi. Hiljaa, mutta kuitenkin.
- Tajuatko yhtään miten harvinaiset nämä kääreet ovat! Tätä erikoista kalanruotopunontaa ei ole löydetty ainoaltakaan toiselta muumiolta. Se on korvaamattoman arvokas todistus menneen ajan huippuunsa kehitellyistä käsityötaidoista. Minä selvisin arkeologian villeistä vuosista koskemattomana ja sinä haluaisit avata kääreitä ja kurkata!
- IHMISET!Muumio jatkoi valitustaan ja minua alkoi naurattaa.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Alter Ego?

Pari vuotta sitten minusta tuli valkoinen kissa.

Tuhertelin luonnoslehtiöön sen hetkistä olotilaa ja siinä se oli.
Minä-kissa ilmestyi paperien reunaan muutamalla viivanvedolla ja sen ilme kertoi enemmän, kuin sanallisesti olisi jaksanut kirjoittaa...

Omituisesta kissasta tuli omien ajatusten ja symbolinen esitys. Alter Ego tunteille.

Kissan hyvä puoli on sen kaikinpuolinen yksinkertaisuus. Se on pelkkä hetken mielijohde eikä sen siksi tarvitse näyttää hyvältä tai viimeistellyltä. Kissan voi vain pyöräyttää kynästä ja antaa olla. Perfektionismille ei jää tilaa.

Hiljalleen kissa on laajentanut reviiriään ja seikkaillut myös sarjakuvamaisemmissa tilanteissa. Osa niistä on vähän liian henkilökohtaisia edes Eteiseen, mutta muutamia taidan tänne eksyttää.
Siksi tämä selitysintro.

Eteisen kävijät, saanko esitellä Kissa - Kissa, Eteisen kävijät.


Tässä vanhasta luonnoslehtiöstä todistusaineistoa: Kissa istuskelemassa Colosseumin holvikaareissa, aurinkoa paossa. Mukana uskollinen Nikon ja luonnoslehtiö - johon piirretään juuri kissaa istuskelemassa Colosseumin holvikaareissa. (Sekavaa tämä Alter (s)Egoilu?)

tiistai 11. marraskuuta 2008

Lähtö


Kotiin tullessa sisäovea oli hankala saada auki. Kissat olivat taas riehuneet ympäri asuntoa. Kolmen kierrätyspaperilaatikon kumottu nurin jahdin huumassa. Eteisen lattiaa peitti paksu kerros edesmennyttä puuta ja pigmenttejä. Muutama sanomalehti oli revitty silpuksi ja viimekuun alennukset kirkuivat silmille. Sanoja karkaili ilmavirran mukana rappukäytävään.

Oli pitänyt viedä lehtipinot pois jo monta viikkoa, mutta kuinka ollakaan, niistä oli tullut hiljalleen osa eteistä. Laatikot pitivät kissat ja kengät erillä toisistaan. Kissoistani kengät ovat mielenkiintoisia aktiviteettikeskuksia. Kengän pauloja voi jahdata ja jyrsiä, sisäpohjan saa sitkeydellä kynsittyä irti ja sen alle voi piilottaa puoliksi syötyjä leluhiiriä tai muuta tarpeellista.

Tänään postiläjät olivat kuitenkin kohdanneet voittajansa. Kierrätyslaatikoiden kenkien suojavallitus oli hävinnyt kissaenergialle. Kahden karvaisen ja väsymättömän agentin mukellustyö oli viimein tuhonnut laatikoiden monen kuukauden tyynen päällekkäiselon.

Pitkän työpäivän jälkeen on mukava rentoutua keräämällä roskaposteja ja puoliksi raadeltuja sanomalehtiä. Kiitokseksi tästä käytin muutamia niistä heittoaseena sotkun syypäitä kohti, mutta lehtien ballistiset ominaisuudet jättivät toivomisen varaa. Kissoja huvitti.

Illan erikoisempi osuus alkoi vasta sotkutason laantuessa. Paperimassan hukkaamasta lattiasta löytyi luukku. Varsin perinteinen kellarinluukku pyöreine renkaineen. Tämä oli melko erikoista, sillä satun asumaan viidennessä kerroksessa. En ollut huomannut sitä aiemmin. Mutta toisaalta, kuinka usein tulee vietettyä aikaa eteisen lattialla. Siirtelin lehtikasoja sivuun ja mietin miltä alakerran naapurini näyttäisi, kun raottaisin luukkua ja tuijottaisin hänen katostaan sisään.

En koskaan saanut selville naapurin mahdollista ilmettä.


Luukku ei auennut alakertaan. Ei ainakaan minun asuntoni alakertaan. Luukun alta näkyi oli vain syvä kuilu pimeään ja seinään kiinnitetyt metallitikkaat. Muutama aerodynaamisesti heittämiseen sopimaton, mutta putoamiseen kyvykäs lehti sai kunnian toimia syvyysmittarina.

Tömähdykseen kesti aikaa. Pitkän aikaa.

Suljin luukun.


Katsoin mitä televisiosta tuli illalla. Laitoin digiboksin tallentamaan huomisen aamupiirretyt. Keitin teetä ja istuin uudelleen avatun luukun reunalla juomassa sitä. Heiluttelin jalkoja kuilussa. Jostain syystä en ole koskaan pelännyt pimeää. En edes ihan pienenä.

Tulin siihen tulokseen, että oma elämäni on toisinaan niin järkevää, että se sijaitsee uhkaavasti tylsyyden rajamailla. Hain taskulampun, lähes-macgyver linkkuveitsen ja tulitikut. Digikamerasta oli harmittavasti akku lataamatta. Kännykän jätin pöydälle. En kuitenkaan vastaisi kenellekään. Kissoilla oli iso kulhollinen raksuja. Täytin pesualtaan vedellä, ne juovat mieluummin siitä kuin kupistaan.

Sitten kiipesin alas.
Ja menin Hukkaan.



lauantai 8. marraskuuta 2008

Oma Huone?


Virginia Woolf sanoi, että kirjailija tarvitsee oman Huoneen, eikä hän tarkoittanut vain fyysistä tilaa, jossa kirjoittaa. Huone on kaikilla omassa mielessä. Mahdollisuus antaa ajatuksista aikaa ja tilaa luomiselle, on se sitten mitä tahansa taiteilua.

Viime keväänä huomasin, että minulla ei ole omaa huonetta. Huomasin eläväni eteisessä. Olin koko ajan menossa jonnekin tai tulossa jostakin. Koskaan ei ollut aikaa tehdä niitä asioita, joita itse halusin tehdä, koska piti olla niin onnettoman tehokas kaikessa ulkopuolisessa muka-tärkeässä.

Tuntui, että maailma liikkuu aivan eri vauhdilla kuin minä, enkä koskaan ehtinyt saada sitä kiinni. En saanut mitään valmiiksi. Tai jos sain jotain tehtyä, en ollut tyytyväinen, liikaa oli vielä tekemättä. Koko ajan keräsi enemmän ja enemmän varastoitua, levotonta mielikuvitusta sisälleen, kun ei voinut käyttää sitä mihinkään. Ei ollut muka tarpeeksi aikaa...

Aikaa ei saa haukkua liikaa. Ei ole sen vika, jos aikansa käyttää turhiin työasioihin tai muuhun pakolliseen. Ajankäyttö saa muuttua. Kuten blogikin... Varsin kätevää, että kahdella hiirenklikkauksella voi kadottaa kokonaisen vuoden. Ja aloittaa alusta.

Elämisen ei pidä olla tehokasta tai järkevää. Minä haluan taas huomata kaikki mielenkiintoiset pikkuihmeet, joita ei ehtinyt miettiä. Värkätä tarinoita tai kuvituksia ilman selkeää tarkoitusta. Olla välillä onnellisesti ”hyödytön”.

Minä aion hankkia itselleni Huoneen. Jos ei parempaa löydy, niin edes Eteisen.
Ehkä siitä sitten ajatustaloon rakentaa hiljalleen lisää asuintilaa luovuudelle.