keskiviikko 22. joulukuuta 2010

Comic Book Collectors Have Many Issues

Dear Brain, hope to see you again next year.

Mediasta tunkee (tutkimuksen mukaan) meidän aivoihin keskimäärin 100 500 sanaa päivässä. Tässä 14 kappaletta lisää. Toivottavasti mahtuu...

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

if there is something strange in the neighbourhood...

"At that moment I finally saw all those calligraphy lessons pay off"

Pari viikkoa sitten katsottiin vasta vuokralle tullut Iron Man II taas pitkästä aikaa. (Minkäs teet herrat Downey jr. ja Stark ovat niin vastustamaton yhdistelmä...) Siivoillessani iltaa varten tuli tyhjä hetki ja päätin tehdä jotain pientä virkistävää. Liimailen usein ulko-oveeni epämääräisiä runonpätkiä, kummituksia tai muuta vastaavaa, yritän irrottautua ulko-ovien monotonisuudesta. Ja vieraat muistaa paremmin mihin asuntoon pitikään päätyä. 

Tällä kertaa tein yksinkertaiselle pahvinpalalle kyltin, jossa mainostettiin asuntoni olevan Stark Industriessin testilaboratorio. Koko touhun kruunasi ovisilmän yläpuolelle laitettu vaatimus verkkokalvoskannauksesta.  Kuten kuvista voi nähdä, ammatillisuus oli kaukana. Tuherisin tekstit nopeasti ja kaiken lisäksi tussi imeytyi yli-innokkaasti pahviin, mistä seurasi mielenkiintoisia pallukoita kirjainten päätepisteissä.
Kun elokuva oli nähty ja vieraat lähteneet, päätin antaa kyltin olla paikoillaan. Se sai piristää kotiin tuloa muutaman päivän.

Unkonwn fact: The Secter Agentism has a higt limitations

Samalla viikolla satuin astumaan yhtä aikaa aulaan ja hissiin seinänaapurini kanssa. Tervehdimme yleiset ystävällismieliset latteudet. En tunne häntä juuri lainkaan, vanhempi naishenkilö jonka aikataulut ovat aivan erit kuin minulla. Kolmannen kerroksen kohdalla hän kuitenkin alkoi näyttää vaivautuneelta ja otti lopulta mieltä vaivanneen asian esiin.

Hän ilmaisi että eikö ollut aika erikoista perustaa testilaboratorio aivan tavalliseen asuinkerrostaloon ja eikö sellainen toiminta sopisi paremmin jonnekin teollisuusalueelle. Pitäisiköhän hänen kuunnella räjähdysten varalta seinän takana, jos jotain menee vikaan.

Mitä. Ihmettä. Oma reaktioni oli varsin typertynyt. Kylttiä kirjoittaessa ei kertaakaan tullut edes erittäin yliaktiivisella mielikuvituksella varustettuun mieleen, että joku voisi pitää sitä totena. Varsinkin kun ottaa huomioon kyltin ammattimaisen ja uskottavan laadun.

Naapurini helpotukseksi kerroin hymyllen elokuvaillasta ja vakuutin ettei minulla ollut aikomustakaan perustaa testilaboratoriota hänen naapurikaksioonsa. Erosimme hyvillä mielin. Minä ehkä hiukan kankeana, koska oli niin vaikea pidättää naurua. Ehkä kyseessä oli joku omaperäinen vitsi? Ainakaan mahdollinen metodinäyttelijä-naapurini ei kertaakaan lipsahtanut roolistaan.

Poistin kyltin, ettei joku ympäristömääräysasiamies ota yhteyttä.

perjantai 29. lokakuuta 2010

I don't think there's a punch-line scheduled, is there?

Time flies when your having fun work

Hyvä Universumi.

Voisitko lisätä sunnuntain ja maanantain väliin yhden ylimääräisen päivän niin, että tätä kahdekstaa päivää ei voi merkata kalenteriin (ja täyttää velvollisuuksilla ja suunnitelmilla) vaan kyseinen lisäpäivä tulee aina yhtä yllättäen niin että sen  huomaa vasta muka-maanantai-aamuna, kun ei tarvitsekaan herätä töihin. Tauontain voi kukin käyttää miten haluaa esimerkiksi kotona lojuskeluun, digiboxin tyhjentämiseen tai blogiversumissa vaelteluun ja maaleilla tuhrimiseen.

Olen muuten täyttänyt elämän tarkoituksen. Sain käännytettyä yhden henkilön Monty Pythonistiksi puoli vahingossa.
 

perjantai 8. lokakuuta 2010

I'm seeing... Pink?


Sain Suvilta herttaisen kirsikka-tunnustuksen viikko sitten ja siitä asti olen miettinyt epätoivon vimmalla jotain järkevää kohtaan kolme : "Näytä rakastamasi kuva ja kerro siitä". Argh. Miten tällainen kuva-ahmatti voi päättää kaikista mahdollisista ihanuuksista vain yhden kuvan? Helpompi olisi valita ne tuhat sanaa... Joka tapauksessa, kiitos tunnustuksesta : )

Mukana tulleet käyttöohjeet olivat yllättävän selkokieliset eikä mitään palasia puuttunut.
1. Jaa tunnustus eteenpäin viidelle inspiroivalle bloggaajalle. 
2. Kerro 3 asiaa, joita rakastat. 
3. Näytä rakastamasi kuva ja kerro siitä.
So here we go...

Vaihe yksi:
Heitän kirsikat eteenpäin tällä kertaa vain kahdelle blogille, ettei tule ylensyöntiä. Niin moni lukemistani blogeista on jo oman muffinssi kolmikkonsa saanut.
Las Películas ei vaadi espanjankielitaitoa, mutta ehkä jonkin verran tervettä nörtismiä. M-Link kirjoittelee omannäköisesti elokuvista, televisiosta, maailmasta ja omasta elämästä. Lisäkirsikka tulee vilpittömästä geekismistä. M-Link ymmärtää Doctor Whon, Potterin ja hämäräperäisten animaatioiden päälle. (Hänellä on myös pysyvä tapa listata erilaisia asioita viiden sarjoihin, joten sovitaanko että 2. kohtaan voi halutessaan laittaa viisi asiaa :)
Evil Dressmaker on harvinainen sekoitus vaateita ja vanhaa aikaa. Ja todistus siitä että minultakin löytyy X-kromosomi, joka ihailee kenkiä ja kaikenlaisia hienouksia (tosin mielellään ihan eri vuosisadalta kuin nykymuodin naisilla...). Paha Puvuntekijä Rhia on huumorintajuinen ja omaperäinen vaatetaikuri, joka pystyisi supertaidoillansa luomaan jotain ihanaa vaikka kärpäsverkosta ja muutamasta virttyneestä villasukasta. (Ja sitä on tällaisen "ei ihan menny niinkö strömsössä"-käsityötaidottoman mielenkiintoisa sivusta seurata.)

The original, un-eaten version
Vaihe kaksi: 
Kolme R-sanalla kuvattavaa asiaa. Jätän välistä elokuvat, kaupungit sekä karvaiset terroristi-kämppikseni ja valitsen asioita joita ei ehkä ole täällä aiemmin tullut käsiteltyä. Olivatpa ne sitten järkeviä tai ei, ilman vähäisintäkään tärkeysjärjestystä tai logiikkaa.

Meri
Olen aina asunut lähellä avovesiä, enkä voisi kuvitella muutakaan. Lapsena vietin kesästä varmaan enemmän vedessä ja pinnan alla, kuin kuivalla maalla. Pariisissa merenpuutetta lohduttaa Seine, Lontoossa Thames. Meren edessä näkee kauas ja on tilaa hengittää. Se lähettää aaltoja rantaan yhden toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan tapahtui sitten mitä tahansa. Kuin joku valtava sykkivä sydän. Muihin maailman asioihin verrattuna Meri on aika ikuinen ja hyvä tasapainottaja arkihulinan turhuuksille. Vielä jonain päivänä haluan asua aivan rannan vieressä niin, että aallot näkee ikkunasta.   Jos mikään maailmantuhoutumiselokuva tulisi toteen, mieluummin Waterworld  kuin Madmax.

Hmm... I think I smell something... wet. 
Menneet ajat ja museot
Kaikki ikivanha on mielenkiintoista. Lapsena minulla oli museo keittiön pöydän alla. Esillä oli legoista tehty pyramidi, itse piirrettyjä hieroglyfejä ja muita Suuria Aarteita muinaisilta ajoila. Vähän kyllä harmitti se, ettei ollut tarpeeksi yksivärisiä legoja, joten Kheopsista tuli raitainen. Nykyään olen jättäytynyt intendentin tehtävistäni ja siirtynyt museokävijäksi.  Jaksan tuntikausia ihmetellä muumioita ja savitiilen palasia tai hymyillä mestariteokseen jääneille siveltimen karvoille. Voisin vaikka muuttaa Louvreen ja British museumiin muutamaksi kuukaudeksi. 
Kirjojen suurahmijana päähän on kerääntynyt aika paljon tietoa ja tarinaa menneistä ajoista. Taidehistorian opettamisessa siitä on hyötyä, mutta toisinaan olisi mukava laittaa aivot pois päältä. Ei tarvisi irvistellä kun vaikkapa Jane Austen filmatisoinnissa soitetaan Chopinia.  (Austenin kirjat 1811-1817, Chopin 1810-1849. Jos hän ei aloittanut säveltämistä TOSI nuorena, aikataulut ei sovi toisiinsa... . )

Tee
Jos olisin androidi-robotti kävisin teellä. Tee on mun yhdistetty poltto/nautintoaine. Juon sitä varmaan useamman litran päivittän. Aamulla (että herää), töissä (että pysyy hereillä) ja iltaisin kotona (vain huvin vuoksi). Juotan teetä pahaa-aavistamattomille ystäville, mikäli he eivät sitä erityisesti inhoa ja tilaan sitä kahviloissa. Olen siis näkökulmasta riippuen pahanlaatuinen tee-narkkari (teekkari?) tai jonkinlainen tee connoisseur (käyttääkseni mahdollisimman leuhkaa sanaa). Yleensä ihastun maustettuun mustaan teehen. Hassua kyllä parhaimman omistamani teen (Magiśka Arbata-taikatee) makuan en edes tiedä, koska en ymmärrä liettuankielistä etikettiä. Ostin pussin Vilnasta pikku teekaupasta huumaavan tuoksun perusteella. Jos saisin haistaa yhden ainoan asian koko lopun elämää, valitsisin todennäköisesti teen (tai juuri aukaistun uuden kirjan).
 Muutaman tunnin jälkeen jonottaminen alkoi puuduttaa. 
Etuilusta tuli kinaa. "Kuka tee oikein luulette olevanne?"

Vaihe kolme:
Tadaa. James Jeanin kuvittama Fables sarjakuvan kansi (oikeasti osa isompaa kokonaisuutta). Valitsin lopulta tämän kuvan, koska se olemassaolollaan kokoaa yhteen monta erillistä rakkautta; sarjakuvat, piirrokset, kuvittamisen ja typografian. 
Olen Neil Gaimanin kirjoittamista Sandmaneistä asti ollut Vertigo tuotantoyhtiön sarjakuvien suurkuluttja. Viimeisin Suuri Rakkaus on juuri tämä Fables, joka kertoo tänne meidän tosimaailmaamme paenneiden satuhahmojen elämästä todellisuuspakolaisina. 
James Jeanin kannet ovat joka kerta henkeäsalpaavia ja nokkelia, avautuen tarinan mukana. Unisia utuisia värejä ja nautinnollista viivan käyttöä. Ja tietysti lisäarvoa antaa se, että kuvattuna on suosikkini Iso Paha Susi, ihmishahmoisena sarkastinen film noir yksityisetsivä.


Tietysti traumaattista on laittaa jotain näin upeaa omien tuherrusten rinnalle...

tiistai 28. syyskuuta 2010

Everyone has photographic memory, some just don't have the film


Olen nielaistunut johonkin työelämä-limboon. Tällä hetkellä elämä on kuin loputtomasti toistuva Groundhog day. Raahustaa aamulla töihin, käyttää kaiken energian opettamiseen ja sitten viimeisillä aivonrippeillä yrittää ehtiä kotiin ennenkuin patterit loppuu kokonaan. Viikonloput käyttää toipumiseen, että jotenkin selviäisi seuraavasta viikosta töitä. Eikä taivaalta valuva syksy auta yhtään. 

Pimeä olisi mukavaa, jos voisi vain istuskella teemukin kanssa kynttilöiden palaessa ja nauttia elämästä. Tällä hetkellä ei saa ajatuksia pois päältä edes nukkumista varten. Kun sulkee silmät alkaa mielessä kiertää vuosien takaisia virheitä, tekemättömiä ja tehtyjä töitä, suunnitelmia, huolia ja täysin turhia mietintöjä unohtuneista laulunsanoista ja elokuvadialogeista. Joista ei ole mitään hyötyä kolmen aikaan aamulla.

No. Valitukset sikseen... Onneksi pitäisi vähän hellittää työmäärät ensi kuussa. Sitten ehkä ehtii täällä blogiversumissakin viettää aikaa paremmin... Mielenrauhaa odotellessa voi ainakin lohduttautua kesän viimeisen hellepäivän tunnelmissa.









Omistuskirjoitus


sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Your friendly neighborhood Alter Ego Cat

Toisaalta en voisi kuvitella itseäni spändex univormussa... 

Taas omituisia muisteluita, tällä kertaa sarjakuvista ja supersankarihaaveista. 

Genetiikka ei auttanut, mutta ehkäpä voisi vielä kokeilla jotain muuta... Radioaktiivisia pieneliöitä, gammasäteilyä, myrkkyaltaisiin putoamista, outoja muinaisesineitä, uudella alkuaineella viritettyä sydämentahdistajaa tai auton alle jäämistä. Ikävä kyllä jokainen vaihtoehto kuulostaa varsin epämiellyttävältä kokemukselta, varsinkin jos lopputulos on yhtä epäsuper kuin aiemmissa kokeiluissa.

Tämän aiheen alaisuudessa on helppo kysyä muutama elintärkeä kysymys: Minkä supervoiman sinä ottaisit, jos saisit valita?

tiistai 21. syyskuuta 2010

Lovely


Viime viikolla sai yhden pitkäaikaisen haaveen ainakin osittain toteutettua. Pääsin viimein Lontooseen. Hii! Jotenkin mystisesti se on aina jäänyt matkailukulkemisista ohi, vaikka olen sinne jo pienestä halunnut päästä.

Työreissulla ei vapaata tutkimusmatkailua ehtinyt tehdä kuin pikku murusina, joten kokonaiskäsitys kaupungista jäi saamatta. Rakastumista se ei jatkuva työkiire tai syksysää hidastanut, täytyy päästä sinne uudestaan ihan omin päin. Oyster Card säilöttäköön hyvään talteen odottamaan tulevien metrolippujen lataamista.

Kauniita rakennuksia ripoteltuna täysin mielivaltaisesti ilman turhia ruutukaavoja.


Pakollinen sadepäivä.
Toisilla on oma parkkiruutu, kuningattarella on Parlamenttiin oma sisäänkäynti torni...


 Big Benin sointia ei voi ottaa vakavasti
pitkällisen Knalli ja Sateenvarjo - altistuksen jälkeen...

Curiouser and curiouser. The Tube oli tosiaan nimensä veroinen putkisto.
Pariisin metroissa huikeasti liikkumatilaa verrattuna Lontooseen.
Voi vain kuvitella hevoskärryjen tai hiiliveturien historialliset aromit tunneleissä...

Platform 9 löytyi, 9 3/4 jäi näkemättä...

Kummallisia löytöjä taidekoulun tutustumiskierrokselta

Laittomuuksia. Westminster Abbeyssä oli kuvaaminen kielletty = Stealth photography...
Aika käsittämätön paikka. Joka nurkkaa puunattiin Paavin vierailua varten. Huvittavaa katsoa kun Elisabet I hautaa imuroitiin.

 Ovivärien kanssa oltiin hyvin monipuolisia
ja ulko-ovista astutaan suoraan olohuoneeseen.

Bury st Edmunds, päivän vierailu pikkukaupunkiin. 

Englannin junalogiikka on mystinen. Ruuhka aikoina liput tähtitieteellisen kallitta, of-peak liput taas työmatka-aikatauluille mahdottomia :/ (mikäli ei halua istuskella minikokoisissa muinaisjunissa ja odotella pikku asemilla tuntikausia, mikä on sinänsä ihan mielenkiintoinen kokemus)

Viimeisenä päivänä viimein kaiken kruunaava kirsikka: British Museum, oh joy. 
Vanha museorakennus ja moderni lasiverkosto... Hmm.... miten tämä tuntuu jotenkin niin tutulta. (Louvre tunnelmista huolimatta voi vain sanoa, että Norman Foster on taitava arkkitehti.)

Kreikan 3D mallinnokset ja Mesopotamian Lamassu-sfinksit tulivat hyvin toimeen.

Maailman ensimmäinen (säilynyt) maailmankartta,
kaikki tiet vievät Babyloniin...

Näkemättä jäi vielä mm. Oopperan Kummitus, Shakespearen Globe, Hyde park aurinkoiseina, Millenium silta ja Tate modern... Enkä edes törmännyt Doctor Whohon. Toisaalta, pystyin lörpötellä kenen kanssa tahansa mistä tahansa ilman kielimuureja ja löysin viisikerroksisen kirjakaupan, jossa oli lukemista varten nojatuoleja, kahvila ja aukioloaikaa kirjojen selailuun aina ilta kymmeneen. Taivaallista. (Harmiksi/Onneksi oli EasyJet yksi-käsimatkatavara-lento... olisin todennäköisesti ostanut paperia muutaman metsällisen takaisin Suomeen... Nyt lähti mukaan vain Ylpeys ja ennakkoluulo - zombeilla...)

Ja kaikki hoki jatkuvasti tuota Lovely-a. Hertaista.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

The Great Escape


Kesän päättymisestä voi seurata ennalta-arvaamattomia tilanteita. Kuten palelua tuuletusparvekkeella keskellä yötä. Mutta ehkä pitäisi lähteä liikkeelle alusta. 

Täällä meilläpäin pidetään aina elokuun lopussa suuret juhlinnat päätöksenä kesälle. Kaupunki järjestää konsertteja ja ison ilotulituksen klo 00.00. Yleensä kuljen torille katsomaan pommituksia aivan vierestä, mutta tämän elokuun hyinen nollakeli ei innostanut ulkoilemaan. Onnekseni satun asumaan kerrostalossa, josta on erittäin hyvät näkymät ilotulituspaikalle. Viidennestä kerroksesta raketit näkee ainakin yhtä hyvin kuin maasta.

Oma parveke on toiseen suuntaan, joten hiippailin puoliltaöin tuuletusparvekkeelle nauttimaan räiskinnästä. Olin nyhjöttänyt puolinukuksissa kotona elokuvan edessä (what can I say, I'm old and boring) enkä viitsinyt erityisemmin pukeutua parveketta varten. Villasukat eivät mahtuneet kesäkenkiin, mutta kylmän takia vedin nukkuasun päälle juuri varastoista kaivetun talvitakin. Ja eihän ilotulitus kuitenkaan kestäisi kuin vartin. Sen aikaa tarkenee ihan hyvin vähemmälläkin varustuksella.

Raketit olivat mahtavia valosuihkuja pimeällä taivaalla. Osa räjähti tähden muotoisina, osa satoi kimalteena alas. Niiden muistona jäi haihtumaan oudonmallisia savupilviä. Ilmassa tuoksui ruuti. Kun koko spektaakkeli päättyi valtavaan rakettiräjähtelyyn, torilta kaikui ihmisten taputus ja huurraaminen parvekkeelle asti. Hieno ilotulitus taas kerran, kyllä kannatti tulla ihailemaan ulos vaikka vähän alkoikin viluttaa. Onneksi oli oma lämmin asunto aivan vieressä odottamassa.

Ikävä kyllä lähteminen ei onnistunutkaan aivan niin helposti. Joku oli nimittäin käynyt sulkemassa tuuletusparvekkeen oven. Oven, jossa ei ole kahvaa kuin sisäpuolella. (Tuijotin sitä kahvatonta ovea varmaan minuutin ihan typertyneenä. Aivot vain sanoi että ei voi olla totta. Jumissa ollaan.) Huomasin kyllä pommitusten aikana, että joku laittoi valot porraskäytävään ja käveli ohi, mutta olin keskittynyt nauttimaan raketeista. Ei tullut mieleenkään että ohikulkija voisi laittaa oven kiinni. Olla huomaamatta minua parvekkeella. Tai sitten niin pirullinen ettei välittäisi vaikka huomaisikin.

Yritin töniä ja potkia ovea, koputin ikkunaan ja pidin meteliä, mutta ilotulitusilta ei ole hyvä aika kiinnittää huomiota. Puistossa ammuttiin omia raketteja ja pidettiin metakkaa. Oma kolistelu ei kuulunut mihinkään. Täällä asuu paljon vanhempaa väkeä ja omassa kerroksessani on myös toimistotiloja, joissa ei ole ketään iltaisin.

Huumorintaju ja parvekeoven lasi olisi voilut ollut koetuksella, mikäli takin taskusta ei olisi löytynyt kännykkää. Ei auttanut muu kuin soittaa vara-avainta säilyttävälle ystävälle, joka pääsisi portaikkoon avaamaan ovea. Hän oli juuri menossa nukkumaan, mutta urheasti päätti tulla vapauttamaan minut. Toiselta laidalta kaupunkia kesti hetki aikaa tulla. Ehdin useampaan kertaan harmitella kengättömyys-päätöstä.

Näin jäi siis kokematta kokonainen yö tuuletusparvekkeella yövaatteeissa, kun muu kaupunki juhlii alapuolella. No, ilotulitus oli sentään hieno ja sain hyvän tilaisuuden ihailla myös oli räpisteleviä lepakkoja. Kiitokset tuntemattomaksi jäävälle naapurille tästä survival-kokemuksesta.

torstai 26. elokuuta 2010

Ones and zeroes never looked better...

Price of Persia - How to fix your badhairday with a scarf
Blogiversumissa on levinnyt innokkaasti visuaalisia piristeitä sisältäviä postauksia. Niissä kirjoittajat ovat listanneet näytelijöitä, joita... kröhöm... eivät potkaisisi illan tullen ulos makuuhuoneesta. Tai itseasiassa minään muunakaan aikana, mistään muustakaan huoneesta...

Koska omat elokuvasuosikkini ovat jo käyneet komistuttamassa maailmaa, päätin siirtyä vähän teknologisempaan suuntaan ja listata ihailtavaksi pelimaailman pikselihaneja. Nämä miehet ovat parhaimmillaan liikkeessä, mutta pelkkinä kuvinakin kiitettäviä silmäkarkkeja. Epä-pelaajille mainittakoon, että aseiden kanssa coolisti poseeraaminen kuuluu välttämättömänä osana pelihahmon arkea ja ammattia.

Stick it to me baby
Altaïr Ibn-La'Ahad 
Altaïr on filosofi ja mietiskelijä, joka pohtii elämän tarkoitusta ja ihmettelee ihmiskunnan toimintaa. Mietiskelyä hän tosin tekee kirjaston sijaan kiipeillessään pitkin Ristiretkien ajan kaupunkiarkkitehtuuria. Hän kiitää parkour-mestarina katoilla, pelastaa hätään joutuneita ja ajatuserojen takia vainottuja, eikä voi sietää fanatismia.
Altaïr kätkee itsensä hupullisiin kaapuihin ja sulautuu väkijoukkoihin, mutta ei voi mitenkään piilottaa omaa pixelhaniuttaan. Altaïria voi ihailla Assassins Creedissä.

When I was a kid, they called me porcupine
Cloud Strife
Muista hahmoista poiketen vaaleatukkainen Cloud pääsi pixelhanilistalle jo muinaisina aikoina piikkipäisenä pikkumiehenä, kauan ennen kunnollisia grafiikoita. Alkeellisella ulkonäöllä ei ollut vaikutusta, Cloud oli jo silloin ihana. Hiukan elämän päähän potkima mies, joka etsii itseään ja tarkoitusta. Kovan kuoren (ja valtavan miekan) takaa löytyy yllättävää herkkyyttä. Myöhempi Cloud on yhä piikkipäinen, mutta aiempaa ilmeikkäämpi mies. Final Fantasy VII, Kingdom Hearts (cameo) ja FFVII:Advend Children

My eye colour is shadows
Ezio di Auditore
Ezio on ylpeä, röyhkeä ja erittäin tyytyväinen itseensä. Ja siitä huolimatta aivan vastustamaton. Eli renessanssin vastine Tony Starkille. Leonardo Da Vincin ystävänä Ezio kerää taidetta ja remontoi vanhaa Villaa. Toisaalta Ezio kiipeilee torneihin ja tekee niistä käsittämättömiä sukelluksia pikkuruisiin heinäkasoihin. Soutelee Venetsian kanaaleissa ja selvittää salaliittoja aivoilla tai salatuilla aseillaan.
Assassins Creed II. En malta odottaa maaliskuuhun asti kolmatta osaa...

Only boring people take showers
Nathan Drake
Nathan on sarkastinen ja optimistinen nykyajan Indiana Jones. Seikkailija ja muinaisia kieliä ymmärtävä piilo-älykkö. Täpärästä tilanteesta toiseen koheltava Nathan on aina hiukan rähjäinen ja scruffy, mutta se kuuluu asiaan. Uskollinen ja itselleen naurava Nathan päätyy toivottomiin tilanteisiin ja yrittää parhaansa mukaan selvitä niistä. Hän on inhimillisin kaikista pelihaneista ja siksi aivan erityisen ihana.  
Uncharted: Drake's Fortune, Uncharted 2: Among Thieves...  (Vain PS3:selle, Xbox owners eat your heart out.)

His royal highness, Prince Grimm and Grimmer
Prince of Persia
Ehkä korkeimmalle pixelhani listalla kiipeää kaksi tummaa, sinisilmäistä nimetöntä miestä Persiasta.

Ensimmäinen Prinssi on rikkauteen kasvanut ylhäinen, jonka elämä muuttuu kokonaan, kun Aika päästetään karkuun tiimalasistaan. Diplomatian sijaan täytyy yhtäkkiä selvitä taistossa typeryksiä, hiekkahirviöitä, Aikaa ja omaa itseään vastaan. Vastoinkäymiset kasvattavat ja muuttavat Prinssiä, mutta synkistely ei yhtään vähennä miehen hanitasoa, päinvastoin. (Jotain voi päätellä siitäkin että valkokankaalla Prinssiksi on valittu varsin monen näyttelijälistalta löytynyt Jake Gyllenhaal). 
Prince of Persia:Sands of time, Warrior within, Two Thrones, Forgotten Sands.

Toinen on köyhä seikkailija, jolle Prinssi on pelkkä sarkastinen lempinimi.  Hän on sinipunahuivinsa alta virnistelevä rogue, lain hämärällä rajamaalla toimiva kulkuri, joka etsii oikotietä parempaan elämään ilman suuria velvoitteita tai mietintöjä. Kunnes päätyy vahingossa pelastamaan maailmaa. Vaaroille nauravan ja lähes ammatikseen hankaluuksiin joutuvan Prinssin kanssa ei ainakaan olisi koskaan tylsää.
Prince of Persia (2008)

maanantai 23. elokuuta 2010

I'm making this up as I go.

 Haluan lomalta paluu loman
Mihin kesä katosi? 

Laitoin tänään ensimmäistä kertaa parvekkeen oven kiinni sitten toukokuun. End of an era. Lasitettua parveketta on voinut pitää koko kesän lisähuoneena. Mutta nyt alkoi olla niin koleaa, että oli pakko luovuttaa syksylle. Aurinkopäivät on vielä mahtavia lähes-helle-parvekkeella, mutta näin sadeaikaan ei ulkona tarkene. Kissat on ihan tylsistyneitä, kun ne ei pääse vakoilemaan kaupunkia lähempää...

Tykkään syksystä. Iltaisin on tunnelmallisen pimeää eikä sadekaan haittaa, ropina on rentouttavaa. Kunhan niiden mukana ei automaattisesti tulisi myös kolea viileys. Aamulla on aivan hämmentävää,  kun joutuu taas käyttään sukkia. Pitää muistaa siepata takki mukaan ja valita kengät, joilla jotenkin selviää vesisateessa. Snif. Sinne meni kangastossujen keveys. 

It's all downhill from here...  Seuraavaksi tulee se viheliäinen jääkausi, joka kestää ainakin neljätoista kuukautta. Ilkeää kylmää ja pakkasta, auton ikkunoiden loputonta rapausta ja michelin-ukko-määrät vaatekerroksia, ettei palellu. Plaah. En niin oo talvi-ihmisiä.

Mutta jospa nyt vain keskittyisi nauttimaan syksystä.  
Saa ainakin hyvällä omallatunnolla nyhrätä kotona ja katsoa elokuvia...

torstai 22. heinäkuuta 2010

Hyvästit

 The Incredible Shining Dog

Sain tänään suru-uutisia. Viime yönä saksanpaimenkoira Ziko, vanhempien luona asustava "pikkuveli", lähti sinne mihin koirat täältä maailmasta sitten menevätkään.

Ziko pääsi eilen aivan pikku hetkeksi pihalle. Aamuyön nuuhkinta paljasti lähellä olevia kissoja. Mielenkiintoisia otuksia, jotka lähtevät heti juoksemaan karkuun kun niitä kohti loikkii. Mikä mahtava leikki.

Hiljaisella kylätiellä ei yleensä juuri ihmisiä liiku niin myöhään. Mutta viime yönä siitä ajoi muutama teinipoika mersullaan. Ziko hyppäsi kissan perässä tielle. Alamäessä tielle ilmestyvä musta koira jäi täysin huomaamatta, eikä kuski olisi muutenkaan ehtinyt tehdä mitään.

Kissa ehti hypätä alta pois. Ziko ei varmaan edes tajunnut mitä tapahtui. Kaikki kävi niin äkkiä. Ainakin se on lohdutuksena.




Ei vielä oikein osaa ajatella, että oma koirakaveri on poissa. Edellisen koiran kuolema oli sekin yllättävä, mutta ei sentään onnettomuus. Hän oli jo iäkäs harmaantunut vanhaherra, joten asiaa oli ehtinyt ennalta miettiä. Ziko oli vasta pöhkö teini. Kaikesta innostunut energiapakkaus. Ja sitä tulee kovasti ikävä. Varmasti vielä enemmän kuin nyt edes tajuaa...


Hiekkanenä


Monta asiaa jää Zikosta mieleen. Valtavat loikat, kun se otti heitettyjä käpyjä ilmasta kiinni. Kävyt oli Zikolle lempi leikkikaluja. Niitä oli joka paikassa, niitä pystyi heitellä, jyrsiä, kuljettaa suussa ja sitten pudotella kuolaisina strategisesti valittuihin kohteisiin.

Ziko rakasti kaiken jyrsimistä. Purentaan päätyi luita, palloja, käpyjä, kenkien (tosin laittomasti), halkojen, vanhan kottikärryn renkaita, hiusharjoja... mitä tahansa mikä kesti hetken hammaskäsittelyssä ehjänä. Tietysti jyrsittävän tuoteen palasiksi saaminen oli osa nautintoa. Toisinaan se kävi kaivamassa perunamaasta perunoita ja jyrsi niitä vaihtelun vuoksi.
 

Ziko söi herkkuna marjoja suoraan puskista. Riipi ne hampailla irti. (Ihmeteltiin aluksi mihin marjat katosi, kun pensaissa oli jäljellä vain ruodit)
 

Kun taloon tuotiin orpo kissanpentu, jota piti tuttipullolla ruokkia, Ziko hoiti aina ruokailun jälkeen pesut nuolemalla pennun (kaksi kertaa sen kokoisella kielellä) puhtaaksi. Ja litimäräksi. Mutta niistä tuli erikoinen ystäväkaksikko. 
 

Ziko oli tykkäsi leikkiä piilosta tai etsiä piilotettuja tavaroita nuuhkimalla. Sillä oli mainio nenä, jonka se törkkäsi kaikkialle, niin että kuono oli ihan hiekassa tai mullassa tai jossain muussa sotkussa. Piti saada joka haju talteen. Ziko nautti myös uimisesta ja hiekassa pyörimisestä (ennen ja jälken uimisen). Ja tunki sitten hiekkaisena ja märkänä viereen nukkumaan, oli sänky kuinka kapea tahansa.

Voi suru.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Your just jealous 'cause the voices only speak to me

Remember to walk your Time Lord regularly

Olen haikein mielin jättänyt hyvästejä kymmenennelle Tohtorille. Hiljalleen alkaa kauhistuttava alkujärkytys muuttua melankoliseen hyväksyntään siitä, että ihanainen David Tennantin Tohtori vaihtuu uuteen inkarnaatioon...

En ole vieläkään hennonut katsoa neloskautta loppuun. Välttelen End of Timea kuin maailmanloppua, mikä se jossain määrin onkin.  Hiukan lohduttaa se, että 11. Tohtorin tekemisiä on kirjoittamassa omaperäinen ja synkkä Steven Moffat (Blink), samoin kuin (lisää tähän äänitehosteeksi teinityttökirkunaa) Neil Gaiman, the love of my literary life. Gaiman tykkää 11. tohtorista, joten Matt Smith voi olla positiivinenkin yllätys. Ja who could resist a Timelord?

Mutta päästäkseni itse asiaan, olen löytänyt jotain tulevia vieroitusoireita helpottamaan: Doctor Who original audiobooks. Kyseessä on pelkästään äänikirjoina saatavia Who tarinoita, joihin on lisätty äänimaailmaa ja musiikkia tunnelmaa lisäämään.

En juurikaan kuuntele kirjoja. Lukijan ääni ja valinnat vaikuttavat liikaa tarinaan. Sivun kääntäminen ja paperille painetut sanat kuuluuvat erottamattana osana kirjoihin uppoamisen nautintoon. (Eh.... Hyvää äidinkieltä... Auts...)

Paitsi... Jos lukijana sattuu olemaan David Tennant (teinityttökirkunaa osa II)...

Mietipä tätä. Istut jossain tylsässä odotushallissa, bussissa tai lentokoneessa. Ihmiset vilisevät ohi harmaana massana. Kello tikittää ja mitään ei tapahdu. Tympeää?
Ei ollenkaan. Koska Tennant lukee sinulle tarinaa omalla makealla aksentillaan. Korvista valuu pään sisään Who-maailmaa ja universumi on taas huomattavasti kiinnostampi paikka. On aika häkellyttävää miten pienillä asioilla Kertoja vaihtuu välillä vuorosanoissa Tohtoriksi.

Olen itse kuunnellut vasta muutaman, joten tarinoiden dramaturgisesta sisällöstä en voi mennä takuuseen. Mutta Tennantia kuuntelisi vaikka lukemassa puhelinluetteloa... Tai no, ainakin minä. Kohtuullista englanninkielitaitoa kuunteleminen kyllä vaatii. Itselle ei ole ollut mitään ongelmaa, mutta mikäli aito brittienglanti aksenteineen ei kuulosta tutulta, voi kestää hetki ennen kuin pääsee juonista selville. Ja tietysti Raxacoricofallapatorius-tyyppiset sanat ovat ehdoton osa Whoismia. (Kielitaidostaan aremmat voivat tässä kohtaa voi palata takaisin tuohon puhelinluettelokommenttiin, mitä väliä ymmärtääkö vai ei...)

Tennant on lukijana myös useammassa perinteisessä äänikirjassa, joten ihan heti ei korvaherkut* lopu kesken. Näistä voi lähteä liikkeelle: Pest Control, Day of The Troll, The Last Voyage ja Dead Air.  Varoituksena sanottakoon, että ohikulkijat voi mulkoilla kummasti, mikäli istut kuulokkeet päässä nauramassa julkisissa tiloissa...




*Korvaherkku on muuten aivan kamala sanavalinta. Pahoittelut. Silmäkarkki ei käänny eri aisteille.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Starved, famished and revenous

Apple päivässä pitää lääkärin toivottavasti loitolla

Kun pääsin viimein töistä fyysisesti eroon, aivot eivät seuraneetkaan mukana. Huomasin kauhukseni, että joka kerta tietokonetta käyttäessä ajatukset siirtyivät suoraan takaisin työasioihin ja juuttuivat sinne.  

Tein listaa siitä mitä olisi pitänyt ehtiä saada tehtyä ennen lomaa ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä pitäisi tehdä loman jälkeen ja huoh... harmaat aivomassat vain täyttyivät ankeista asioista. 

Joten päätin tehdä jotain radikaalia. Irrotin rakkaan omenakoneen töpseleistä ja pakkasin pois. Aloitin tietokone/nettipaaston. Sanouduin irti mikropiireistä ja verkoista.

Nyt Pariisista palattua ei aivoissa ole enää mitään yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Vain omia hoopoja ajatuksia. Ihanaa kun taas omistaa oman päänsä. What is the hatter with me? 

On ollut kyllä ikävä kaikkia teitä sähkömaailman asukkaita sekä teidän ihanaisia ajatuksianne. No, nyt pääsee mässäilemää lähes kuukauden verran postauksia kerralla :)

tiistai 8. kesäkuuta 2010

I Aten't Dead

No Chickens (or future realityTVstars) were harmed in the making of this comic

Joo, olen minä vielä olemassa... Ainakin teoriassa...  (Aivotoiminnasta ei kannata mainita mitään...)

Jäkälämäinen olemassaolo toivottavasti alkaa hiljalleen helpottaa, kunhan pahimmista työkiireestä selviää hengissä läpi. Kun opiskelijat oli saatu ulos talosta, alkoi heti ankara seuraavan lukuvuoden suunnittelu. 
Hii, kyllä kulttuurialan opettajan elämä vain on auvoista. Muista oppilaitoksista karkasi työväki jo viime viikolla lomailemaan... Meillä touhuaminen jatkuu ainakin juhannusviikolle asti. 
Positiivista on, ettei tarvi iltaisin suunnitella tunteja. On taas pitkästä aikaa päässyt keskittymään salamurhaajaopintoihin*.




*Ja etteivät mieleltään herkät lukijat menettäisi yöuniaan tai soittaisi viranomaisille, kerrottakoon, että kyseinen sivutoimeni on puhtaasti sähköistä ja tapahtuu tällä hetkellä pelkästään renessanssin ajan Italiassa.

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Good for you, Gene Pool


Näin jälkikäteen ajatellen en ole varma oliko se salaisuus. Hmm... (Sor-ry. Olin vain niin innoissani. )

maanantai 10. toukokuuta 2010

It's not the years, it's the mileage

Parasta ennen 8.5

Vanhenemista tapahtunut tai ainakin taas vuosi selvitty hengissä. (Vielä kymmenen vuotta aikaa keksiä elämän tarkoitus.) Mitään erityistä juhlintaa ei järjestetty, mutta mukavaa oli silti. Edellisiltana piti tosin vaihtaa järjestystä asunnossa, ettei alkanut ikääntyminen ahistaa...

Off with their heads?
Jostain syystä sain lahjaksi kaksi kappaletta päitä... Isosta kyltistä sahatun pahvipää Spockin ja uunikinttaan, jonka saa väännettyä eri ilmeisiin. (Outoja ystäviä, joo-o. Tai sitte tuntee minut hyvin...) Silikoni koiraa piti tietysti heti kokeilla, yllättävän hyvin se suojeli lämmöltä. (Hyvä tekosyy tehä cupcakeja.)

Hot dog

Hot Spock

Innostuttiin synttäri-iltana hetken varotusajalla Iron Man II:sta katsomaan... toista kertaa. (Me nörtit.) Kätevää asua kävelyetäisyydella leffateatterista. (Melkein joka paikassa on haukuttu II:sta huonoksi kopioksi ensimmäisestä, mutta minä ihan vilpittömästi tykkäsin siitä. )

"Krunts."


Meillä voi leffat tulla elokuviin vähä myöhemmin, 
mutta ainakin ne on korkea-arvoisempia kuin muualla...