Fly Away

Pitkästä aikaa pääsi kurkkimaan pilvien yläpuolisiin maihin. Työjuttujen takia piti lähteä Kööpenhaminaan ja ensin lentää Helsinkiin.

Harmaa talvilumimyräkkä vaihtui nopeasti auringonpaisteiseen pilvimereen. Loppumaton matto jäätyneiltä aalloilta näyttäviä hahtuvia.

Vaikka tietää toisin, pilvilattia näytti ihan vankalta. Niin että sinne voisi laskeutua ja kävellä. Jalan alla pilvet joustaisivat vähän, niin kuin astuisi vaahtokarkeille. Ja niitä voisi kerätä käsillä ympärilleen paksuksi kerrokseksi. Käpertyä sinne nukkumaan.

Isommassa koneessa vaani oranssi krokotiili siivellä.

Nähtävästi toisilla lennoilla pääsee jaloittelemaan, mutta tarkat turvaohjeet pitävät kävelijät turvassa. Itse en päässyt kokeilemaan siipeilyä.

Kööpenhaminaan asti päästiin illan hämärtyessä. Ehti vielä kentän nähdä harmaassa talvivalossa ja sitten metron jälkeen oli jo yö.

Täällä on ihan erilaista kuin viimekerralla, johtuen osittain eri vuodenajasta.

Meillä on paljon hienompi hotelli kuin mihin olen itse omilla kulkemisilla tottunut. Huone on oikeastaan kaksio keittiöllä ja kylpyhuoneella. Amme ja kaikki. Ja mystinen kummitushuone. Ollaan ihan keskustassa. Tänne kuuluu raatihuoneen wanna-be big ben. Ikkunoista näkyy takapihalle ja alempana vastapäätä olevaan ravintolan keittiöön. Nähtiin kun kokki rapsutteli selkäänsä veitsellä. Herkullista.

Ehdittiin käydä illalla syömässä hyvin ”vakkaripaikassa” Cafe Nordenissa. Aivan kävelykadun keskellä oleva paikka on aina yhtä mukava. Art decoa ja rentoa oleilua. Hyvää ruokaa, annokset tosin hillittömän kokoisia. Onneksi tällä kertaa tiedettiin varautua asiaan. Ensimmäisellä käynnillä viime syksynä meiltä jäi yli puolet syömättä.

Flame of the West

Anar

Universumi on outo paikka. Meillä oli koulutuspäivä, joten ehdin aikaisemmin töistä. Pääsin pitkästä aikaa kiertämään kirpputoreja. Ja mitä siellä olikaan.

Anduril. Aragornin miekka.

Oikeasti. Siellä se oli huotrassaan, aivan täydellisenä kaikkine riimuine ja haltijakirjoituksineen. Eikä oikein sopinut vanhojen leikkitavaroiden, vetoketjujen, parittomien kuppien ja vaatekasojen keskelle... Anduril on niin pitkä, että se oli vaikea vetää ulos. Vaikken ole ihan lyhyt, en mitenkään voisi pitää sitä vyötettynä, ilman että maahan jäisi naarmuja.

Mielenkiintoinen arkistointijärjestelmä?

Hetken aikaa taas mielikuvittelijan ammattitauti nyrjäytti ajatukset villeiksi. Koska en ihan ole menettänyt kosketusta todellisuuteen, tiedostin toki, että kyseessä on kopio elokuvarekvisiitasta. Mutta silti. Wou. Anduril. Melkein näin miten Aragorn harppois hakemaan sitä vihaisena, koska joku idiootti on epähuomiossa vienyt sen kirppikselle myyntiin. Riitelisi kirppiksenpitäjän kanssa siitä ettei aio maksaa omasta synnyinoikeudestaan ja lähtisi viitta liehuen pois.
En kuitenkaan jäänyt odottamaan herran saapumista. Vielä ei tarvi soittaa valkotakkisille.

(Sekä Aragorn että Anduril on Sormusten herrasta, tiedoksi teille epä-nörteille ja tietämättömille.)

Isil

Päivänkakkaroita ja paperikasoja

Tämä aamu oli todella hieno. (Mikä on saavutus ottaen huomioon, että aamu on aamu. Aamun on periaatteessa eksistentialistisesti mahdotonta olla jotenkin siedettävä ajanjakso, koska sen tarkoitus on olla kamala herätyshetki. Riistäytyminen lämpimästä sängystä ja myöhemmin koko kodista.)

30 vuotta 36 viikkoa 4 päivää ja 498 minuuttia vanhana minä näin ensimmäisen jakson Pushing Daisiestä (kovalevyltä). Ihan koko aikaa sitä ei tietenkään ole tullut odoteltua, mutta kuitenkin siitä asti kun sarjasta kuulin. Ihan tarpeeksi kuitenkin. Eikä yhtään liikaa.

Todennäköisyyden prosentti oli tietysti erittäin korkealla, että tykkäisin kyseisistä päivänkakkaroista. Barry Sonnenfield on vähän niin kuin Tim Burton suklaahuuruissa. Vähän huumorintajuisempi, vähän optimistisempi, vähän monimutkaisempi (ja vähän kaksimielisempi). Ja niin kovin ihana. 50-luvun autoja. Viimeiseen asti hiottu värimaailma. Mustaa huumoria ja sarkasmia. Paljon monimutkaista sanoja. Mies, joka leipoo ja ajattelee. Ja osaa käyttää yli kolmen tavun pituisia sanoja.

Ainut hampaidenkiristely johtui suomennoksesta. Eikö digitaaliaikana voisi jättää niitä tekstityksiä liimaamatta ohjelmiin, niin että ne saisi pois tuhoamasta mahtavaa dialogia. Helmiä katosi. Kuten että synkronoitua kuviouintia harrastaneilla tädeillä oli myös synkronoidut mielentilahäiriöt. Tai grain of salt - keskustelu. Lehmän nuolukiviä on tietysti aika hankala saada mahdutettua kahteen riviin...


Ja koska menin töihin vähän myöhemmin, ehdin olla kotona vielä vastaanottamassa toista mahtavaa asiaa. Posti toi viimein vuodenvaihtumisyönä tilatut kirjat isossa paketissa. OH JOY! Mangaa, Vertigon ihanaisia sarjakuvia, vampyyrejä ja Neil Gaimanin uusin kirja Graveyard Book. *Swoon!*

Universumi a) tykkää minusta, b) maksaa vanhoja velkoja takaisin, c) tietää että on tulossa jotain tosi tosi tosi raivostuttavaa ja yrittää pehmentää iskua etukäteistoppauksella. Olipa syy mikä tahansa, olen Universumin kanssa tänään hyvissä väleissä. Kaikki on Zen ja niin edelleen.

Roskaa.

Ihmettelen aina miten tuttuni tunnistavat automerkkejä kaukaa/pimeällä/räntäsateessa/action-elokuvan-takaa-ajoista...

Heille riittää pikku vilaus ja kas, auto on tunnistettu. (Itse kun erotan lähinnä kuplavolkkarit, minit ja ehkä T-malli Fordin, niitä tosin harvemmin näkyy kylillä...) Mutta tänään tuli konkreettisesti huomattua, että aivan sama speed-o-mator huomiointi toimii minullakin, vain aivan eri asioissa.

Tehtiin opiskelijoiden kanssa jo aiemmissa jutuissa mainittua kankaan maalaus operaatiota, graafista suunnittelua elävässä elämässä tms. Ettei spraymaali pääsisi karkailemaan vääriin kohtiin, paidat paketointiin tosi tarkasti vanhoilla HS:llä. (Sunnuntailehdestä riitti puolelle luokalle...) Kaikki sujui hyvin. Saatoin välillä jopa istuskella ja höpötellä opiskelijoiden kanssa. Kun yhtäkkiä hyppäsin ylös ja kävin repimässä roskiksesta Neil Gaimanin. Ihan refleksinä. Tunnistin sen pikkusesta, huonosti painetusta kuvasta, rutattuna maalisten papereiden, kontaktimuovin ja maalarinteippien myriadista. Hassua.
Taidan olla ehkä aavistuksen into miehestä? Sen kirjat on niin *liitä tähän jokin ylistävä adjektiivi*. Haluaisin muuttaa vähäksi aikaa asumaan herra Gaimanin aivoihin. Voisi olla mielenkiintoista. Toivottavasti en kuitenkaan päätyisi ompelemaan nappeja silmien tilalle.


No Trashcans were emptied during the making of this posting.

Jäähyväiset tulppaaneille

Järjestin toissa viikolla sunnuntairuokailun isovanhemmille ja omille, kun mummu vanheni, eikä kuitenkaan halunnut isoja juhlia. Oli kuitenkin mukava vähän viettää. Kolme neljäsosaa sadasta vuodesta on saavutus. (ja pieni matemaattinen pähkinä).

Ostin tilaisuutta juhlistamaan kimpun tulppaaneja ja déjà vu iski kun vieraat toivat mukanansa toisen mokoman. Tuli ihan sisustuslehtiolo kun oli melkein joka huoneessa leikkokukkia. (Kuten tästä voitte päätellä, asuntoni ei ole huonemäärällä pilattu).


Annoin tulppaanien olla maljakoissaan vaikka niistä aika jätti. Edesmenneet kukat kun olivat visuaalisesti kovin kiinnostavan näköisiä. Nyt on kuitenkin aika siirtyä eteenpäin. Keräilen vain ensin muutamia yksityiskohtia kameralla talteen.


Edesmenneistä muistin "kukkateemaan" sopivan, kalenterin väliin päätyneen Pieni kuolema (sarja?)kuvan. (kun niitä on vain yksi, herää epäilys sarja sanan sopivuudesta...) Olen aika toivoton kukkien kanssa, joten tunnen kohtalontoveruutta... Minusta Aarni Korpelan luurangot ovat mukavan inhimillisiä. Sielukkaita. Sieppasin niitä aina talteen työpaikan vanhoista HS:n Nyt-liitteistä.


En haluaisi loukata älykästä lukijaa alleviivaamalla itsestäänselvyyksiä. Mikäli taidehistorian tuntemuksessa ei ole Hugo Simbergin kokoista aukkoa, kuvasta tunnistaa kyllä tribuutin ihanaiselle Kuoleman puutarhalle... Duh. juuri siksihän kuva on hauska! Simberg oli inhimillisten luurankojen kruunaamaton mestari. *sigh*

Mestareista saa vielä sillan onnittella myös muualle jo siirtynyttä herra Edgar Allan Poelle. 200v syntymäpäivä tänään. Ei milloinkaan! - unohdeta siis. Tosin hän ei tykännyt (otto)isänsä nimestä, eikä käyttänyt sitä itse mielellään, joten herra Edgar Poe.

Siivekkäitä

Spray-maalailu sai jatkoa. Käytin koevedoksesta saatuja oppeja ja tein ystävälle synttärilahjaksi ostetun angorapaidan selkään siivet.

Maalasin valkoiseen paitaan mustat siivet, mutta onnistuin leikkaamaan kontaktimuovin niin, että ylimääräiseksi jääneet siivenkohdatkin pystyi käyttämään johonkin. Joten... ei muuta kuin ekokassia kehiin.

Oli mukava värkätä. Positiivi-negatiivi leikillä sain yhdestä leikkausurakasta mustat siivet valkoisella ja valkoiset siivet mustalla pohjalla. En tyhmyyttäni muistanut ottaa valmiista lahjasta kuvaa, mutta onneksi se löytyy täältä, lahjan saaja kun sattuu olemaan järjestelmällisempi blogittaja kuin minä : ) (järjestelmällisempi kaikessa, piste.)


Hih... Käytin siivekkäitä esimerkkinä tunneilla ja kaikki ihmettelivät paidan väriä, tuntien minun vaatetusmakuni. (=mustaa ja mustaa...)

Hämäräperäinen laukku

Twilightismi sai jatkoa, tällä kertaa ekokassin olomuodossa.

Halusin opiskelijoille näyttää sabluunaesimerkkiä ja piti vain tehdä jotain nimeltä määräämätöntä. Ja kuinka ollakaan siitä vain jotenkin tuli nuori (ha!) herra Cullen. Kokeilin ensi kertaa spraymaaleja kankaalle - tässä tapauksessa huovalle.
Testin tulokset: Kangas imee tosi paljon väristä ja karkailee jonkin verran reunoilta imeytyessään kankaaseen. Mutta toisaalta voi käyttää ei silitettäviä materiaaleja... Tai vain olla silittämättä. Ja normi kangasväreillä ei saa kunnolla mustalle valkoista (tai tässä harmaata)

Taakse painoin syksyllä kaupasta löytyneillä painokirjaimilla muutaman valitun sanan. Kutsun itseasiassa...

(Mikäli tätä sattuu lukemaan joku ruokavalioltaan nestemäinen mieshenkilö, niin haudutetun teen tilalta voin luvata myös lämmitä 0+:aa...)

Ekokassit ovat mainiota koekaniineja. Niiden investointiin ei tarvitse käyttää suuriakaan rahoja. Yhdellä Ben&Jerryllä saa ainakin 5 kassia. (mmmm.... Chunky Monkey...). Ja onnistuessaan niitä on mukava käyttää. Ja kaikki mutanttiversiotkin ovat käteviä vähemmän näkyvässä säilytyksessä : )

Hmm... Nähtävästi tuo Twilighti on juuttunut aivokuoreen mukavasti kummittelemaan. Toisinaan joku asia jää ajatuksien pinnalle kellumaan niin, että se aina pulpahtelee esille, kun ei keskittyneesti mieti jotain muuta. Pop up, kuten ystäväni sanoo. (Tosin hänen sanavarastossaan se tarkoittaa yleensä negatiivista muistutusta jostain vanhasta. Kuten se, että näkee kun entinen Oma Tärkeä Ihminen liikkuu rakastuneena kaupungilla uuden ihmisensä kanssa.)

Väriterapiaa - luova työpäivä?

Yleensä opettaessa ei ehdi tehdä mitään omaa. Tietenkin kaikki energia suuntautuu muiden opastamiseen. Opiskelijoiden töillä on merkitystä, ei minun harjoitustuherruksilla.
Mutta erikoista kyllä tämän viimeisimmän taittoprojektin aikana sain väsättyä tekniikka esimerkkeinä muutaman taustakuvituksen, joihin olin itsekin ihan tyytyväinen.



Joka kuvan päälle tuli tekstiä, joten osa niistä voi näyttää yksinänsä tyhjiltä. Mutta koska yleensä väritykseni on periaatteessa harmaan eri sävyjä sekä raikasta mustaa, ajattelin laittaa tänne myös (pahoittelen pakollista kliseisyyttä) säännön vahvistavan poikkeuden. Keltaista! Oranssia! Voitteko uskoa?



(Tosin laitoin tänne vähän vähemmän keltaisen version. Pitää sentään hiukan ajatella mielenterveyttään...)




Tehtävänä oli periaatteessa taittaa pieni esite/kirja väreistä ja tehdä siihen jonkinlaiset kuvitukset Illustratorilla. Halusin pois kliinisen siististä vektoritunnelmasta ja karusti liimasin kuvituksiin vielä Photarissa tekstuurit. Niin yksinkertaista, mutta rosoisuus toi kuviin vähän vanhanaikaisen lastenkirjan oloa. No, ainakin minulle...

(Illusionaattori on itsellekin uusi ihastus. Alan hiljalleen hyväksyä Freehandin poismenon... *sigh*)

Vastaväriparit tulivat samalle aukeamalle, mikä hiukan lisäsi haastetta... Viimeinen pallokuvailu on pariton kansiviritelmä.

Knit happens

Sormille piti keksiä jotain konkreettista tekemistä kokonaisen kokoustamispäivän jälkeen. Kaivelin lankakoria ja päädyin kokeilemaan ensimmäistä kertaa ikinä kirjoneulosta. Tai normaali-ihmisten kielellä useammalla langalla tehtyä kuviota.

Miten tähän päädyttiin, on minullekin mysteeri. En nimittäin oikeastaan osaa kutoa. Aina syksyisin tulee jonkinlainen geneettinen tarve värkätä lankojen kanssa. Silloin kaivan virkkuukoukun ja nyherrän jotain pientä. Kaikista ihaninta on tietysti käydä ostamassa uusia lankoja. Kuvitella mitä niistä voisi tulla. (Ainakin jonkun muun käsissä...) Löysin kuitenkin syksyllä kirjakaupasta mukavan kutomisopuksen, joka on saanut minut huomaamaan, että puikkoja voi käyttää muutakin kuin syömiseen.

Kutominen on kivaa ja sitä tehdessä aivot lepää – mikäli on oppinut ihan perus perus perusteet... Muuten menee hermo n. 30s välein. (Voitte itse päättää onko tuo s lyhennys sekunnista vai silmukasta, omasta kärsivällisyystasosta riippuen...) Muutkin ovat tajunneet saman ennen minua. Stitch n' bitch on pienoinen kansanliike. Nainen on nainen puikoissakin, kutominen ei ole vain mummoille.

En oikeastaan tykkää kuvioneuleista. Tulee mieleen monenkirjavat über-villatakit, joissa on sorsia ja kuusia ja koristepunoksia... ja ovat suunnilleen yhtä kevyitä ja taipuisia kuin kevlar. Mutta haasteita pitää olla. Halusin miettiä jotain mahdollisimman epäperinteistä. Joten suunnittelin ruutupaperille retro-pelihirviön.
Ja sitten sormet solmussa sain sen siirrettyä joten kuten lankoihin. (Kissat olivat suureksi avuksi...) Lopputulos on aika kaukana paperihypoteesista, mutta kyllä monsterin suurin piirtein tunnistaa... Eihän tuota palasta mihinkään voi käyttää, mutta ehkä joskus voisin kutoa vaikka ylimäärähihat ja niihin olioita...

Viimeistään ensi syksynä, kun x-kromosomit päättävät taas nostaa klassisnaista papiljottipäätänsä...

Ja jatkoajatuksena teemaan:
Althea Crome (mieletön nimi!) käyttää kirjaimellisesti hiuksen hienoja lankoja ja kutoo niistä neuloilla sormenkokoisia villapaitoja. Kirjoneuleita myös... O____0 Ihan käsittämättömiä.

Tälle fanatismin tasolle en ehkä halua astua aivan vielä. Törmäsin hänen töihinsä kun kävin tarkemmin penkomassa ihanaisen, helmikuussa 2009 julkaistavan (jei!) Coraline animaatioelokuvan sivuja. Löysin makuuhuoneen peilipöydän ylälaatikosta (tämä etsintäneuvo selkeytyy kun käyt klikkailemassa linkkiä. videon miniatyyrikutojasta, hän kun on tehnyt elokuvan hahmoille vaatteita. Alalaatikossa oli jopa kutomisohje Coralinen paidan normityyrille (i.e. normaalikokoversiolle).

Sivut kestää hiukan lataantua, mutta ovat so worth it. Toivottavasti elokuvakin on. Neil Gaimanin kirjan pohjalta nightmare before christmasmainen elokuva. Oh joy... Ei sen ole mahdollista olla huono?

Ihana Hämärä

Uskaltauduimme naapurikaupungin elokuvateatteriin ensimmäistä kertaa ikinä.

Lähes-sisko yllytti. Olin kahden vaiheilla, mutta Edward Cullenin houkutus oli liian suuri vastustettavaksi... Annoin hänelle Twilitghtin suomenkielisenä joululahjaksi vähän epäillen tykkäisikö hän siitä. Hän on joskus niin... järkevä. Mutta Lähes-sisko antoi itsensä tarinan vietäväksi ja ihastui Culleneihin ihan peruuttamattomasti.

Jännitti valtavasti elokuvan puolesta. Pelkäsin, että se olisi pettymys. Mutta ei, sama ensi-ihastuksen huuma sai varpaat kipristelemään. Aivan kuten kirjaa lukiessakin.

En tiedä pitäisikö ottaa imarteluna vai huolestua siitä, että taisin olla koko katsomo vanhin huokailija. (Ainakaan minulla ei ollut rannekorua, jossa roikkui kristallisydän ja susi.) Minkäs teet, kun on mentaalitasoltaan 13-vuotias, ainakin joissain asioissa. On mukavaa osata olla halutessaan naiivi ja nauttia asioista, jotka aikuismainen kyynisyys pilaa turhalla analysoinnilla.

Kotona oli pakko purkaa humallus johonkin konkreettiseen. En yleensä kuvita kirjojen hahmoja. Niitä on mahdotonta saada tarpeeksi ihanina esiin paperille. Aikaansaannoksena piirustuspöytätuherrus jostain ruskeasilmäisestä, joka ei kuitenkaan ole herra E.C.

- Viimeistelyistä viis, laitan sen tänne sotkuineen kaikkineen ja kestän kaikki epätäydellisyydet. Pakko oppia ulos liian ahdistavasta perfektionismista.