Oh the humanity

Mystisesti katosi johonkin eetteriin tuo joulu/vuodenvaihde ja niiden ohessa myös suloiset lomapäivät. Edessä arkea ja ilkeitä aamuherätyksiä. Auton ikkunoiden rapaamista sormet kohmeessa ja murha mielessä.

Ei enää valvottuja peliöitä tai elokuvamaratoneja... "No katon vielä yhen jakson"-lupauksia Heroes boksista. (3. kausi on muuten näin ohimennen sanottuna aivan TAJUTTOMAN hyvä!!! Oon ihan euforinen sitä katsottua. Hii)

Mutta on arkeen palaaminen myös mukavaa. (Vaikka mielellään en niitä aikaisia aamuja henkilökohtaisesti tapaisikaan.) Jouluna vältän muun musiikin kuuntelua, asunnossa soi vain klassisempi radio ja joululauluja. (En onneksi saa niistä yliannostusta marraskuusta asti, koska en ole kaupassa töissä. Raukat. Kulkusia tulee varmaan korvista ennen joulukuun puoltaväliä. ) Siten voi uuden vuoden aloittaa puhtaasti kuuntelemalla taas "omaa normaalia" musiikkia.

Itse pidän siitä että ajat erottuvat jotenkin selkeästi toisistaan. Vuodenkierrossa on jotain omanlaista joka osiolle. (Joulu on vähän unenomaista lämpimässä nostalgiakuplassa elämistä. Ja sitten aloitetaan seuraava luku.) Sama pätee myös musiikkiin. Ainakin itsellä on selkeästi kevät-olo musiikkia jonka kuuntelu syksyllä tuntuu aivan kummalta. Tai kesälla autolla-ajelu biisejä. Tai syksysynkistely musiikkeja. Or maybe I'm just weird like that?

Vietin vähän pitempään kaupassa ja ihmettelin ympärillä kuhisevaa elämää kotona erakkoilun jälkeen. Rakas ystäväni Ipod tarjosi soundtrackin, joka antoi kaikelle uusia merkityksiä. Jos omistatte jonkin kuljetettavan musiikkilaitteen niin kokeilkaa joskus. On aivan eri nähdä mummo raahaamassa korillista perunoita Amilién soundtrackillä kuin ilman. Naureskella kun edessä kävelevä sattuu astumaan juuri soivan musiikin tahdissa. (Pieniä vaaratilanteita voi aiheuttaa liiallinen herkistyminen vaikka jäätelöaltaalla jos kohdalle osuu sormustenherran ihanimmat sävelet.)

Kestorakkaus Radiohead on aina hyvää elämä-taustamusiikkia kaduilla kulkiessa. Tietysti siitä tulee vähän irrallinen olo maailmasta, mutta se on toisinaan ihan sallittua. Radiohead on vähän niinkö mustat vaatteet ja elokuvateatterit. Niissä on aina kotonaan. Tapahtui mitä tahansa.

Ihmiskuntaan takaisin liittyminen on aina mielenkiintoinen prosessi näin vapaapäivien jälkeen. Yleensä erakkoudun vain muutamien hyvien ystävien seuraan lomien ajaksi. Ihmislaumojen kanssa on töissä niin paljon tekemisissä, ettei enää vapaa-ajalla jaksa ylimääräistä hulinaa. (Oonkohan oikeesti tulossa vanhaksi?) Mutta nyt ollaan taas täällä, tyytyväisinä nauttimassa teidän aivoituksista ja yhteyksissä ulkomaailmaan... ainakin joissain määrin : )
  

Sound and Fury

Luovuustoiminta on ollut hiukan päämärätietoisempaa... eli freelance-töitä. Sain viimein Titanic musikaalin julisteen periaatteessa valmiiksi. Tarvitaan vain muutamia hienosäätöjä ennen painoon lähettämistä. Vieläkö typerä sähköpostilaatikko suostuisi liikuttamaan mammuttimaista taittoa omalta koneelta eteenpäin ilman nyherystä.

Musikaalijulisteista päästään kätevästi aivan toisenlaiseen musiikkikerrontaan. Elokuvissa musiikki on yksi suurimpia yksittäisiä tunnelmanluojia. Scoresta on asia erikseen, mietin tällä kertaa ihan yksittäisiä biisejä. joskus joku tietty kappale jää päällimmäisenä elokuvasta soimaan. Aina sen kuullessa tulee sama elokuvan tunnelma tai jopa tietty kohtaus mieleen.

Jatkuvasti nelosella pyörivä Flashforward mainos (sarja jota innolla odotan alkavaksi) on jo useaksi päiväksi saanut päässä pyörimään Donnie Darkon Mad World. Michael Andrewsin ja Gary Julesin versio on vain osa Donnie Darkoa. Ei niitä osaisi ajatella erikseen.

Joskus musiikki vain sopii täydellisesti kohtaukseen. Kuten Star Trekissä  Sabotage, auto-anarkismia parhaimmillaan. (Hmm... Ehkä niiden pois kuitenkin pitäny käyttää Intergalactic, ihan nimensä puolesta)


Yksi omista vakio hyvän-mielen-elokuvista on Mr ja Mrs Smith. Aamulla, tuhottuaan aiemmin koko talonsa, vakoojapari juo appelsiinimehua sirpaleisista laseista, syö maidottomia muroja ovat onnellisia. Silloin soiva Lay Lady Lay tuo aina vastaavan kiirettömän tyytyväisen olon kun sen kuulee.

Italian Job, sekin aina positivismia levittävä juonimiselokuva, omaa hyvän soundtrackin ja sen musiikista soi energialauluna usein takaisinmaksu biisi The Wreckoning.

Monesti musiikki on olennainen osa jotain kohtausta ihan rakenteellisesti. Burtonin Beetlejuice ei olisi sama elokuva ilman kummallisia Harry Belafonten kalypso-biisejä kuten the Banana boat song/Day-O. (Hih. Löysin vain dubatun version.)

Sama toimii tottakai tvsarjoissakin. Heroesin ensimmäisestä kaudesta tulee aina mieleen Eyes ja toisinpäin.

Joskus hämmentää kun eniten mieleen jäävät laulut ei aina löydy soundtrackeiltä. (Kuten muuten tuo Heroesin Eyes...) Tekijänoikeudet varmaan vaikuttaa tässäkin, mutta silti joskus puutokset harmittaa.  Twilightin päättää tyylillä Radioheadin 15 Step, mutta eipä ole kyseistä ollenkaan levyllä.  

(Tietysti eräillä... tuota... nimeltämainitsemattomilla Radiohead-narkkareilla on kaikki musiikkiyhtyeen kappaleet muilla levyillä, joten Ipod voi aivan tyytyväisenä viisitoista askeltakin soittaa, mutta kyse on periaatteesta... Ehkä kaikilla ei ole moista, tässä tilanteessa käytännöllistä, addiktiota.)