Living on the edge (of reason)

Realismiharjoitus. Valitse kuvista oikeasti olemassaoleva paikka:

a) Ensimmäinen b) Toinen c) Nehän on samaa paikkaa 

(sinistä kissamiestä voi käyttää apuvihjeenä)

En tiedä kumpi on ihmeellisempää, Totuus vai Taru, mutta kaikista ihmeellisintä on, kun nuo kaksi ääripäätä ihan tyynesti yhdistetään samaksi.

Todellisuuden ja mielikuvituksen hämärillä rajamailla on kieltämättä mielenkiintoista kuljeskella. (Kunhan osaa takaisin kotiin tänne reaalimaailman puolelle ainakin laskuja maksamaan.) Tässä muutamia todistusaineistoja siitä miten rajaviivaa on hämärretty entisestään.

WWW - Weird, Wonderfull ja en keksi kolmatta

Törmäsin netissä kuljeskellessa Sylarin eli Gabriel Grayn kellofirman sivuihin. ("We'd love to hear from you!  Fill out the form and we'll get back to you as soon as we can." Kyllä kiitos!)  Ikävä kyllä luulen, että Heroes ei ole kuitenkaan totta, vaan Gray&Sons on jonkun innokkaan / netti-koodaukseen kykenevän fanin tuotetta. 

Sain kuitenkin innostuksen penkoa lisää oikeita mielikuvitusfirmoja. 

Sain myös innostuksen tehdä itselleni eräänä hiljaisena iltana piilo julkis-fanituspaidan. 

Kukaan ei ole vielä huomauttanut asiasta. Undercover Heroes-geek...

Vähän tehokkaammalta  ja sopivasti tökeröltä näyttää Primatech paperifirman sivusto. Jos minulla olisi peitefirma, johon en haluaisi juurikaan kiinnittää huomiota, tekisin varmasti yhtä tyyyylsät sivut. Uskottavaa. 

Ja pitäytyäkseni Heroesin universumissa, löytyipä internetin ihmemaailmasta myös 3. kaudella ilmestyvä biolääketiede firma Pinehearst. Suurorganisaation sivut ovat sopivan informaatiottomat. Inspiroiva mainosvideo kannattaa katsoa.  

Jos alkaa nälkä hiukoa, kannattaa tilata pullotettua keinoverta. True Blood on jopa verigreippimaustettua. Ja on hankittavissa myös sixbackinä. (Haluan jääkaappiini muutaman. Ihan vain varuilta jos tulee erikoisruokavalioisia vieraita.)  Tosin sivusto on vähän liian "realistinen" illuusiota rikkova, koska HBO on kaikessa mainittuna. Ei siis todellista fiktio-todellisuutta...

Harmittaa, ettei Transformers II tekijät miettineet yhtä pitkään käsikirjoituksen, kuin mielikuvitusnettisivuja... Molemmat elokuvan jättiläisroboteista totuutta penkovat nettisivut löytyy netistä (Duh: mikä yllättävä paikka löytää nettisivut: netti). Samin ärsyttävän kämppisten The Real Effing Real ja yhtläisesti ärsyttävän entisen agentin Giant Effing Robots. (Uskottavuusprosenttia laskee F sanan vaihtaminen tuohon kilttiin PG13 effing hittolaiseen.) 

Pandora goes Earth

Hallelujah mountains... made in China?

Muutamien innokkaiden nettisivutekeleet tai elokuva/tv yhtiöiden ovelat markkinointi kamppanjoinnit ovat oma asiansa. Hämmentäväksi toiminta menee kun aletaan puhua kokonaisista vuorista...

Kiina on nimittäin nimennyt uudelleen Zhangjiaijen kansallispuiston yli kilometrin korkuiset "taivas pylväät"  Hallelujah Mountainiksi. Ihmeelliset kiviröykkiöt muistuttavat Avatar elokuvan kelluvia vuoristoja ja ovat kuulemma olleet inspiraationa Cameronin elokuvan geografialle. Uusi nimi (Kiinan matkailuihmisten haaveissa) inspiroi lisää turisteja ihmettelemään lähes-pandoraa.

"Hyvät helikopteri-tourin matkustajat. Pahoittelemme huonoa näkyvyyttä. 

Joku on taas mennyt käyttämään märkiä nuotiopuita"

Kyllä ainakin itse haluaisin lähteä paikan päällä käymään. (Aito Pandoran matka ei ihan sovi viikon lomalle, lentomatkakin kun sinne kesti 6 vuotta.)

Joka tapauksesa häkellyttävää, vaikkei se ihan virallinen sana olekaan...

Ja realismitehtävän vastaus on: all of the above. Kaikki vastaukset käy. Todellisuus on vain näkökulma : )

Kiroilua

Kävin tänään taas Hukassa. Päädyimme Muumion kanssa lojumaan merenrannalle. Aurinko laskee Hukassakin. Ei ihan niin täsmällisesti kuin meillä, mutta yleensä aina ilta-aikaan se lähtee pois. Hukatun Ajan rannalla on juuri sopiva niemeke, jolta tilaisuutta voi seurata. Väripaletin muuttumista taivaalla tulenkeltaisista palaviin oransseihin ja hiljaa hehkuviin viinin punaisiin. Kyllä te tiedätte.

Kun hämärä alkoi paljastaa tähtiä, makasimme hiekalla pimeässä.Muumio ei pidä tulesta, aivan ymmärrettävästi. Hän on liian kuiva tyyppi istumaan nuotiolla. Onneksi Hukassa on harvoin kylmä. (Maailmassa hukataan paljon lämpöä, kylmyyttä ei niinkään...)

Hukattu Aika hohtaa aavistuksen valoa, jokaisen aallonharjan näkee tummempaa vasten selkeänä vanana, joka törmää rantaan ja levitessään sammuu. Hohde on melko himmeä, välillä luulee vain kuvittelevansa, että näkee jotain. Vähän kuin lapsuuskaton fosforitähdet sängyn yläpuolella.

Oli hyvä vain olla siinä. Kuunnella Ajan hengitystä ja tietää, ettei itse hukannut hetkeäkään. Kaikki tarvittava oli juuri nyt.

Muumio on hyvä pysymään hiljaa. Hänellä on siitä paljon harjoitusta, eikä minua haittaa. Usein vietetään tunteja sanomatta mitään. Ollaan vain. Iltaisin hän innostuu puheliaaksi. Kertoilee Opaskoulutuksesta ja Hukasta, mikä on yleensä melko tylsää, ja omasta elämästään (tai olemastaan, kuten hän sanoisi) mikä taas on melko kiinnostavaa.

Mitään suuria historiallisia läpimurtoja on turha odottaa. Muumio ei muista kuin hitusia ajalta ennen katoamistaan, eikä oikeastaan mitään ajasta ennen muumiointia. Hautakoristeissa oli ollut pitkät tarinat vainajasta, mutta Muumio ei ole varma kertovatko ne hänestä. Usein muumioita siirreltiin paikasta toiseen rosvojen ja muiden urkkijoiden pelosta. Eikä sillä oikeastaan ole niin väliä.

- ”Tulkoot puhelimeesi loppumaton ketju ylipäättäväisiä lehtimyyjiä”, julistin juhlallisella äänellä.
- ”Olkoon jokainen käymälä varattuna aina, kun sitä eniten tarvitsisit käyttää”, Muumio vastasi. Minua aina huvittaa hänen rahiseva äänensä.
- ”Muuttukoot kaikki kenkäsi yhden numeron liian pieniksi”.
- Tuo oli aika paha, mutta saat miinuspisteitä Amélien plagioinnista, Muumio kommentoi.

Pelasimme Vitsauksia. Tulvat, kuivuudet tai heinäsirkkalaumat olivat aivan liian laajoja. Surkeudesta katoaa teho, jos se tapahtuu kaikille. Olimme tulleet siihen tulokseen, että kunnon vitsaus oli henkilökohtainen.

- Viiltäkööt jokainen paperiarkki sormesi haavan”.
- Auts. Te egyptiläiset olette tosi sadistista porukkaa.

Vitsausten keksiminen oli hauskaa. Aivojen lepuutusta ja juttelun täytettä. Todennäköisesti kumpikaan meistä ei tosielämässä olisi hennonut kiusata ketään, liian kilttejä kun olimme, mutta ajatusleikeistä ei ollut vahinkoa.

- "Ihastukoon jokainen rakastettusi parhaaseen ystävääsi".
- Tuo on jo liian julma, Muumio irvisti. Tai niin ainakin oletin. Kääreet laimentavat kasvonilmeitä kiitettävästi. - Menee jo lähelle perinteistä ”esikoisten kuolema” astetta.
- Niin... mutta toisinaan on käytettävä kovia otteita,yritin perustella.
- ”Peruutettakoon jokainen lempisarjasi kuuden mahtavan jakson jälkeen.”- Tuossa on se vaara, että vitsauksen saaja tykkää samoista ohjelmista kuin sinä...

- Hei! Ehkä Firefly lopetettiin kirouksen takia.Muumion televisiomaku oli hyvin samanlainen kuin itselläni. Pitkästä aikaa tuli puhuttua sci-fistä jonkun kanssa.
- No ei siihen ainakaan mitään järkevää syytä ollut...

- ”Juuttukoon jokainen radiosi soittamaan countrya.” Nää, tuo oli liian huono. Haluan vaihtaa. ” Värjääntyköön jokainen pyykkikoneellisesi epämääräisen vaaleanpunaiseksi.
- ”Rullautukoot jokaiset sukkahoususi kävellessä alaspäin”.
- Mistä sinä voit tietää jotain tuollaista?Muumion ymmärrys maailmasta oli aina hämmentävää.
- Luen lehtiä, oli yksinkertainen vastaus. – Myös naisille tarkoitettuja.

Olin miettinyt asiaa jo muutaman kerran. Tuntui sopivalta hetkeltä kysyä.
- En tiedä meneekö tämä liian henkilökohtaisuuksiin, mutta kumpi sinä olet?
- Kumpi mitä?
- Mies vai nainen. Olen yrittänyt miettiä, mutta en ole vieläkään varma.
- En minäkään, Muumio sanoi.
- Etkö... tunne mitään erityisiä osia, jotka ehkä antaisivat asiaan selvyyttä.
Muumio tuhahti.
- No en ”tunne”. Ruumiinosien tunteminen ei ole enää kovin käyttökelpoista siinä vaiheessa kun sisuskalut ja muut elimet on siististi purkitettuina sänkysi vieressä laatikossa.
- Anteeksi, minä sanoin. Emme puhuneet juurikaan siitä, että Muumio sattui olemaan kuollut.
- En minä suuttunut. Koko ajatus on vain niin turha. Mitä väliä sillä oikeastaan on? Minä olen minä.
- Voihan asian noinkin nähdä.

Tuijotimme tähtiä. Täällä tähtikuviot olivat aivan tuntemattomia. Kotitaivaalta sentään tunnisti Otavan ja muutaman muun. Täällä avaruus oli jotenkin lähempänä ja oudompi. Varmaan osittain johtui siitä, ettei katuvalosaaste päässyt pilaamaan pimeyttä.

- Voisit avata kääreitä ja kurkataehdotin virnistäen. Muumio näytti tyrmistyneeltä ja veti henkeä rahisten.
- KURKATA! Se huusi. Hiljaa, mutta kuitenkin.
- Tajuatko yhtään miten harvinaiset nämä kääreet ovat! Tätä erikoista kalanruotopunontaa ei ole löydetty ainoaltakaan toiselta muumiolta. Se on korvaamattoman arvokas todistus menneen ajan huippuunsa kehitellyistä käsityötaidoista. Minä selvisin arkeologian villeistä vuosista koskemattomana ja sinä haluaisit avata kääreitä ja kurkata!
- IHMISET!Muumio jatkoi valitustaan ja minua alkoi naurattaa.

Lähtö

Kotiin tullessa sisäovea oli hankala saada auki. Kissat olivat taas riehuneet ympäri asuntoa. Kolmen kierrätyspaperilaatikon kumottu nurin jahdin huumassa. Eteisen lattiaa peitti paksu kerros edesmennyttä puuta ja pigmenttejä. Muutama sanomalehti oli revitty silpuksi ja viimekuun alennukset kirkuivat silmille. Sanoja karkaili ilmavirran mukana rappukäytävään.

Oli pitänyt viedä lehtipinot pois jo monta viikkoa, mutta kuinka ollakaan, niistä oli tullut hiljalleen osa eteistä. Laatikot pitivät kissat ja kengät erillä toisistaan. Kissoistani kengät ovat mielenkiintoisia aktiviteettikeskuksia. Kengän pauloja voi jahdata ja jyrsiä, sisäpohjan saa sitkeydellä kynsittyä irti ja sen alle voi piilottaa puoliksi syötyjä leluhiiriä tai muuta tarpeellista.

Tänään postiläjät olivat kuitenkin kohdanneet voittajansa. Kierrätyslaatikoiden kenkien suojavallitus oli hävinnyt kissaenergialle. Kahden karvaisen ja väsymättömän agentin mukellustyö oli viimein tuhonnut laatikoiden monen kuukauden tyynen päällekkäiselon.

Pitkän työpäivän jälkeen on mukava rentoutua keräämällä roskaposteja ja puoliksi raadeltuja sanomalehtiä. Kiitokseksi tästä käytin muutamia niistä heittoaseena sotkun syypäitä kohti, mutta lehtien ballistiset ominaisuudet jättivät toivomisen varaa. Kissoja huvitti.

Illan erikoisempi osuus alkoi vasta sotkutason laantuessa. Paperimassan hukkaamasta lattiasta löytyi luukku. Varsin perinteinen kellarinluukku pyöreine renkaineen. Tämä oli melko erikoista, sillä satun asumaan viidennessä kerroksessa. En ollut huomannut sitä aiemmin. Mutta toisaalta, kuinka usein tulee vietettyä aikaa eteisen lattialla. Siirtelin lehtikasoja sivuun ja mietin miltä alakerran naapurini näyttäisi, kun raottaisin luukkua ja tuijottaisin hänen katostaan sisään.

En koskaan saanut selville naapurin mahdollista ilmettä.

Luukku ei auennut alakertaan. Ei ainakaan minun asuntoni alakertaan. Luukun alta näkyi oli vain syvä kuilu pimeään ja seinään kiinnitetyt metallitikkaat. Muutama aerodynaamisesti heittämiseen sopimaton, mutta putoamiseen kyvykäs lehti sai kunnian toimia syvyysmittarina.

Tömähdykseen kesti aikaa. Pitkän aikaa.
Suljin luukun.

Katsoin mitä televisiosta tuli illalla. Laitoin digiboksin tallentamaan huomisen aamupiirretyt. Keitin teetä ja istuin uudelleen avatun luukun reunalla juomassa sitä. Heiluttelin jalkoja kuilussa. Jostain syystä en ole koskaan pelännyt pimeää. En edes ihan pienenä.

Tulin siihen tulokseen, että oma elämäni on toisinaan niin järkevää, että se sijaitsee uhkaavasti tylsyyden rajamailla. Hain taskulampun, lähes-macgyver linkkuveitsen ja tulitikut. Digikamerasta oli harmittavasti akku lataamatta. Kännykän jätin pöydälle. En kuitenkaan vastaisi kenellekään. Kissoilla oli iso kulhollinen raksuja. Täytin pesualtaan vedellä, ne juovat mieluummin siitä kuin kupistaan.

Sitten kiipesin alas.
Ja menin Hukkaan.