It's not the years, it's the mileage

Parasta ennen 8.5

Vanhenemista tapahtunut tai ainakin taas vuosi selvitty hengissä. (Vielä kymmenen vuotta aikaa keksiä elämän tarkoitus.) Mitään erityistä juhlintaa ei järjestetty, mutta mukavaa oli silti. Edellisiltana piti tosin vaihtaa järjestystä asunnossa, ettei alkanut ikääntyminen ahistaa...

Off with their heads?
Jostain syystä sain lahjaksi kaksi kappaletta päitä... Isosta kyltistä sahatun pahvipää Spockin ja uunikinttaan, jonka saa väännettyä eri ilmeisiin. (Outoja ystäviä, joo-o. Tai sitte tuntee minut hyvin...) Silikoni koiraa piti tietysti heti kokeilla, yllättävän hyvin se suojeli lämmöltä. (Hyvä tekosyy tehä cupcakeja.)

Hot dog

Hot Spock

Innostuttiin synttäri-iltana hetken varotusajalla Iron Man II:sta katsomaan... toista kertaa. (Me nörtit.) Kätevää asua kävelyetäisyydella leffateatterista. (Melkein joka paikassa on haukuttu II:sta huonoksi kopioksi ensimmäisestä, mutta minä ihan vilpittömästi tykkäsin siitä. )

"Krunts."

Meillä voi leffat tulla elokuviin vähä myöhemmin, 

mutta ainakin ne on korkea-arvoisempia kuin muualla...

Thirty one and a half years ago in a galaxy quite near…

Mikaela haastoi manaamaan esiin syntymävuoden elokuvahenkilöitä ja tapahtumia. Joten nouskaamme vaikkapa jätteillä toimivaan DeLoreaniin ja hurautetaan takaisin ajassa vuoteen 1978. Eletään viimeisiä seitsemänkymmentäluvun värikkäitä vuosia ennen kreppirautoja, neonvärejä ja Miami Vicea. Ruskean ja oranssin kirjaviin potkuhousuihin on (minun lisäkseni) kääritty muutamia elokuvakankaan ja televisiooruudun ihastuttajia. 

Elokuvateattereissa käydään tuolloin innokkaimmin katsomassa Kauriinmetsästäjiä ja Grease musikaalia. Kumpikaan ei oikein minua inspiroi, joten siirrytään nörtismin puolelle: yksi varhaisia sarjakuvaelokuvia näkee päivänvalon. Superman the movie. (Tätä voi pitää jo jonkinlaisena ennusmerkkinä myöhemmällä iällä tapahtuvasta pahanlaatuisesta sarjis-addiktiosta.)

Mutta kaikista legendaarisin 1978 vuoden elokuva/televisiotaivaan tähti on tietysti ainut ja oikea


Star Wars... 

- The Holiday Special.

Aivan. Minun syntymävuotena EI tehty yhtään OIKEAA SW elokuvaa. Vaan mysteerinen elokuvakohtauksia ja uusia tvtä varten kuvattuja pätkiä ja animaatiota sekoittava jouluspesiaali. Sitä ei ole koskaan julkaistu virallisesti ja muutenkin poistettu kaikista virallisista SW listoista. George Lucas ei ole tekeleestä kovin ylpeä.

"If I had time and a hammer,
I would track down every bootleg-copy and smahs it..."

En yhtään ihmettele...
Holiday Specialissa Chewbaccatm yrittää Han Solontm kanssa ehtiä viettämään "Elämänpäivää" (lue: Joulu) Chewbaccan perheen luo. Imperiumitm hankaloittaa kotiin paluuta ja pääjuonen ohessa nähdään wookietm-perheen arkipäivää ja mm. Bobba Fetttm:istä animaatio. Niin ja kaiken kruunaukseksi Prinsessa Laiatm laulaa Star Warstm tunnarin/elämänpäivä laulun. 

Lucasin toive ei kyllä toteudu, koska videon löytää netistä aika helposti. Kannattaa oikeasti käydä katsomassa jos on tunti aikaa ja tarpeeksi huumorintajua ja anteeksiantoa kämp-viihteelle. Aivan käsittämättömän kamala ja juuri sen takia niin hieno. En tiedä kenelle on tullut mieleen mahtava idea laittaa pääosaan wookie perhe ja heidän keskustelunsa, varsinkin kun puhe koostuu erilaisista urhateluista. (Ja minäkun luulin ettei miimikkoja pahempaa voisi keksiä?)

Ettei SW-fanittajan itsetunto ihan katoaisi olemattomiin, siirrytään elokuvista ihmisiin. 1978 on aikamoinen väliinputoajavuosi myös näyttelijöissä. On muutama entinen Roswell, 70-show ja Dawsons Creek-teini sekä omenapiirakan kanssa läheisiä suhteita harrastanut Jason Biggs. Mahtavaa.
Toki katraasta löytyy myös muutamia erityisiä helmiä.

Jensen Ackles Kun mies ilmestyi Dark Angeliin, voin tunnustaa ettei minua myyty kerralla. Alec oli hahmona aluksi ärsyttävä ja vaikka häneen hiljalleen tottui mitään suurta ihastuksen paloa ei roihahtanut palamaan. Siis ennen Supernaturalia. Winchesterinä herra Ackles on juuri sopiva sekoitus ärsyttävää ja sympaattista. Dean on inhimillis-antropomorfinen suklaakonvehti, jossa sarkastisen ja kovan pinnan alla on jotain herkkää pehmeää herkullista piilossa. Deania lainatakseni He's adorable. 

Zoe Saldana Harva näyttää yhtä hyvältä sinisenä kuin Zoe Saldana. Neytirin hahmo Avatarissa on voimakas ja elävä ja uskottava. Aikamoinen saavutus ilman että näyttelijätärtä itseään näytettäisiin elokuvassa kertaakaan. Ensimmäisinä muistikuvina Zoe jäi Terminalista mieleen koska roolihahmo tunnustautui Star Trek nörtiksi. Olikohan kyseessä sitten joku etiäinen. Star Wars elokuvan Uhura oli hieno rooli. Ja...  *Nyt pitää vetää välissä henkeä ettei aivan tikahdu* sai siinä samalla yhtäaikasesti suudella Spockia JA Zachary Quintoa.

Pienenä korvauksena meille muille laitamme tähän kuvan Spockista vaikkei hän 1978 vuonna olekaan syntynyt. Olkaa hyvät. Terapiaa:

 

Todellinen nörtti saa kieroa tyydytystä jopa siitä, 

että ST elokuvan ensi-ilta osui juuri tämän syntymäpäivälle 8.5.

Naislistalla voidaan jatkaa ihastuttavaan Audrey Tautouhin. Audreyhepburnistinen, aina viattomalta ja optimistiselta tuntuva Audrey on yksi lempi näyttelijöitä. Tuntuu, että hän kykenee pelkillä silmillä välittämään puolet elokuvasta, pienillä eleillä suuria tunteita ja pitkiäkin tarinoita. 

Tuntemattomampi (ainain ei-nörteille) on Wlasilainen Eve Myles. Torchwoodissa Cardiffia ja/tai maailmaa pelastava Eve on kaunis mutta virkistävästi lähempänä "tavallisen" ihmisen tasoa kuin ns. hollywoodin muovi-ihmiset. Jos ikätovereiltani saisi jotain, voisin Audreyltä ottaa keijumaista ulkonäköä ja Eveltä salaisen avaruusolioita vastaan taistelevan agenttityön. (Zoe-toivomuksia ei varmaan tarvitse edes tähän kirjata)

Että saataisiin penkoa mukavien miesten kuvia laitetaan ikälistalle lisää y-kromosomisia. Ehkä saman ikäisenä pitäisi olla tyytyväinen, kun jotkun meistä vain paranevat vanhetessaan. Joshua Jackson oli Dawson's Creek aikoina äärisuosittu, enkä koskaan oikein tajunnut miksi. Mutta iän lisääntyessä hänestä on tullut koko ajan kiinnostavampi. Fringessä Jackson on eräänlainen Mulderin ja Scullyn mutaatio, ymmärtää kaiken oudon päälle, mutta ajattelee yhä realistisesti. Topher Grace on myös kasvanut ulos 70-shown naapurin-epävarma-luke-skywalker-pojasta.

Näyttelijät ja elokuva-hahmot toisinaan vain kiinnittyvät lähtemättömästi toisiinsa. Wes Bentley on mielessäni hiukan emo-synkistelijä, joka osaa nähdä muovipussien kauneuden. Ei mitään väliä vaikka hän ei todellisuudessa olisi tippaakaan sellainen. Ghostriderissa Wes oli erityisen hieno ja tyylikäs demoni. Ja taas mennään tälle tutulle evil=hot osastolle?
Josh Hartnett , lets face it, on komistus, mutta ei silti  saa sukkia erityisesti pyörimään minun jaloissani. Lucky numper s7evin pääsi tässä lähimmäs, huomasin jo pientä vipinää kantapäiden kohdilla. Ja tottakai olisin mieluummin pommittanut lentokoneella alas ja jättänyt viidakkoon Ben Affleckin kuin Hartnettiä.

Ashton Kutcher ja Katie Holmes ovat myös 78-vuoden lapsia. Heillä on se yhteinen nimittäjä, että kumpikaan ei saa minua kiinnostumaan elokuvistaan. Olen katsonut Perhosvaikutuksen ja Batmanin (jota Katie Holmes kyllä olemassaolollaan heikensi huomattavasti) ilman suurempia ihottumia, joten ei mennä  sentään aivan Adam Sandler-yuck tasoiselle inhokkiväistelylle. Mutta jotenki vain loppureaktio kummastakin on kädenlämpöinen Plaa.

Että saataisiin mukaan edes joku vaalea, laitetaan esille myös Grayn anatomian ja hömppäkomedioiden uusi vakiosankaritar Katherine Heigl. Roswell ajoista on muututtu paljon.
Ihan varuilta laitan myös  Ian Somerhalderin tänne listaukseen. Lostissa ensikausissa tiiviissä sisarussuhteessa elävää Somerhalderia ei hänen kuolemansa jälkeen jäänyt valtavan pitkäksi aikaa suremaan, vaikka hahmo mukava olikin. Ainakin itselle vähän tuntemattomampi, mutta kohta täällä meilläkin  näkyvässä Vampire Diaries voi muuttaa asian. Vampyyreillä on tapana päätyä suosikkilistoillani korkealle.

Yllättävää ettei tästä tullut vanha olo. Suuri osa saman ikäisistä oli yllätyksiä.
En juurikaan etsi tietoja näytelijöistä, en halua tietää liikaa. Näyttelijä voi mennä "pilalle" jos saa selville millainen idiootti hän on todellisuudessa (Mietitäänpä esimerkkinä vaikka Tom Cruisea) 
Ja tulipa seliville sellainenkin tärkeä tieto että 1978 joku varasti Charlie Chaplinin jäännökset. Hautausmaalta. Oikeasti. Ihmiset on niin kummallisia. (Minä tahansa vuonna syntyneet.)

Living on the edge (of reason)

Realismiharjoitus. Valitse kuvista oikeasti olemassaoleva paikka:

a) Ensimmäinen b) Toinen c) Nehän on samaa paikkaa 

(sinistä kissamiestä voi käyttää apuvihjeenä)

En tiedä kumpi on ihmeellisempää, Totuus vai Taru, mutta kaikista ihmeellisintä on, kun nuo kaksi ääripäätä ihan tyynesti yhdistetään samaksi.

Todellisuuden ja mielikuvituksen hämärillä rajamailla on kieltämättä mielenkiintoista kuljeskella. (Kunhan osaa takaisin kotiin tänne reaalimaailman puolelle ainakin laskuja maksamaan.) Tässä muutamia todistusaineistoja siitä miten rajaviivaa on hämärretty entisestään.

WWW - Weird, Wonderfull ja en keksi kolmatta

Törmäsin netissä kuljeskellessa Sylarin eli Gabriel Grayn kellofirman sivuihin. ("We'd love to hear from you!  Fill out the form and we'll get back to you as soon as we can." Kyllä kiitos!)  Ikävä kyllä luulen, että Heroes ei ole kuitenkaan totta, vaan Gray&Sons on jonkun innokkaan / netti-koodaukseen kykenevän fanin tuotetta. 

Sain kuitenkin innostuksen penkoa lisää oikeita mielikuvitusfirmoja. 

Sain myös innostuksen tehdä itselleni eräänä hiljaisena iltana piilo julkis-fanituspaidan. 

Kukaan ei ole vielä huomauttanut asiasta. Undercover Heroes-geek...

Vähän tehokkaammalta  ja sopivasti tökeröltä näyttää Primatech paperifirman sivusto. Jos minulla olisi peitefirma, johon en haluaisi juurikaan kiinnittää huomiota, tekisin varmasti yhtä tyyyylsät sivut. Uskottavaa. 

Ja pitäytyäkseni Heroesin universumissa, löytyipä internetin ihmemaailmasta myös 3. kaudella ilmestyvä biolääketiede firma Pinehearst. Suurorganisaation sivut ovat sopivan informaatiottomat. Inspiroiva mainosvideo kannattaa katsoa.  

Jos alkaa nälkä hiukoa, kannattaa tilata pullotettua keinoverta. True Blood on jopa verigreippimaustettua. Ja on hankittavissa myös sixbackinä. (Haluan jääkaappiini muutaman. Ihan vain varuilta jos tulee erikoisruokavalioisia vieraita.)  Tosin sivusto on vähän liian "realistinen" illuusiota rikkova, koska HBO on kaikessa mainittuna. Ei siis todellista fiktio-todellisuutta...

Harmittaa, ettei Transformers II tekijät miettineet yhtä pitkään käsikirjoituksen, kuin mielikuvitusnettisivuja... Molemmat elokuvan jättiläisroboteista totuutta penkovat nettisivut löytyy netistä (Duh: mikä yllättävä paikka löytää nettisivut: netti). Samin ärsyttävän kämppisten The Real Effing Real ja yhtläisesti ärsyttävän entisen agentin Giant Effing Robots. (Uskottavuusprosenttia laskee F sanan vaihtaminen tuohon kilttiin PG13 effing hittolaiseen.) 

Pandora goes Earth

Hallelujah mountains... made in China?

Muutamien innokkaiden nettisivutekeleet tai elokuva/tv yhtiöiden ovelat markkinointi kamppanjoinnit ovat oma asiansa. Hämmentäväksi toiminta menee kun aletaan puhua kokonaisista vuorista...

Kiina on nimittäin nimennyt uudelleen Zhangjiaijen kansallispuiston yli kilometrin korkuiset "taivas pylväät"  Hallelujah Mountainiksi. Ihmeelliset kiviröykkiöt muistuttavat Avatar elokuvan kelluvia vuoristoja ja ovat kuulemma olleet inspiraationa Cameronin elokuvan geografialle. Uusi nimi (Kiinan matkailuihmisten haaveissa) inspiroi lisää turisteja ihmettelemään lähes-pandoraa.

"Hyvät helikopteri-tourin matkustajat. Pahoittelemme huonoa näkyvyyttä. 

Joku on taas mennyt käyttämään märkiä nuotiopuita"

Kyllä ainakin itse haluaisin lähteä paikan päällä käymään. (Aito Pandoran matka ei ihan sovi viikon lomalle, lentomatkakin kun sinne kesti 6 vuotta.)

Joka tapauksesa häkellyttävää, vaikkei se ihan virallinen sana olekaan...

Ja realismitehtävän vastaus on: all of the above. Kaikki vastaukset käy. Todellisuus on vain näkökulma : )

Bad mental images go away!

Year One. Valittiin se ihan vain, koska kukaan meistä ei ollut elokuvaa tekelettä aiemmin nähnyt ja kukaan meistä ei sitä olisi yksikseen vuokrannut. Ja hyvästä syystä...

1tunti 33minuuttia katosi täysin turhana elämästä Absoluuttiseen Surkeuteen. Jäi niin suuri ärsytys, että vielä muutaman rauhoittavan Supernatural-jaksonkin jälkeenkin ottaa päästä.

Huonoja elokuvia voi katsoa huumorilla. Plan 9 from outer space on legendaarinen kalkkuna. Mutta Year None meni jo Love Gurun käsittämättöän-ylidebiili-huonous-tasolle. Nauratti vain se karmeus, kun tajusi millaisen monstrositeettisen typeryyden keskittymän olimme menneet vuokraamaan.

Silläkin ajalla ja rahalla ja ihmismäärällä olisi voinut tehdä jotain muuta. Vaikka lajitella käytettyjä hammastikkuja tai punnita ilmaa. Tai tehdä kunnollisen elokuvan. Ihan mikä tahansa olisi mennyt paremmin talteen.

An Englishman never enjoys himself, except for a noble purpose.

 Spooked yet?

On olemassa turvallisia televisiosarjoja. Niissä päähenkilöille tapahtuu joka jaksossa kaikenlaista jännittävää, mutta lopussa palataan taas normaaliin. Pysyviä muutoksia ei tapahdu. Jo alussa tietää, että kaikki päähenkilöt ovat  ehjiä ja turvassa seuraavaa viikkoa/jaksoa varten, erinäisistä vaaratilanteista huolimatta. Kätevää ja viihdyttävää omalla perus-makaronilaatikko-tyylillä.

Ja sitten on toisenlaisia sarjoja. Sellaisia, joissa päähenkilö voi kohdata viimeiset hetkensä milloin tahansa.

Yksi rankimmista päähenkilö-murhaajista on ollut BBC:n Spooks (eli täällä Suomessa Erikoisjoukkue). MI5-agenttien työstä ja yksityiselämästä annetaan karu kuva, ollaan kaukana James Bondin tyylikkäästä satumaailmasta. Undercover agenttien elämä on silputtu eri vale-hahmojen taakse. Voiko enää muistaa kuka itse on, jos vaihtaa elämää ja persoonaa jatkuvasti työprojektien mukaan. Hengenvaara on pysyvää ja moni päähenkilöistä ei selviä paineista.

Vaihtuvuudella on omat hyvät puolensa. Spooks on onnistunut keräämään vuoron perään englannin kutkuttavimpia miesnäyttelijöitä. Mikä antaa oikein hyvän tekosyy postata vähän harvinaisempaa britti-silmänruokaa näin perjantain ratoksi. Enjoy...

Tunnustan, että Spookismini alkoi puhtaasti visuaalisista syistä:

Matthew Macfadyen

"I have been meditating on the very great pleasure 

which a pair of fine eyes in the face of a handsome man can bestow."

What can you say. Olin aivan varma ettei tule Colin Firthin voittanutta Mr Darcyna. Mutta kuinka ollakkaan Macfadyen veti pidemmän korren. Eikä hän ole huono missään muussakaan roolissa. Usein tall, dark and moody tyyppinen Macfadyen osaa näytellä ja aiheuttaa kylmiä väreitä vaikka paikallansa seisten.

Odotan innolla Ridley Scottin versiota Robin Hoodista. Luulen, että minulle tulee elokuvassa hankaluuksia olla Iloisten Veikkojen puolella, kun Nottinghamin sheriffinä on herra Macfadyen.
Pahat vain on aina mielenkiintoisempia. Siitä huolimatta toivoisin saavani silmieni eteen myös minisarjan The Pillars of the Earth. Keskiaikaan sijoittuvassa, Goottilaisen katedraalin rakentamisesta kertovan sarjassa mies näyttelee munkkia. Ei sellaista syötävää. Ainakaan tarkoituksella...

Jane Austen - miestä on näytellyt myös seuraava Spooks-hani:

Rubert Penry-Jones

Useissa tv-projekteissa näytellyt Penry-Jones on vielä vähemmän tunnettu. Itse törmäsin mieheen ensi kertaa Casanovan yhtä televisioviritelmää katsellessa ihanan Doctor Who David Tennantin vastakkaismiehenä. Amerikan valloitus loppui The Forgotten-sarjassa harmittavasti kesken kun typerä ABC päätti viime hetkillä vaihtaa Penry-Jonesin tilalle (aivan saman oloisen???) näyttelijän Christian Slaterin. Hmm... Ehkäpä edessä on jotain uutta jerrybruckheimer parempaa...
Woody Allen inhoajana en Match Pointtia ole katsonut, mutta sielläkin vaalea herran pitäisi olla hiukan danielgraigmaisena komistuksena nähtävissä. 

Ja ettei aasinsillat loppuisi kesken voimme vetää Robin Hoodista viimeisimpään Spooks mieheen:

Richard Armitage

Armitage on nimittäin näytellyt Robin Hood tv-sarjassa Nottinghamin lähintä apulaista Guy of Gisbornea. Kummallisessa sarjassa ei oikein muita hyviä asioita ollutkaan.  
(Robin Hood on juoneltaan ja kuvaustyyliltään lapsille suunnattu ja vähän kämppi, mutta kuitenkin yrittää olla synkkä, karu ja moderni. Eikä yllättävästi onnistu kummassakaan. Satunnaisesti sarjaa katsoneena ei ainakaan koko juttu auennut. Mitä nyt muutama haarniskan sovitus kohtaus sai häkeltymään tyytyväisenä. )
Uusimpana mies esittää irakin sotaveteraania minisarjassa Strike Back. Tänä vuonna ulos tuleva sarja näkyy vielä jonain päivänä ehkä täällä pohjoisessakin.

Itse tykkään Armitagesta erityisesti, koska hän ei ole selkeä sankari-komistus, vaan sopii paremmin synkistelemään vastapuolelle. Tai kulkemaan siinä harmaan rajalla, niin ettei tiedä katsojanakaan hahmon motiiveista.

Hih. Sattumalta löysin netistä tiedon, että Armitage on liikuskellut myös galaksissa far far away. Star Wars Episode I:sessä hän on extrana, nimettön Naboon taistelulentäjä. (Pitää varmaan katsoa tarkemmin kun sen seuraavan kerran dvd-hyllystä kaivaa.) 

Kunnon englantilaisina jokainen Spook-mies on näytellyt myös jossain Agatha Christie filmatisoinnissa. Kannattaa muutenkin bongailla heitä BBC:n vakkarituotannoista.


Ja hyvät tekijänoikeuspoliisit: Kaikki kuvat on törkeästi siepattu netistä niin monelta eri sivulta, ettei niitä kannata luetella.

Waitinglist

"Bounjourno, nätsis"

Viime vuonna luin 86 kirjaa ja katsoin 162 elokuvaa.  Osan ihan ensimmäistä kertaa. Osan muisti jo ulkoa. Ja osan olisi voinut jättää välistä. (Tiivistäkäämme tämä kahteen sanaan: hanki ja elämä)

Olen huono elokuvakriitikko, joten jätän kommentoinnit täällä Eteisessä vähälle. Yleensä tykkään leffoista vaikka niissä olisi jotain pahastikin vialla. Jos tarina vain on sen arvoinen voi virheet jättää vähemmälle huomiolle. Viime vuodelta jäi mielen päälle kelluman muutama suosikki.

Coraline oli ensimmäinen 3D kokemukseni elokuvateatterissa ja missä ulotteisuudessa tahansa aivan ihana. Neil Gaimanistille herkkua.

 "Easy Breasy Cover Girl. HA!"

Ja syntymäpäivänäni ensi-illan saanut (Its a sign!) Star-Trek oli vain niin onnistunut loikka uuteen aikakauteen vanhalle tutulle. (Spockista en edes sano mitään. Tulee liian pitkä litania teinityttöhuokailuja...) 

Live long and furry.
(Ihan virallinen tervehdys on hankalaa tassulla...)

Pitkät spekulaatiot siitä, että vain Tarantino voi tehdä Hitlerin salamurhaelokuvan, jossa voitaisiin onnistua, pitivät paikkaansa. En spoilaa enempää.
Sinänsä kevyt Gamer oli sai miettimään miltä mitättömistä sivupelihenkilöistä tuntuu. Mikä ei helpota pelaamista let me tell you. (Ja toivomaan aivo-pyyhekumia, että saisi Milo Ventimiglian pikkusivuroolin mielestä pois Heroesta katsottaessa.) 

"And they said the diamond-effect would look cool..."

Kumpikin Twilight-filmityksistä osui viime vuodelle ja pysyivät hyvin kirjojen tunnelmissa kiinni.
Sympaattisena pikkuelokuvamaistiaiseksi sopi Fanboys. Pahanlaatuisena nörttinä siitä saattoi löytää kaikki omat enemmän ja vähemmän herttaiset hölmöytensä. Ja muisti miten hartaasti ja palolla Episode 1 aikanaan odotti. Piiiitkäaikaisena Star Wars-fanina en kyllä ihan yllä samalle tasolle. Scifiklassikoiden kaksoisagenttina tykkäsin aina myös Star Trekistä...

"Look. I'm your stuffed animal."

Mutta se oli silloin ennen vanhaan. Nyt keskitytään siihen mitä kaikkea kauan odotettua on tulossa.

Sherlock Holmes. Hii!
Liisa ihmemaassa. Hii!! (Tim Burtonin takia ylimääräinen huutomerkki.)
Prince of Persia. Hii!

True Blood viimein televisiosta. (Parempi tullakin kun kaikki kirjat on tullut luettua ja verenhimo on kiitettävä...)
Ainakin kaksi matkaa ulkomaille. Eli kerrankin kunnon valokuvia...
Jo toista kertaa peräkkäin pitää aloittaa ikä numerolla 3.
(Kaikkea pelottavaakin siis edessä...)

Jatkoajatus jälkikäteen. Uudenvuodenpäätökset on tyhmiä. Mutta.

Katsoin dokkarin kissanaisista. Tai oikeammin crazy cat ladies. (Suomennos on vähä liian Halley Berry trikoissa -fiiliksinen.) Siinä oli nainen jolla oli 3 kissaa, toinen jolla oli 16 ja sitten muutama rajan yli jo kauan sitten lipsahtanut yksilö, joilla oli pitkästi yli sata kissaa kummallakin asuntoa valloittamassa. (Dokkari on vielä YLEn arenassa nähtävissä. Se oli mielenkiintonen ja huolestuttava yhtä aikaa.)
Ja päätän nyt että kaksi on ihan tarpeeksi. (Varsinkin kun ne on smackdown-tuulella ja juoksee ympäri asuntoa hännät paksuina innostuksesta.) Päätän että tänä vuonna en ota lisää kissoja. Ei kyllä ollut aikomuksissa, mutta päätetään nyt ihan varmuuden vuoksi.

Ja nyt kun kerran alotettiin päättäminen, niin päätetään täten ihan yleisesti ettei olla turhan kilttejä ja vastuuntuntoisia. Tehdään välillä niinkuin itsestä tuntuu. Ei aina kuten pitäisi tai velvoitetaan tekemään. 
Ja vielä päätetään, että ei olla turhan aikuisia. Illistellään kaupassa pikkulapsille jos siltä tuntuu. (Eikä niiden vanhemmat huomaa.)

And now for something completely different

Every race has its Morons.
(kahvitunnilla oli tylsää...)

Yleensä aina tulee Eteisessä valitettua, tänään poikkeuksellisesti listaamme asioita, joilla voi todistaa, että Universumi ainakin välillä myös hymyilee leveästi. Say Cheese.

1.

Opetin tänään omalta osalta vuoden viimeiset tunnit. (Huzzah! niinkö viktoriaaniset britit huudahtaisivat teekupit kilisten.) Opettaminen on kivaa ja opiskelijat mukavia, mutta oh joy, kun saa hetken siitäkin taukoa. Voi laittaa periaatteessa jo aivot osittain lomalle. Ei enää jokailtaisia tuntisuunnitteluja. (Playstation 3 Here I COME!)

2.

Perjantaina loppuu pitkä odotus (toivottavasti) kun pääsee nauttimaan Pandoran maisemista ja sinisistä pystykorvista. Avatar on sen verran iso elokuva, että saa ensi-iltansa kerrankin oikeaan aikaan myös täällä kaukana. Uusi (iso) Sci-fi-leffa on aina innostuksen arvoinen ja Avatar on pidetty ihanan salaisena. Mahtavaa kun kerrankin ei tiedä koko juonta valmiiksi.

3.

Ratchet and Clank - A crack in time vain paranee pelatessa. Jos mahdollista. U_U - Zoniii!

4.

Pääsen vielä kertaallen nautiskelemaan Herrojen Northman ja Compton seurasta ennen siirtymistä kirjoista televisioon... Olen kesän jälkeen imenyt tyhjiin (pahoittelen pakollista vampyyrihuumoria) kaikki Charlaine Harrisin True Blood pokkarit. Tänään sain (vihdoin) käsiini viimeisimmän, Dead and Gone. Mitään syvällisiä älykkö-opuksia kirjat ei ole, mutta suurta hupia, joten harmaat aivosolut saa vain tyytyä osaansa ja nauttia miesvalikoimasta. (Twilight K15 kiellolla ja ironialla höystettynä.)

5.

And best for last...

Pleikkarin vieressä ihana isonenäinen aivokeräilijä/sarjamurhaaja odottelee palvontaa... (hmm... outo miesmaku? -Ei ainakaan minulla...)  HEROES! 3. kausi tuli viimein myyntiin. Lupasin odottaa suomitekstityksellisen boxin ilmestymistä enkä tilata etukäteen ulkomailta, että voivat tekstityskaipailija-ystävät lainata myöhemmin... Muutaman kerran Amazonin sivuilla jo tuumasin repsahtaa, mutta kärsivällisyyshän saa lahjoja tai jotain. Ainakin tänään. 

Miten tästä kaikesta auvoisuudesta oikein selviää? Sigh.

Sound and Fury

Luovuustoiminta on ollut hiukan päämärätietoisempaa... eli freelance-töitä. Sain viimein Titanic musikaalin julisteen periaatteessa valmiiksi. Tarvitaan vain muutamia hienosäätöjä ennen painoon lähettämistä. Vieläkö typerä sähköpostilaatikko suostuisi liikuttamaan mammuttimaista taittoa omalta koneelta eteenpäin ilman nyherystä.

Musikaalijulisteista päästään kätevästi aivan toisenlaiseen musiikkikerrontaan. Elokuvissa musiikki on yksi suurimpia yksittäisiä tunnelmanluojia. Scoresta on asia erikseen, mietin tällä kertaa ihan yksittäisiä biisejä. joskus joku tietty kappale jää päällimmäisenä elokuvasta soimaan. Aina sen kuullessa tulee sama elokuvan tunnelma tai jopa tietty kohtaus mieleen.

Jatkuvasti nelosella pyörivä Flashforward mainos (sarja jota innolla odotan alkavaksi) on jo useaksi päiväksi saanut päässä pyörimään Donnie Darkon Mad World. Michael Andrewsin ja Gary Julesin versio on vain osa Donnie Darkoa. Ei niitä osaisi ajatella erikseen.

Joskus musiikki vain sopii täydellisesti kohtaukseen. Kuten Star Trekissä  Sabotage, auto-anarkismia parhaimmillaan. (Hmm... Ehkä niiden pois kuitenkin pitäny käyttää Intergalactic, ihan nimensä puolesta)


Yksi omista vakio hyvän-mielen-elokuvista on Mr ja Mrs Smith. Aamulla, tuhottuaan aiemmin koko talonsa, vakoojapari juo appelsiinimehua sirpaleisista laseista, syö maidottomia muroja ovat onnellisia. Silloin soiva Lay Lady Lay tuo aina vastaavan kiirettömän tyytyväisen olon kun sen kuulee.

Italian Job, sekin aina positivismia levittävä juonimiselokuva, omaa hyvän soundtrackin ja sen musiikista soi energialauluna usein takaisinmaksu biisi The Wreckoning.

Monesti musiikki on olennainen osa jotain kohtausta ihan rakenteellisesti. Burtonin Beetlejuice ei olisi sama elokuva ilman kummallisia Harry Belafonten kalypso-biisejä kuten the Banana boat song/Day-O. (Hih. Löysin vain dubatun version.)

Sama toimii tottakai tvsarjoissakin. Heroesin ensimmäisestä kaudesta tulee aina mieleen Eyes ja toisinpäin.

Joskus hämmentää kun eniten mieleen jäävät laulut ei aina löydy soundtrackeiltä. (Kuten muuten tuo Heroesin Eyes...) Tekijänoikeudet varmaan vaikuttaa tässäkin, mutta silti joskus puutokset harmittaa.  Twilightin päättää tyylillä Radioheadin 15 Step, mutta eipä ole kyseistä ollenkaan levyllä.  

(Tietysti eräillä... tuota... nimeltämainitsemattomilla Radiohead-narkkareilla on kaikki musiikkiyhtyeen kappaleet muilla levyillä, joten Ipod voi aivan tyytyväisenä viisitoista askeltakin soittaa, mutta kyse on periaatteesta... Ehkä kaikilla ei ole moista, tässä tilanteessa käytännöllistä, addiktiota.)

Switzerland

Tänään viimein pääsin elokuviin asti. Ei tulipaloa, ei nokien ja savustettujen vaatteiden siivoamista. Viimeinkin New Moon. Elokuvasta voisi sanoa kaksi kirjaint: A ja h. (Yhdistetään äänteksi ja toistetaan huokaillen kunnes nolottaa ja tulee säälittävä "olen liian vanha tähän"/teinityttöfiilis)

Mikäli et ole kirjoja tai elokuvaa katsonut etukäteen, kannattaa tässä lopettaa lukeminen. En halua millään pilata kokemuksia ja olla itse tarinamurhaaja.

Vähän pelotti etukäteen. Twilight on suloista (ja tietysti myös kamalaa) ensirakkauseuforiaa sekä kirjana että elokuvana. New moon on se ensimmäinen rakkauden menetys ja aivan musertava sellainen. Aikoinansa kirjaa lukiessa itkin silmät melkein irti. Kuukausi toisensa perään vaihtuu eikä mitään ole olemassa.

New Moon onnistui hyvin hankalasta tehtävästä. Olla tuskallisen kipeä erotarina ilman että koko elokuvasta tulee ilkeä olo. Olla rakkaustarina ilman toista osapuolta.
Ja mikä vaikeinta: saada Edwardille kilpailija, joka oikeasti olisi tarpeeksi (lisää tähän mikä tahansa ah-adjektiivi). Että oikeasti pitäisi miettiä kumman ottaisi, auringon vain kuun.

"Kuuta" ei elokuvassa nähdä suureksi osaksi kuin haamuina. Niinhän nimikin lupaa. Uusikuun aikaan kuuta ei näe, vaikka se olemassa onkin. (Toisin kuin pikainen susi-klisee-kuvitusluonnokseni antaa ymmärtää). Edwardin poissaolo ja hänen näkemisensä odottelu on tehty hienosti. Yhtä paljon kuin Bella, toivoo itsekin että mies ilmestyisi, edes hetkeksi.

"Aurinko" taas on elokuvassa koko ajan läsnä, onnellisena ja lämpimänä. Kiinnostavaa miten paljon pelkkä hiukstenleikkuu saa Jakobin hahmoa vanhennettua ja muutettua. Kuten Bellan näkökulma hänestä muuttuu. Itseä nuoremmasta ystäväpojasta joksikin muuksi.

Keskinäinen naljailu ja tajuttomankokoiset muffinssit saavat koko susiporukan tuntumaan mutkattoman kodikkailta. Susilaumasta on tehty kaunis, lämmin ja hyvin inhimillinen. Heidän seuraansa voisi vain tupsahtaa ja olla se mikä on. Culleneiden hienosto tyyliin ja vampyyri-kylmyyteen on taas selkeä ero.

Susien animaatio oli riittävän hyvää. Vähillä vaatteilla liikkumista ei juuri selitelty, paitsi nopeasti sudeksi muuttuessa näki miten kengät ja vaatteet räjähtivät silpuksi. Tästä voisi siis kirjoja lukematonkin katsoja päätellä, ettei lempivaatteita kannata metamorfoosin iskiessä olla päällä. 

Volturien luona käytävä taistelu on yksinkertaisesti hieno. Volturien mahti tulee hyvin esille juuri siinä, miten avuttomia aiemmin voimiltaan ylivertaiselta vaikuttaneet Cullenit ovat heidän käsissään. Edward on kuin märkä kissanpentu. Häntä paiskotaan ja heitellään marmorimurskaimena pitkin salia ja päättäväisyydestään huolimatta Edward on täysin voimaton. : (
Voimakkaillakin hahmoilla täytyy olla jokin uhka, jotain vielä voimakkaampaa jota pelätä. Jota varoa. Jota vastaan taistella... Voltureista tehtiin sellaisia ja samalla kudottiin alulle tulevia juonia.

Supersankarit joilla ei ole mitään heikkouksia, ovat tylsiä. Supermies pelkän kryptoniitti-allergiansa kanssa jää aina wolverinen, batmanin ja muiden mielenkiintoisten jalkoihin. (Mies, jonka suurin ongelma on uskaltaako hän puhua naisille ja muistaako kammata hiukset oikein päin, ei juuri hetkauta minua.)

Elokuva oli aluksi kirpeän kaunis ja onnellisen hattarainen lopussa. Juuri sopiva sekoitus kipeää ja pehmeää. (Edwardia ja Jacobia, jos niin päin haluaa ajaltella?)

Kuten kirja-lukeneet saattoivat otsikosta päätellä, itse en suostu valitsemaan.

Yesterday I got a post card with a picture of planet Earth. On the back it said, "Wish you were here."

Katselet juuri rikollista toimintaa. Teen nimittäin jotain aivan laitonta ja tuon Eteiseen jonkun muun kuvia. Ei ole lupaa käyttää, ei sitten hiventäkään. Siinä. Tunnustin. Viekää vankilaan, lukitkaa tyrmään, Azcabaniin dementoreiden imettäväksi, telotusjoukkojen eteen. Ja syynä on tähän kaikkeen kriminalismiin on... Egypti.

Eräs blogiseurailunikohde Mikaela kun lähti lomalle pyramidien varjoon lekottelemaan, eikä enää jatkanut (mielenrauhaa ja onnellisuusprosenttia lisääviä) Zachary Quinto postauksiaan tasaisin väliajoin.
 Joten minkäs teet... Egyptin vika. Oli aivan pakko itse kaivaa  tänne Eteiseen muutama Q maailmaa parantamaan. (tosi tuskallinen työrupeama muuten, Oh poor me, joutuu katsella ZQ kuvia läpi...)
Pyydän syvästi anteeksi itse valokuvaajalta, Chiun-Kai Shihltä, jonka kuvia näin törkeästi sieppasin omaksi ilokseni. I'm so bad.

Jos ihan tosissaan puhutaan, en pidä kuvien käyttämistä pahana, kunhan kaikki tietävät kuka kuvat on ottanut. Joo, Eteinen on minulle haasteellista, omien kuvien ja töiden ihmisille näyttämistä (kaikista traumoista välittämättä). Siksi olen yrittänyt pitää kaikki-ikiomia-kuvia-periaatetta yllä. Mutta (ikävä kyllä) ei vielä viime aikoina ole tullut mahdollisuutta päästä kuvailemaan Quintoa...

- "Hei, mun nimi on Mielikuvittelija ja mä oon... Quintoholikko."

- "Hei Mielikuvittelija"

- "Jo kuukausia mulla on ollu pakottava tarve saada annos... Ees pikku vilaus Quintoa... välillä tuntuu ettei osaa ees ajatella mitää muuta. Sitä yrittää olla kovana ja pysyä kaukana. Mutta sitte jotenki vaan huomaa, että hiiri siirtyy Cheap Thrils - bookmarkkiin, ihan niinku puoli itestään ja kohta ollaan taas silmät täynnä."

What do you call those? - I call them ears.

Hii! (= kornia ja kimeää, yleensä teinityttöfanittajiin liitettävää ääntelyä, johon kuuluu myös muutama höperö tanssiaskel)

Katselin eilen Star Trekin bluerayna, ensi kertaa elokuvateatterikäynnin jälkeen. Elokuva oli vielä parempi kuin ensi katselukerralla ajattelin. Ehti keskittyä paremmin joka yksityiskohtaan ja nauttia. Löysi pikku juttuja, jotka oli ensi-ihmetyksessen & euforian huumassa huomannut.

Lisämateriaalit oli mahtavia. Oli kiinnostava nähdä miten juonta oli muokattu. Poistetuista kohtauksista selvisi, että alunperin Nero jää tulevaisuudesta tultuaan vangiksi ja viettää vuodet  tulevaisuus-Spockkia odotellessa Klingonien vankilaplaneetalla surkeissa oloissa (ja ilman paitaa... Voi harmi...). Nero saa kokea totuus-ötökät ihan omasta takaa, kun Klingonit yrittää rääkätä siitä tulevaisuuden tietoja ulos. Ja Nero karkaa. Uhura ei siten kuule avaruusaalloiltansa Klingonien laivaston yllätys tuhosta (kuten oikeassa elokuvaversiossa) vaan raportin vankilapaosta.

Maailma pyöri mielessä vielä tänäänkin. Valokuvanäyttelyn avajaisia odotellessa halusin nollata aivoja ja tein pikku luonnoksen Spockista.

I see red people...

(and green.)

Pientä Halloween vietäntää pienellä ystäväporukalla. Miksi muuttaa toimivaa lauantaimallia muuksi. Eli luvassa oli hyvin klassisesti teetä, tyhmiä ja vähän syvällisempiäkin keskusteluja, karkkia, poppareita ja elokuva-nautintoja. 

Katsottiin Coraline tällä kertaa bluerayltä ja koti-3D versiona. Kesti pitkään, että nauramatta pystyi tuijottamaan kanssakatsojia hassut puna-vihreä 3D lasit päässä. Ihmiset kierteli asuntoa katsomassa miltä kaikki näyttää. Tai mitä tapahtuu,  jos laittaa toisen silmän kiinni.

Yllättävän hyvin 3D efekti tuli elokuvasta esille. Tietysti aivan eri tasoisena kuin silloin kauan sitten juhannuksena, kun sen aidossa 3D teatterissa kävin Helsingissä katsomassa. Tekniikkahan on ihan eri. Elokuvateatterissa (käsittääkseni) kolmiulotteisuus tulee stereoskooppisesti niin, että kummallekin silmälle heitetään vuorotellen kuva vähän eri kulmista. Ja aivot kokoaa sen päässä niin että lopputulos näyttää syvemmältä kuin tavallinen kuva. Esineet tulee kohti ja elokuvaan voisi kävellä sisään.

Graafisenvalkoiset muotomaatuskat pääsivät tälläkertaa näyttelemään kummituksia

Kotitelevisiosta ei moista tekniikkaa saa ulos, joten 3D tehdään eri tavoin. Puna-vihreä lasit vain kadottaa elokuvasta suuren osan värimaailmasta. Sininen ja keltainen tulee hyvin esille, mutta muuten pitää hyväksyä värimenetys syvyyden saavuttamiseksi.

Mutta nyt eksyttiin kauas halloweeniviettämisistä. Katsottiin Coralinen making-of pätkät ja haaveiltiin animaation tekemisestä. (ja minä Neil Gaimanista.)

Piti hiukan koristella kotoa iltaa erikoistaakseni. Leikkelin lepakoita seinälle. Ostin jopa oranssin (!) kurpitsan värisiä kukkia. (Ja olin niin väsy/laiska, että vaikka huomasin kuvan epätarkaksi, en enää ottanut toista.)

Vielä korvan takaa, kiitos.

Jealous much?

Halloweenin tunnelmissa piirtelin luonnoslehtiöön triangelidraamaa Zeron, Jack Skellingtonin ja nimettömänä esiintyneen kissan välillä.

Aladdin - eat your heart out.

Jeero of Persia

Olette jo pitkään neuvoneet minua, mutta nyt sen uskon. Prinssit ei tuu kotoa hakemaan.

- Ne pitää ostaa kaupasta.

Ja ennenkuin alatte saarnaamaan ihmiskaupan vääryyksistä, kerrottakoon että kyseessä on peli. Prince of Persia. Neljäs lajiaan. (jos jätetään hassut 80-luvun esihistorialliset hyppypelit sekä kännykkä tai käsikonsolihärpäkkeet laskuista.) Olen odotellut pitään, että löydän sen käytettynä paikallisesta pelikaupasta. (Ja tietysti ennen sitä olen odotellut Playstatin 3 ostamista, jolle peli on tehty.) Voi sitä ilon päivää kun PoP hyllystä minulle hymyili. Mun pelivalikoiman täydellisyysprosentti nousi monta pistettä heti kerralla.


Ihastun yleensä peleihin joissa on a) mielenkiintoinen päähenkilö, b) hyvä juoni, c) toimiva pelattavuus. Mahtava ulkoasu ei tietenkään hidasta rakastumisprosessia lainkaan, mutta pelkällä silmäkarkilla ei minun pelaajansydäntäni saa sykäytettyä. Prince of Persiat ovat joka ikisen vaatimuskohdan täyttäneet kunnialla ensimmäisesta Sands of Timesta lähtien. On NIIN (lisää tähän joku sopivan euforinen ylistävä adjektiivi) ottaa vauhtia ja juosta pitkin seinää kun hahmo tottelee täydellisesti komentoja. Tuntuu melkein siltä kuin itse kykenisi samaan.

Vähän jännitti tämä uusi peliosio. Se on aivan eri näköinen kuin edeltäjänsä, akvarellimaalausmainen. Pelotti, että Prince of Persialle olisi tehty Angel of Darknesit. Eli Tomb Raider pelisarjan "uudistus osa", jota on täysin mahdotonta pelata ilman sensuroitavaa kielenkäyttöä.

Nyt on pakko höyrytä tästä hetki. Ei ollut takoitus mutta minkäs teet. Toisinaan pitää päästää paha ulos, ettei mätäne aivot.... Angel of Darknes. Kirottu peli on yhtä kiva kuin juurihoito ilman puudutusta urheiluselostuksella. Aiemmissa Tomb Raidereissa Lara Croftia liikkui kuin unelma, pelaaminen on nautittavaa ja hankalistakin kohdista tiesi pääsevänsä läpi kunhan vain kehitti taitojaan vähän.
Angel of Darkenissa koko pelilogiikka oli muutettu täysin järjettömäksi. Koska pitäähän sitä saada vaihtelua. (EI PIDÄ, AINAKAAN TÄLLAISTA!) Minä, ensimmäisestä Tombista asti himona pelejä läpi pelannut kohtuunörtti, kuolin esittely kentässä 20 kertaa. 20! Esittelykentässä jossa kerrotaan mistä napista tapahtuu mitäkin. Koska peliä pelatakseen täytyi olla debiili tai ennustaja. Kuka voi olettaa että kesken hypyn kamerakulma siirtyy niin, että hyppäät mutkalle ja putoat n. 6 kerrosta maahan. Läts. Vastaus kuuluu: Ei kukaan. Ennen kuin on muutaman kerran hypännyt ja läsähtänyt painovoiman vaikutuksesta alas. Järkeilyn jälkeen tajuaa, että kesken ilmalennon on käännettävä hypyn suuntaa kameran kääntymisen takia.
Argh!
Henkilöhahmosta olen tykännyt alusta asti ja juonikin oli kiinnostava, mutta kun peliä on mahdotonta pelata, ei auta mikään. Voisin ottaa tarinan kirjoitettuna versiona joskus luettavaksi. Muuten en halua olla missään tekemisissä mielenterveysmurhaaja-pelin kanssa. 148 yritystä (kyllä. laskin) saada typerä myrkkylimaa sylkevä mutanttilukkiolio hengiltä kuudestilaukeavalla pikku pyssyllä hitaasti liikkuvalla kakkoshahmo Kurtilla oli viimeinen pisara. En suosittele kenellekkään joka ei ole itsetuhoinen äärimmäismasokisti.

Mutta palataan takaisin itse aiheeseen, unelmien prinssiin. Price of Persia todistaa nimittäin että täydellisyyttäkin voi parantaa : ) Uusi peli on vähintään edellistensä veroinen ohjattavuudessa ja päähenkilönä sarkastinen kerjäläisprinssi on juuri sopivan pahankurinen virnuilija, ettei hänestä voi olla pitämättä. Eikä x-kromosominen vastapari Elika yllättävästi ole ollenkaan ärsyttävä. Kumpikin hahmo täydentää toistaan. Parin yhteistoimintaa on olennainen osa pelaamista ja juonta.

Kriteeristö täyttyy kokonaan. Makea päähenkilö jonka kohtalosta välittää, mielenkiintoinen juoni (ainakin tähän mennessä) ja täydellinen pelattavuus. JA käsittämättömän kaunis pelimaailma/grafiikka/tyyli. Akvarellityyli sopii mielettömän hyvin tunnelmaan. Musiikki on seikkailuelokuvahienoa tunnelma-maalailua.

Ainut ongelma on ehkä se, että en henno pelata aivan intona, ettei herkku lopu liian nopeasti. Pelaan harvoin pelejä uudesta alusta läpi, joten välttelen loppuun pääsemistä viimeiseen asti. En halua, että tarina päättyy...

No. Onneksi on jatkoa tiedossa PoP hurmokseen. Odotan innolla Prince of Persia leffaa. Se pohjautuu aiempiin peleihin, joten uusimman huivipäistä hurmuria ei nähdä vaan hiukan synkempi, ajan kanssa tappeleva edellinen Prinssi. Ainakin muutamat kuvat joita siitä on nettiin livautettu, ovat luvanneet hyvää. Jake Gyllenhaal on aivan muuta kuin oma näkemykseni Prinssistä, mutta ei tarvi ollakkaan. Elokuvalla pitää olla oma näkemys alkuperäistarinasta ja hahmoista. Ei suoraa 1:1 kopiointia, koska peli ei mitenkään voi toimia elokuvana.

Jälkikirjoitus: PoP on niin minulle luotu. Sain ystävältä sen soundtrackin jossa on bonusbiisinä Sigur Rós:in minulle ennestään tuntematon musiikkikappale Sæglópur. Oh Joy.

Nipottajan paluu

Taasen esittelen yhden, sinänsä mitättömän pienen, mutta ärsyttävän logiikkavirheen yhdessä universumin parhaimmista elokuvista. Tällä kertaa nipotuslistalle pääsee Kadonneen aarteen metsästäjät. Onko Indian Jonesista muka mahdollista löytää jotain vikaa? Nähtävästi näillä aivoilla on...

The Headpiece of the Staff of Ra oli yksi koko alkuelokuvan pää-esineitä. Kyseessähän oli siis kepin päähän istutettava kristalikeskinen metallikiekko, jonka läpi aurinko säteili karttahuoneesa ja näytti valollansa mihin liiton arkki oli piilotettuna. Tämän lyhyen esittelyn jälkeen voimme siirtyä epäloogisuuksiin.

Natsit ovat onnistuneet kopioimaan kiekon kuvioinnit pääluihun grillatusta kädestä. Kiekossa lukee, että sauvan pituus on kuusi kadamia. 180 senttiä päättelevät Indy ja Sallah. Indyn kääntäjä kuitenkin kertoo että Kiekon toisella puolella sanotaan vielä, että Heprealaisen jumalan kunniaksi kepistä pitää ottaa pois yksi kadam. (Narkoottisille Indianajonettajille tämä on toki aivan umpi tuttua.)

Niin vähäinen kuin oma matemaattinen hahmotukseni on, voimme päätellä että yksi kadam on 30 senttiä (180:6), joten lopullisen sauvan pituus on ohjeistuksen mukaan 150cm.

Kutenkin Indianan karttahuoneessa maahan iskemä keppi on häntä ainakin pään verran pidempi. Mikä tarkoittaisi että Harrison Ford on oikeasti hobitti.

Netistä kuitenkin kävin penkomassa (säälittävää muuten) tiedon, että dr Jones/Ford on 185cm. Joten jossain vaiheessa joku on mokannut logiikan kanssa. Tai kääntäjä oli naukkaillut liian monta myrkkytaatelia ennen juttutuokiota, liitonarkki on ihan eri paikassa ja Indy löysi jonkun toisen arkun?

Joka tapauksessa kyseinen elokuva menisi minun "kymmenen-elokuvaa-jotka-pelastaisit-maailmanlopulta"-listalle ja dr Jones on aivan täydellinen, joten mitä väliä : )

Nipottaja

varastettu screenshot todistusaineistoksi 

Todistan nyt oman elokuva-narkotismini tason valittamalla mitättöman pienistä yksityiskohdista, jotka ovat jääneet mieltä kaihertamaan muuten ihanissa elokuvissa. Osa I.

(Otan tämän jälkeen nöyränä vastaan Hanki Elämä kommentteja, täysin ymmärtäväisenä.)

Irvistelen siis hyvien elokuvien logiikkavirheille. Tyhmiä käsikirjoituksia on niin valtavasti, että jätän ne tällä kertaa välistä ihan oman mielenterveyden vuoksi.

Nyt ei siis mennä sille idiotismin tasolle mitä nähtävästi täysin älyllisesti vajavaiset käsikirjoittajat ovat saaneet aikaiseksi esimerkiksi Tomb Raider elokuvien kanssa. (Tai ehkä ilkeät rahanahneet studiopomot ja tuottajat on vain kääntäneet tekstit typeriksi?) Eli jos sinulla sattuu olemaan käsissä lasikuula, jonka avulla voi tuhota kaiken elämän universumista, mitä teet: Mäsäytät tehokkaalla ranneliikkeellä kuulan pirstaleiksi ensimmäiselle kovalle alustalle (= ja maailma pelastuu) VAI lähdet itse etsimään elämän-lopetus-paikkaa ja samalla täysin naiivisti viet pahikset samaan paikkaan. Sanottakoon vielä että kummassakin Tomb Raiderissa Lara/Angelina oli upea  (tai no, niin upea kuin typerä käsikirjoitus antoi periksi) ja hänen miesvalintojaan voi vain kumartaa: Daniel Craig ja Gerard Bulter. Mmm...

Kaunotar ja Hirviö

Disneyklassikoista tämä on yksi ehdottomia suosikkejani, ja oli sitä jo alkuperäissatuna. Mutta yksi asia häiritsee. (sen lisäksi, että maailmassa on ihan liikaa aitoja Gastoneja)

Elokuvan alussa, kuten kaikki muistavat, vanha, ruma nainen tarjoaa yliylpeälle prinssille ruusua saadakseen yösijan. Mutta mies ei huoli moista haahkaa linnansa estetiikkaa pilaamaan, jakeli hän kukkia tai ei. Joten *puf* vanhus muuttuu kauniiksi haltijaksi, joka rangaistukseksi kiroaa prinssin hirviöksi.

Jos prinssi ei löydä rakkautta ennen kuin täyttää 21 vuotta, hän jää ikuisiksi ajoiksi hirviöksi.
(itse olen siis jo parasta-ennen-rakastumispäivämääräni ohittanut, damn.)

Kun Belle tulee linnaan, palvelusväki laulaa hänelle Vieraamme / Be our quest. Kynttelikkö laulaa surullisena suomeksi että"Me vanhetaan suotta, pölyn alla monta vuotta" mutta englanniksi ollaan aikatauluista tarkempia. "Ten years we've been rusting, Needing so much more than dusting"
Ja nyt päästään asian ja ärsytyksen ytimeen.

Mikäli Prinssi/Hirviö on täyttämässä kohta 21 vuotta, kirouksen sattuessa hän on ollut 11v.

Kysynpä vain että onko teistä elokuvan alkuanimaatioiden prinssi esiteinin näköinen?
Ei. Hän on sama mukavannäköinen nuorimies kuin lopussakin.

Ja toisaalta, onko reilua kirota jotain pikkuista esiteiniä, vaikka olisikin aivan pilalle lellitty. Lastensuojelujärjestöt vois ärähtää.

Vai onko kyseessä joku teini-iän symbolinen käsittely kun Prinssistä tulee sarvellinen eli horny?

JATKOKIRJOITUS:
Olen ajastani jäljessä. Itse asiassa Kaunottareen ja Hirviöön on tehty uusittu alku, jossa lasimaalauskuvia on yhdistetty animaatioon. Siinä prinssi itseasiassa on vähän nuorempi. Ei ehkä ihan 11v, mutta kuitenkin. En siis ole ainut epäloogisuutta mietiskellyt tylsimys : ) Disney on lupaillut 20 juhlavuotisjulkaisua blue rayna keväälle 2010. Odotan innolla/kauhulla muutosten näkemistä.

Saanko luvan?

Tein tänään kaksi odottamatonta asiaa: Löysin itseni lukiosta katsomasta vanhojen tansseja ja katsoin Alien vs. Predatorin ilman irvistelyä.

Vanhojen tansseista tuli kyllä vanha olo. Suoraan töistä hehkeänä (HA! niinpä taas!) siirryin toiseen oppilaitokseen katsomaan viimeisen päälle tällättyjä pariskuntia liihottelemassa urheilusalissa.
Serkkuni oli kutsunut isovanhempia seuraamaan ilta vanhojen tansseja ja vähän ujoja kun ovat, isovanhemmat kysyivät meitä muitakin mukaan. Täällä on tapana järjestää esitys illalla läheisiä varten. Ihmiset ostavat kahvia ja maksavat sisäänpääsystä ja rahat menevät stipendeihin tai koulureissuihin.

Kaikki olivat kauniita ja huoliteltuja. Puvut oli teetetty ja tehty niin, että niillä olisi voinut mennä vaikka linnanjuhliin. Joka ikinen oli käynyt kampaajalla ja suurin osa maskeerattavanakin.

Osa olisi kyllä voinut harjoitella enemmän korkokengillä kävelyä mutta hyvin kaikki tanssivat (mikä vanhojen tansseissa tarkoittaa enemmän sitä, että kävellään eri muodostelmissa ympäri salia) Aina kunkin tanssin päätyttyä kaikki olkaimettoman puvun valinneet hinasivat pukujaan uudestaan ylös. Se oli täsmällinen osa tanssikoreografiaa.

”Ei sitä meidän aikana” – alkuisia lauseita tuli päähän aivan liikaa, mutta minkäs teet. Minun viime kesän Pariisin matkani maksoi saman verran kuin serkkuni valmistelut ja moni oli käyttänyt paljon enemmän rahaa. Omiin vanhojen päiviin tein itse puvun halvimmasta vuorikangas-satiinista mitä löysin. Ja olin ihan tyytyväinen lopputulokseenkin. Kukaan meistä ei käynyt a) kosmetologilla, b) solariumissa tai c) kampaajalla etukäteen suunnittelemassa kampausta.

En paheksu serkkuani tai muita vanhojen tanssijoita. Vanhojen tansseista on tullut prinsessapäivä ja yksi palanen nuoruuden ja aikuiselämän välillä. Mutta jäin vain miettimään niitä, joilla ei ole ehkä mahdollisuutta käyttää ammattiompelijaa, kampaajaa tai kosmetologia jo ihan varallisuutensa takia. Harmittaa, että tansseista on tullut niin kallis projekti. Osa entisajan leikillisyyttä on kadonnut. "Naamiaisista" on siirrytty arvokkaisiin juhla-asuihin. En olisi mitenkään kehdannut osallistua nyt näihin tansseihin kotitekoisella puvullani.

Aion nyt tunnustaa jotain, mikä takaa minulle paikan joka nörtin mustalle listalle. Nimittäin minusta Alien versus Predator ei ole niin absoluuttisen järkyttävän gigli-huono elokuva, suuri häpeäpilkku koko sci-fin historiassa.

Suurin kirous elokuvalla on sen nimen antamat odotukset. Mitenkään siitä ei saa hyvää Alien elokuvaa. Sehän oli selvää jo alusta asti. Alien on eräänlainen yksinäinen susi. Sen kuuluu viilettää yksinään pitkin ilmastointiputkia tyylikkäänä kuin happoa tihisevä urheiluauton ja tanssija risteytys. Koko hahmon voima katoaa, jos niitä aletaan esitellä ja sitten jahdata/lahdata laumoittain. Yksikin riittäisi.
Ja aivan samaa voisi sanoa Predatorista, yksinäisestä metsästäjästä, joka vaanii läpinäkymättömänä, tottelee omia oikeuskäsityksiään ja viimehädässä alkaa naputella rannetietokoneesta itsetuhokoodeja. (Elokuvayhdistelmänä ja ideana tämä menee myöhäisöiden nörttikeskusteluiden puolelle. ”Jos batman ja Wolverine tappelis niin kumpi voittais?”)

Kuitenkin jos onnistuu irrottamaan AvsP kummastakin nimikkoelokuvista, se on aivan viihdyttävä avaruusolio-mässäily. Tykkäsin päähenkilönaisen ja päähenkilö-Predatorin välille tulevasta suhteesta. Kunnioituksesta molemmin puolin. Enemy of my enemy is my friend?

Alien/Predator tunnelmat ja alkuillan tanssit assimiloivat toisensa omissa ajatuksissa ja piti tehdä taas yksi pikku luonnos. H.R. Giger, pahoittelut.

Flame of the West

Anar

Universumi on outo paikka. Meillä oli koulutuspäivä, joten ehdin aikaisemmin töistä. Pääsin pitkästä aikaa kiertämään kirpputoreja. Ja mitä siellä olikaan.

Anduril. Aragornin miekka.

Oikeasti. Siellä se oli huotrassaan, aivan täydellisenä kaikkine riimuine ja haltijakirjoituksineen. Eikä oikein sopinut vanhojen leikkitavaroiden, vetoketjujen, parittomien kuppien ja vaatekasojen keskelle... Anduril on niin pitkä, että se oli vaikea vetää ulos. Vaikken ole ihan lyhyt, en mitenkään voisi pitää sitä vyötettynä, ilman että maahan jäisi naarmuja.

Mielenkiintoinen arkistointijärjestelmä?

Hetken aikaa taas mielikuvittelijan ammattitauti nyrjäytti ajatukset villeiksi. Koska en ihan ole menettänyt kosketusta todellisuuteen, tiedostin toki, että kyseessä on kopio elokuvarekvisiitasta. Mutta silti. Wou. Anduril. Melkein näin miten Aragorn harppois hakemaan sitä vihaisena, koska joku idiootti on epähuomiossa vienyt sen kirppikselle myyntiin. Riitelisi kirppiksenpitäjän kanssa siitä ettei aio maksaa omasta synnyinoikeudestaan ja lähtisi viitta liehuen pois.
En kuitenkaan jäänyt odottamaan herran saapumista. Vielä ei tarvi soittaa valkotakkisille.

(Sekä Aragorn että Anduril on Sormusten herrasta, tiedoksi teille epä-nörteille ja tietämättömille.)

Isil