maanantai 30. marraskuuta 2009

Switzerland



Tänään viimein pääsin elokuviin asti. Ei tulipaloa, ei nokien ja savustettujen vaatteiden siivoamista. Viimeinkin New Moon. Elokuvasta voisi sanoa kaksi kirjaint: A ja h. (Yhdistetään äänteksi ja toistetaan huokaillen kunnes nolottaa ja tulee säälittävä "olen liian vanha tähän"/teinityttöfiilis)

Mikäli et ole kirjoja tai elokuvaa katsonut etukäteen, kannattaa tässä lopettaa lukeminen. En halua millään pilata kokemuksia ja olla itse tarinamurhaaja.

Vähän pelotti etukäteen. Twilight on suloista (ja tietysti myös kamalaa) ensirakkauseuforiaa sekä kirjana että elokuvana. New moon on se ensimmäinen rakkauden menetys ja aivan musertava sellainen. Aikoinansa kirjaa lukiessa itkin silmät melkein irti. Kuukausi toisensa perään vaihtuu eikä mitään ole olemassa.

New Moon onnistui hyvin hankalasta tehtävästä. Olla tuskallisen kipeä erotarina ilman että koko elokuvasta tulee ilkeä olo. Olla rakkaustarina ilman toista osapuolta.
Ja mikä vaikeinta: saada Edwardille kilpailija, joka oikeasti olisi tarpeeksi (lisää tähän mikä tahansa ah-adjektiivi). Että oikeasti pitäisi miettiä kumman ottaisi, auringon vain kuun.

"Kuuta" ei elokuvassa nähdä suureksi osaksi kuin haamuina. Niinhän nimikin lupaa. Uusikuun aikaan kuuta ei näe, vaikka se olemassa onkin. (Toisin kuin pikainen susi-klisee-kuvitusluonnokseni antaa ymmärtää). Edwardin poissaolo ja hänen näkemisensä odottelu on tehty hienosti. Yhtä paljon kuin Bella, toivoo itsekin että mies ilmestyisi, edes hetkeksi.

"Aurinko" taas on elokuvassa koko ajan läsnä, onnellisena ja lämpimänä. Kiinnostavaa miten paljon pelkkä hiukstenleikkuu saa Jakobin hahmoa vanhennettua ja muutettua. Kuten Bellan näkökulma hänestä muuttuu. Itseä nuoremmasta ystäväpojasta joksikin muuksi.

Keskinäinen naljailu ja tajuttomankokoiset muffinssit saavat koko susiporukan tuntumaan mutkattoman kodikkailta. Susilaumasta on tehty kaunis, lämmin ja hyvin inhimillinen. Heidän seuraansa voisi vain tupsahtaa ja olla se mikä on. Culleneiden hienosto tyyliin ja vampyyri-kylmyyteen on taas selkeä ero.

Susien animaatio oli riittävän hyvää. Vähillä vaatteilla liikkumista ei juuri selitelty, paitsi nopeasti sudeksi muuttuessa näki miten kengät ja vaatteet räjähtivät silpuksi. Tästä voisi siis kirjoja lukematonkin katsoja päätellä, ettei lempivaatteita kannata metamorfoosin iskiessä olla päällä. 

Volturien luona käytävä taistelu on yksinkertaisesti hieno. Volturien mahti tulee hyvin esille juuri siinä, miten avuttomia aiemmin voimiltaan ylivertaiselta vaikuttaneet Cullenit ovat heidän käsissään. Edward on kuin märkä kissanpentu. Häntä paiskotaan ja heitellään marmorimurskaimena pitkin salia ja päättäväisyydestään huolimatta Edward on täysin voimaton. : (
Voimakkaillakin hahmoilla täytyy olla jokin uhka, jotain vielä voimakkaampaa jota pelätä. Jota varoa. Jota vastaan taistella... Voltureista tehtiin sellaisia ja samalla kudottiin alulle tulevia juonia.

Supersankarit joilla ei ole mitään heikkouksia, ovat tylsiä. Supermies pelkän kryptoniitti-allergiansa kanssa jää aina wolverinen, batmanin ja muiden mielenkiintoisten jalkoihin. (Mies, jonka suurin ongelma on uskaltaako hän puhua naisille ja muistaako kammata hiukset oikein päin, ei juuri hetkauta minua.)

Elokuva oli aluksi kirpeän kaunis ja onnellisen hattarainen lopussa. Juuri sopiva sekoitus kipeää ja pehmeää. (Edwardia ja Jacobia, jos niin päin haluaa ajaltella?)

Kuten kirja-lukeneet saattoivat otsikosta päätellä, itse en suostu valitsemaan.

perjantai 27. marraskuuta 2009

ensimmäinen piparkakku uunista ulos



Talven ensimmäiset piparkakut on paistumassa. Tuoksu on huumaava. Tosin epäilen, että noin kolmasosa taikinasta ei selivinnyt pellille asti... Mutta se kuuluu piparkakkujen tekemiseen, ylimäärärippeet saa syödä, kun niitä ei enää kannata kaulia uusiksi.

En käytä juurikaan "perinteisiä" piparkakkumuotteja vaikka ne ovatkin herttaisia ja käteviä. Teen pipareita kuitenkin niin vähän, että jokaiseen voi tuhlata hiukan enemmän aikaa ja keskittymistä. Minulla oli ennen paksusta muovikalvosta leikatuja muotteja, mutta värkkäsin viime talvena savesta perusmallit omista pipareista.

Inspiraatio kaikkiin malleihin on lähtöisin Tim Burtonin ihanista aivoista. Saksikäsi Edwardin rakentaminen lähtee elokuvassa liikkeelle mahtavan omituisesta piparkakkukoneesta. Joskus muinoin suuressa Edward huumassa piirtelin omituiskeksijän piparkakkumallit ja siitä asti käyttänyt niitä jouluisin. Tietysti mukaan on päätynyt saman tyylisiä omiakin malleja. (En ole muualla törmännyt muumio-pipareihin, mutta tietysti harvat ovat yhtä vinksahtaneita teidehistoriasta kuin eräät nimeltämainitsemattomat blogistit...) (Muumiot oli muuten eri pellillä)

lauantai 21. marraskuuta 2009

No smoke-in, please.


savustettu Eteinen

On aika dramaattista kesken arkisten asioiden haistaa savua ja huomata ikkunasta, että alhaalla kerrostalon piha on täynnä paloautoja. Kurkata että rappukäytävässä savulonkerot kiemurtee portaiden välistä (testasin kyllä onko ovi kuuma ennen avaamista).Kun palomies käy sanomassa, että alakerrassa palaa, pitäkää ovet kiinni.  

Mun lauantai-illan suunnitelmat vähän muuttui, kun mun alla oleva asunto alkoi palaa. Kuulin myöhemmin että kynttilä oli kuulemma kaatunut nojatuoliin joka oli roihahtanut tuleen sytyttäen kaikken muun ympäriltä. Asukkaalla ei ollut toimivaa palovaroitinta, hän oli taintunut lattialle. Onneksi seinänaapuri oli alkanut huomata kuumuuden ja ulko-oven alta karkaavan savun ja soittanut palokunnan. Mutta mitään äänihälytystä ei saatu. (Itsekin huomasin vain lievän savun hajun ja ihmettelin oliko joku lampuista palanut tai joku sähkölaite alkanut kuumeta asunnossa. Vainoharkaisena kävin kaikki läpi, mutta en saanut savun aiheuttajaa selville.)  Palomiehet oli ihan viime hetkillä saanu asukkaan ulos tulipalosta.

Ylimmässä kerroksessa asuvana on tietysti aika klaustrofobista tietää, että alapuolella palaa, eikä voi itse lähteä minnekkään. Vain olla nököttää ovien takana lattialla ja miettiä mitä ottaa mukaan jos yhtäkkiä pitää lähtiä. Millä saisis kannettua kissat kätevimmin ulos kun kantolaatikko on muualla.

Tyhmänä kävin parvekkeelta katsomassa mitä tapahtui. Halusin olla näkyvissä ja nähdä itse. Näin kun tulipalo-asunnon asukas hoippui ambulanssiin. Vähän rauhoitti se, ettei kukaan juossut tai ulvottanut pilvejä ja palomiehet käytti hissiä. (Sehän on ensimmäisiä sääntöjä tulipalossa. Ei hissiin, sinne voi jäädä jumiin.) Kaasunaamari-palomies kävi käskemässä minut parvekkeelta pois, koska ne päästi alakerran asunnon parvekkeelta kaikki savut ulos, oisin ollu just yläpuolella hengittämässä niitä. Siinä vaiheessa portaikko oli jo aivan musta savusta. Miehestä näki väin lähimmät osat, muut nielastu savuseinän sisään.

Keräsin kissat ja macin, kameran ja keitin keittiössä teetä. Piti tehä jotain, että pysty vain rauhallisena odotella.  Inhoan avuttomana oloa. (Oon niin tottunu siihen, että huolehdin itsestäni, ei millään osaa jättäytyä jotenki toisten hoidettavaksi. Vaikka tulipalossa en juuri mitään osaisi tehdä, olo ei muutu siitä mihinkään.)

Ihan turhaa lattialla istumista ja typeriä pikkuasiamietintöjä. Soitin ja peruin elokuviin menot, koska en voinut lähtiä asunnosta mihinkään. New Moon suunnitelmat jäi toteutumatta jo toisena iltana. Mietin pitäiskö soittaa leffavuokraamoon, että palautan eilisen elokuvan myöhässä, mutta ne ei varmaan ois uskonu "alakerrassani on tulipalo" - selvitystä.

Koko asunto oli täynä savunlonkia ja oli inhottava hengittää paitsi tuuletusikkunoiden lähellä tai lattialla. Jossain vaiheessa ovikello soi taas ja palomies kävi sanomassa, että palo on sammutettu. Kysy onko asunnossa kaikki ok. Käski vieläki pitää ovet kiinni kun ne tuulettaa portaikkoa. Siinä vaiheessa siirryin pelaan lattialle Assassin's Creediä koska alkoi käsiä täristää. Olin koko ajan ihan tyyni, mutta jälkeenpäin alkoi huteruus. Pelaaminen sai aivot keskittyyn johonkin yksinkertaiseen.

Muutaman suoritetun tehtävän jälkeen kävin katsomassa, että paloautot oli lähteneet. Laitoin kaikki ikkunat sepposelälleen ja yritin saada loputkin savut pois. Lähdin palauttamaan elokuvat ja ruokkimaan matkoilla olevan ystävän kissoja. Portaikossa törmäsin naapuriin, joka tiesi enemmän yksityiskohtia. 4. kerroksen asunto oli palanut ihan kunnolla käyttökelvottomaksi. Täysi remonti tehtävä, ennen kuin siellä voi asua. Tuli oli poltanut sähköjohdot, joten se oli myös sähkötön alue. Musta laatikko meidän talon keskellä. Parvekkeella ja ikkunoissa savun jättämiä varjoja.

Ulkona huomasi miten helppo oli hengittää. (Vieläkin tunnen kehuhkojen sisä-ääriviivat täsmällisesti. Parin vuoden tupakoinnit yhdessä illassa, kätevää.) Kotiin palatessa huomasi ensimmäisenä savun. Varsinkin neloskerroksen käytävämatot oli ihan noessa, samoin koko hissi. Palaneen asunnon ovessa vieläkin nätti metallisydän koristeena. Kummallista miten arkiset ja oudot asiat sopii yhtä aikaa samaan paikkaan.

Oma koti on savun valloittama. Se on imeytyny kaikkeen. Inhottava keinoaineiden palamiskäry. Yritin tuulettaa. Leivoin omenapiirakan, että haistaisin jotain ihan muuta ja koska se on normaalia kodikasta tekemistä. Lojuin kylvyssä tunnin ja hinkkasin nokea pois ihosta. Silti pyyhe oli ihan harmaa. Ja niistin musta koko illan. Kissan tassuista jää mustia jälkiä jos ne kastuu. Varmaan täällä on nokeakin joka paikassa, mutta en enää nää sitä.

Vaatehuoneessa on tuuletushormit suoraan alakertaan. Voitte kuvitella että kaikki mun vaatteet ja muut on ihanasti savustettuja. Oli aivan turhaa vaihtaa sängystä lakanat, koska "puhtaat" kaapista haisi vielä enemmän savulle kuin sängyssä valmiiksi olleet.

Nyt vain väsyttää. Huomaa että ruumis on jännityksenjälkeistilassa ja ihan uuvuksissa. Aivotki vois olla niin ettei tarvis ajatella kaikkea hankalaa just nyt.
Ärsyttää miettiä että hei, tänään ois voinu olla aika tavata yks Terry Pratchettin parhaista hahmoista (sillä on viikate, tiedoksi teille, jotka ette Pratchettiä ole lukeneet.).  Ja viimisin elokuva jota oisin kahtonu ois joku idiootti Cat in the Hat (tosin se "what sireEEEEEEEEN!" kohta naurattaa aina).

Aion niin Carpe Diem huomena. Katsoa viimisen Heroes jakson jota olen säästellyt. Alottaa Oblivionissa ihan sen virallisen juonen pelaamisen. Ja lukea Ananzi Boysin vaikkei uutta Gaimania olekaan odottamassa. Ja kaikkea muuta syvällisempää, mihin mun aivot ei nyt kykene.

Ja pesen ehkä muutaman satatuhatta koneellista pyykkiä. Huoh...
Haluan olla savuton!

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Yesterday I got a post card with a picture of planet Earth. On the back it said, "Wish you were here."



Katselet juuri rikollista toimintaa. Teen nimittäin jotain aivan laitonta ja tuon Eteiseen jonkun muun kuvia. Ei ole lupaa käyttää, ei sitten hiventäkään. Siinä. Tunnustin. Viekää vankilaan, lukitkaa tyrmään, Azcabaniin dementoreiden imettäväksi, telotusjoukkojen eteen. Ja syynä on tähän kaikkeen kriminalismiin on... Egypti.

Eräs blogiseurailunikohde Mikaela kun lähti lomalle pyramidien varjoon lekottelemaan, eikä enää jatkanut (mielenrauhaa ja onnellisuusprosenttia lisääviä) Zachary Quinto postauksiaan tasaisin väliajoin.
 Joten minkäs teet... Egyptin vika. Oli aivan pakko itse kaivaa  tänne Eteiseen muutama Q maailmaa parantamaan. (tosi tuskallinen työrupeama muuten, Oh poor me, joutuu katsella ZQ kuvia läpi...)
Pyydän syvästi anteeksi itse valokuvaajalta, Chiun-Kai Shihltä, jonka kuvia näin törkeästi sieppasin omaksi ilokseni. I'm so bad.

Jos ihan tosissaan puhutaan, en pidä kuvien käyttämistä pahana, kunhan kaikki tietävät kuka kuvat on ottanut. Joo, Eteinen on minulle haasteellista, omien kuvien ja töiden ihmisille näyttämistä (kaikista traumoista välittämättä). Siksi olen yrittänyt pitää kaikki-ikiomia-kuvia-periaatetta yllä. Mutta (ikävä kyllä) ei vielä viime aikoina ole tullut mahdollisuutta päästä kuvailemaan Quintoa...



- "Hei, mun nimi on Mielikuvittelija ja mä oon... Quintoholikko."
- "Hei Mielikuvittelija"
- "Jo kuukausia mulla on ollu pakottava tarve saada annos... Ees pikku vilaus Quintoa... välillä tuntuu ettei osaa ees ajatella mitää muuta. Sitä yrittää olla kovana ja pysyä kaukana. Mutta sitte jotenki vaan huomaa, että hiiri siirtyy Cheap Thrils - bookmarkkiin, ihan niinku puoli itestään ja kohta ollaan taas silmät täynnä."


What do you call those? - I call them ears.



Hii! (= kornia ja kimeää, yleensä teinityttöfanittajiin liitettävää ääntelyä, johon kuuluu myös muutama höperö tanssiaskel)

Katselin eilen Star Trekin bluerayna, ensi kertaa elokuvateatterikäynnin jälkeen. Elokuva oli vielä parempi kuin ensi katselukerralla ajattelin. Ehti keskittyä paremmin joka yksityiskohtaan ja nauttia. Löysi pikku juttuja, jotka oli ensi-ihmetyksessen & euforian huumassa huomannut.

Lisämateriaalit oli mahtavia. Oli kiinnostava nähdä miten juonta oli muokattu. Poistetuista kohtauksista selvisi, että alunperin Nero jää tulevaisuudesta tultuaan vangiksi ja viettää vuodet  tulevaisuus-Spockkia odotellessa Klingonien vankilaplaneetalla surkeissa oloissa (ja ilman paitaa... Voi harmi...). Nero saa kokea totuus-ötökät ihan omasta takaa, kun Klingonit yrittää rääkätä siitä tulevaisuuden tietoja ulos. Ja Nero karkaa. Uhura ei siten kuule avaruusaalloiltansa Klingonien laivaston yllätys tuhosta (kuten oikeassa elokuvaversiossa) vaan raportin vankilapaosta.

Maailma pyöri mielessä vielä tänäänkin. Valokuvanäyttelyn avajaisia odotellessa halusin nollata aivoja ja tein pikku luonnoksen Spockista.

sunnuntai 1. marraskuuta 2009

I see red people...


(and green.)

Pientä Halloween vietäntää pienellä ystäväporukalla. Miksi muuttaa toimivaa lauantaimallia muuksi. Eli luvassa oli hyvin klassisesti teetä, tyhmiä ja vähän syvällisempiäkin keskusteluja, karkkia, poppareita ja elokuva-nautintoja. 

Katsottiin Coraline tällä kertaa bluerayltä ja koti-3D versiona. Kesti pitkään, että nauramatta pystyi tuijottamaan kanssakatsojia hassut puna-vihreä 3D lasit päässä. Ihmiset kierteli asuntoa katsomassa miltä kaikki näyttää. Tai mitä tapahtuu,  jos laittaa toisen silmän kiinni.




Yllättävän hyvin 3D efekti tuli elokuvasta esille. Tietysti aivan eri tasoisena kuin silloin kauan sitten juhannuksena, kun sen aidossa 3D teatterissa kävin Helsingissä katsomassa. Tekniikkahan on ihan eri. Elokuvateatterissa (käsittääkseni) kolmiulotteisuus tulee stereoskooppisesti niin, että kummallekin silmälle heitetään vuorotellen kuva vähän eri kulmista. Ja aivot kokoaa sen päässä niin että lopputulos näyttää syvemmältä kuin tavallinen kuva. Esineet tulee kohti ja elokuvaan voisi kävellä sisään.


Graafisenvalkoiset muotomaatuskat pääsivät tälläkertaa näyttelemään kummituksia

Kotitelevisiosta ei moista tekniikkaa saa ulos, joten 3D tehdään eri tavoin. Puna-vihreä lasit vain kadottaa elokuvasta suuren osan värimaailmasta. Sininen ja keltainen tulee hyvin esille, mutta muuten pitää hyväksyä värimenetys syvyyden saavuttamiseksi.

Mutta nyt eksyttiin kauas halloweeniviettämisistä. Katsottiin Coralinen making-of pätkät ja haaveiltiin animaation tekemisestä. (ja minä Neil Gaimanista.)



Piti hiukan koristella kotoa iltaa erikoistaakseni. Leikkelin lepakoita seinälle. Ostin jopa oranssin (!) kurpitsan värisiä kukkia. (Ja olin niin väsy/laiska, että vaikka huomasin kuvan epätarkaksi, en enää ottanut toista.)