perjantai 30. lokakuuta 2009

What's this? There's white things in the air


         *
Ensilumi tuli.       *
Ei mitään epämääräisen jähmettynyttä vettä, vaan oikeita Burtonistisia takku-lumihiutaleita.
Hiljalleen leijailemassa taivaalta.     *
                  *
Vaikka kuinka olisi liian pitkä työviikko takana, ei voi muuta kuin innostua.              *
*      *                    *                                                  *
             *           *

*
Tietysti ennen tammikuuta on jo aivan korviaan myöten täynnä lunta ja jäätä. (Välillä ihan konkreettisestikin.) Auton ikkunoiden rapaamista aamulla, kohmeisia sormia ja ainaista kylmyyttä.
 *        *                         *
Joten nyt siitä pitää vielä nauttia.
*        *      *
*

Kosketuksissa syksyyn?

 *              *
Kaupan aulassa, rattaissa istuva pikkutyttö nautiskeli eskimopuikkoa.            *
Kurpitsoille oli liimattu naamat mustasta teipistä.
           *

*

Vielä korvan takaa, kiitos.



Jealous much?

Halloweenin tunnelmissa piirtelin luonnoslehtiöön triangelidraamaa Zeron, Jack Skellingtonin ja nimettömänä esiintyneen kissan välillä.

tiistai 27. lokakuuta 2009

Over the top



Tällä kertaa käytämme konkreettisesti aikaamme eteisessä. Sekä sähköisesti että tosielämässä. Mutta lähdetään liikkeelle päiväkirjamaisesti aivan päivän alusta.

Viime viikon Vilnalaiset vei niin paljon työtunteja, että saatoin vain vapailla maanantain. Oh Joy. Ehdin viimein käydä kirjakaupassa täydentämässä True Blood varastoja ja Suomalainen lahjoitti minulle yhden pokkarin lisää kaupanpäälle ostopassin täytyttyä. Aivan niin kuin pitkään nukutussa maanantai-aamussa ei olisi ollut tarpeeksi ihanuutta yhdelle päivälle.

Valokuvaamosta hain aivan oikeasti filmistä kehitettyjä kuvia. Piti kokeilla onko vanhassa filmikamerassa vai kameraa lainanneessa ystävässä vikaa, kun hänen filminsä olivat jääneet kuvitta. (Ilmeni että inhimillinen osapuoli oli ollut viallinen, ei kamera. )




Ja sitten lähdin maalailemaan maalle.
Isovanhempien pikku sivueteisen ovi vaihdettiin ja oven yläpuolinen seinä meni uusiksi samalla. (kuvassa voitte havaita, että arvoisa viktoriaaninen herrasmies osoittaa sormellaan kyseistä kohtaa.)
Ongelmaksi nousi, ettei entistä seinäväriä tiennyt tarkasti kukaan ja uudestaan kamarin maalaaminen olisi ollut vähän ylimääräinen homma.


pohjamaalausta ja tyylikkäitä maalarinteippejä...

Niinpä mummuni pyysi, että maalaisin heille jotain uudelle seinälle. Ja tänään sattui olemaan sopiva päivä värkkäämiselle. Päätin jo aiemmin maalailla oven yläpuolelle muka-ikkunan. Harmaasta lokakuusta tympiintyneenä halusin kesämaisemaa, vaikka se ei ihan yleistä omalle maalausmaulleni olekaan. Muutenkin koko projekti oli melko lennosta tehty. Ei luonnoksia, ei värikokeiluja, ei järkeä?


 (Tummat kehykset oli sinänsä kivemman näköset, mutta halusin tehä vähä vanhanaikaiset kehykset)

No. Lopputulos oli aivan mukava, varsinkin kauempaa katsottuna. Ja pikkueteisestä vain kuljetaan läpi. Tai haetaan villasukkia. Joten kovin pitkäaikaista altistumista kirkasväreille ei kenellekään tule.

maanantai 26. lokakuuta 2009

Tarinamurhaajat!



Kuten eteistä lukiessa voi ehkä havaita, olen melko... no... fanaattinen mitä tulee tarinoihin, oli kyse sitten kirjasta, elokuvasta tai vaikka pelistä. Rakastan tarinoita. Ja käytän aivan liian ison aivokapasiteettimäärän niiden miettimiseen, let me tell you

Olen tarinoidenrakastaja. Jos haluaa hyvää palautetta, kannattaa näyttää elokuvansa minulle. Annan anteeksi pienemmät virheet ja huonot näyttelijät, jos tarina vain on hyvä. Hyvästä tarinasta voi nauttia vaikka sen ulkoasu olisi kuinka surkea tahansa. Tietysti inhoan jos joku asia tarinassa haraa vastaan. Hahmot toimivat oman luonteensa vastaisesti. Juoni ei ole uskollinen tarinan maailmalle. On epäloogisuuksia. Mutta ne ovat pikku yksityiskohtia, jotka voi jättää huomiotta, jos oikeasti tykkää kaiken alla olevasta tarinasta.

Kaikki eivät ole tarinoille yhtä ystävällisiä. Tarinat ovat täysin voimattomia ja turvattomia kun ne päästetään maailmalle. Julmat ja kyyniset kriitikkosadistit iskevät niihin kyntensä ja yrittävät löytää sen kipeimmän kohdan johon iskeä.

Mutta kaikista pahimpia väärinkäyttäjiä ovat tavalliset ihmiset. Ne jotka katsovat elokuvista "tylsät" kohdat pikakelauksella. (Tiedät kyllä kuka, senkin pahis!: )

Hienovaraisemmat lukijat voivat tässä vaiheessa vaihtaa nettiosoitetta, sillä aihetta jatkaakseni kerron järkyttävän tositarinan. Kirjakaupassa käydessä kaksi tyttöä osti innoissaan viimeisimmän Twilight kirjoista, Aamunkoin. Sinänstä tämä ostoteko oli mitä ymmärrettävin, kuka nyt ei olisi innostunut hyvän kirjasarjan viimeisestä osasta. (Itse olen lukenut kirjan alkuperäiskielellä jo viime talvena, joten olen elänyt aivan normaali-elämää...)

Kammottavuusalueelle siirryttiin vasta myöhemmin.
Näin nimittäin samat tytöt vähän myöhemmin Anttilan aulassa.
Lukemassa kirjan viimeisiä sivuja.

ARGH! Kuka oikeasti lukee kirjasta lopun ensimmäiseksi! Järkyttävää!!! Kauheaa kirjan raiskausta. Tietysi voi olla että kumpikin on teini-neroja jotka lukevat 100 sivua minuutissa, mutta hiukan epäilen.

Pitäisi olla joku mielikuvittelu-oikeus, joka voisi toimia tarinoita tehtyjä rikoksia vastaan.
Copy-paste käsikirjoittajat saisivat opetella ulkoa Aristoteleen runousoppia.
(Tai edes katsoa muutaman elokuvan, jossa on alle 2 tuntia tietokonetehosteita. Vaikka nekin ovat hyviä sopivalla tuulella : ) 
Ja viheliäiset lopun aluksi lukeva joutuisvat syömään murot ilman maitoa. Aina.
Tai joka kirja, mitä ne alkaisivat lukea muuttuisi Harlekiiniromanssiksi. Ei tarvisi jännittää enää lopputulosta.

Huoh. Tulipa taas valitettua. Pahoittelut huutomerkkien liiallisesta viljelemisestä.
(Ja jos satuitte olemaan ne tytöt Anttilasta.)

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Random chance seems to have operated in our favor


"I think I lost my mind somewhere around here. I put it right there on that stone."

Hitaasti mutta rauhallisesti Ohtakarin reissulla täytetty mustavalkofilmi päätyi viimein Eteiseen. 
Se meni ensin kehitykseen, muuttui negatiiveiksi ja niistä paperikuviksi, kävi skannerissa, siirtyi photariin ja sai vähä väriä päälleen. Slow motion... Olinkin jo unohtanut miten kätevää digikuvaus on.

Jeero kuvailut saavat täten jatkoa. Se sattui olemaan autonperällä mukana ja päätyi taasen kerran mustan huumorini uhriksi.


 Kolmen kilometrin korkeudessa
Jeero harmikseen muisti, ettei osannut lentää.




Kolmisenttisille jaloille maasto 
oli hiukan vaikeakulkuista.




Liian myöhään Jeero huomasi astuneensa
lihansyöjäpuolukan ovelaan ansaan.
Kaikki toivo oli menetetty.


Esitteessä oli unohdettu mainita, 
että läheisen aurinkorannan hiekka oli melko karkeaa.





Yhtäkkiä lokkien pyydystäminen ei enää
  tuntunutkaan niin hyvältä idealta.



Jeerolla oli hiukan epäilyksiä
saamansa uimarenkaan toimivuudesta.



Tajuttuaan hyräilevänsä turkooseja palloja
Jeero ei ollut enää niin varma
omasta sienitietoudestaan.



Paikalliset asukkaat eivät ikävä kyllä 
ymmärtäneet sarkasmia.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

An optimist is a person who sees only the lights in the picture



Piti viimein kaivaa kaikki talvivaatteet kaapin perältä, että tarkenee olla ulkoreissuilla. Opistolle tuli nimittäin vuorovierailulle luokallinen valokuvausopiskelijoita Vilnasta (Liettuasta, jos ei kaupunki kerro vielä tarpeeksi). Aiotaan raahata niitä pitkin paikkakuntaa koko matkan ajan, minä tällä kertaa oppaan ominaisuudessa. Hulinaviikko on siis edessä.“




Päätettiin tiistaina raahata  kaikki valokuvaajat Ohtakariin. Sinne on kätevä mennä linjuriautolla ja kuvattavaakin on paljon. Varattiin meille mökki päiväksi, niin että saattoi välillä sulattaa sormia. Keittää kahvia (teetä) tai vaikka paistaa makkaraa.



Onneksi oli mahtava ilma (lokakuuksi). Iltarusko sai Vilnalaiset huokailemaan, sielläpäin saasteet kuulemma harmauttaa värit, niin että taivasmaalaukset on paljon laimeampia.



Hmm. Vaati mielikuvitusta keksiä mitä mielenkiintoista esiteltävää löytäisi keskellä harmaata ja vetistä lokakuuta.  Luonto on suomessa kaunista ja ulkomaisista yleensä ihanaa, mutta tähän vuoden aikaan ei enää kovin hehkeää. Ruskan sijasta kaikki kasvusto on masentavaa ruskeaa ja jo ruumisvaiheessa odottamassa talvea.



Toisaalta urbaanisti ajatellen meidän pikku kaupungista ei löydy juurikaan arkkitehtuuri-ihanuuksia. Varsinkaan ihmisille, jotka asuu isossa, kauniissa, rakennuksiltansa vähintään keski-ajalta asti peritytyvässä kaupungissa. (Vilna kuvia Eteisessä näkyi jo aiemmin keväällä, kun siellä pääsin onnekseni käymään)



Onneksi muistaa omista matkailuista, että kaikki on ulkomailla aika kiinnostavaa. Arkisetkin asiat toisessa maassa on mielenkiintoisia, koska ne tehdään usein niin eri tavalla.

tiistai 13. lokakuuta 2009

I love deadlines. I like the whooshing sound they make as they fly by.



K
ätevää kun pääsi syyslomailemaan, että saa vähän töitä tehtyä. Tällä kertaa taas teatterijulistetta tekemässä.

Omaa mietintätilaa olikin runsaasti, ohjaajalta tuli niin pitkä toivomuslista. Silloin pitää tosissaan käyttää mielikuvitusta, että saa visiot toteutettua. Varsinkin kun aikataulu oli taas kerran niukka.

Liikkeelle lähdettiin siitä, että tapahtumien keskuspaikka, kerrostalo kelluisi arkissa. Näytelmässä sataa jatkuvasti, joten ohjaaja halusi vedenpaisumusta. Kaikki näyttelijät olisivat tuijottamassa taivaalle parvekkeellä. Ja koko juttu olisi piirrosta. Kaikki, paitsi näyttelijöiden kasvot.

Keskusteluissa ehdottelin vähän visuaalisesti helpompia ratkaisuja. Siirryttiin sateeseen ja tulvaan uppoavaan kerrostaloon. Parvekkeelta päähenkilö yrittää pelastaa ihastustaan, joka kodittomana asuu autossa. Se sopi tarinaan. Ja taivaalla juoksee maatilan pakkohuutokaupan jälkeen pakastimeen päätyneen hevosten haamu.

Haasteellista oli saada ahdettua kaikki osaset toimimaan toistensa kanssa. Ilman että lopputulos on sekava. Nostin punaisella henkilöhahmoja esiin. Ladakin oli aluksi punainen, mutta tarinassa puhuttiin beigestä, joten se vaihdettiin. Kasvokuvat oli ottanut toinen kuvaaja, joka ei vielä silloin tiennyt julisteen asennoista, joten niiden kanssa piti vähän värkätä. Miettiä asetteluja ja rooleja. Olisin halunnut enemmän aikaa saadakseni pilvihevosesta paremman. Nyt se on vain raapustus taivaalla.

Mutta kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen. Pikku viimeistelyä olisi halunnut tehdä kauemmin, mutta aikataulu ei antanut periksi.

En kyllä taida olla koskaan aivan tyytyväinen tekeleisiini. Mitä varten tietysti on myös tämä Eteinen. Omien töiden julkisestinäyttämis-siedätyshoitoa.

(Otsikko on muuten Douglas Adamsin ihanaisista aivoista...)

torstai 8. lokakuuta 2009

Real stupidity beats artificial intelligence every time


Kerronpa tänään teille opettavaisen tarinan. Tai no ei ehkä opettavaisen. Mutta ainakin voitte harjoittaa vahingonilolihaksianne rauhassa. Näin viilenevän syksyn mukana pattereista tuli taas olennainen osa elämää. Ikävä kyllä niiden palveluhalukkuus jätti minut kylmäksi. Sain runsaasti zenmietiskelyyn kannustavia kurlutusääniä, mutta ei yhtään lämpöä.

Syy oli osittain minun. Satun nimittäin asumaan kerrostalossa, jossa tehtiin ilmastointi/lämmitys/termostaatti päivitys viime keväänä. Tämän jälkeen asukkaiden oli mahdollisuus tilata itselleen talohuollosta pattereiden ilmaaja käymään, mutta minäpä en työkiireiltäni ja/tai erakkoudeltani tänne ketään hankkinut.
Päätin hoitaa toimituksen itse. Vaan sitten tuli kesä ja patterit siirtyivät samaan tärkeyskategoriaan toppatakkien, lapasten ja villasukkahousujen kanssa.

Tänään sain viimein pulputtelusta ja viileydestä tarpeekseni. 17 asteisissa huoneissa ei vain ole ilo asua. Niinpä tehokkaana yksinasuvana naisena kaivoin työkalusalkkuni kaapista (joka on muuten vaaleanpunainen, kuten kaikki siellä olevat työkalutkin – sain sen ironisena joululahjana ystäviltä) ja ihan oikealla jako-avaimella availin pattereista korkit (täysin virallinen LVI-termi muuten).

Makuuhuoneen ja keittiön pattereista päästin ilmat pihalle ilman mitään taistoa. Metallinhajuista ilmaa suhisi tulemaan ja ensi vesipisaran ilmestyessä käänsin ilmaruuvin takaisin kiinni. Kissat oli ihan innoissaan oudoista nuuhkimisista.

No, kuten jo dramaturgista kaarta hahmottava on voinut ovelasti taasen päätellä, toiminta ei loppunut siihen. Olohuoneen patteri oli hiukan erilainen muodolta ja ilmaruuviltaan. Sieltäkin sain ylimäärä ilmat puhkumaan tehokkaasti ulos mutta... ilman jälkeen vettä ei tullutkaan pari pisaraa vaan ankara purskaus, mikä onnellisesti lennätti ilmaruuvin korkin pois paikoiltaan.

Likaisen, kuuman ja tunkkaisen vesisuihkun kastelemana pusersin sormilla patterissa olevaa reikää kiinni ja samalla haroin toisella korkkia lattialta. Tilanne oli niin koominen, että oli pakko vain nauraa.

Vedenpaisumus oli lähellä mutta jäi silti vähäiseksi. Sain ilmaruuvin muutaman vesiroiskauksen jälkeen takaisin paikoilleen ja kaikki oli taas eteisvaltakunnassa hyvin. Ehkä vain vähän märkää yhdestä nurkasta.

Yhteenvetoni on että:
a) ilmaruuvin täytyi olla ennestään löysällä... (tai sitten joku muu ruuvi oli jollain löysällä)
b) Mitään vahinkoa ei oikeastaan sattunut, mitä nyt olin kuuma, märkä ja haiseva lämmitystöideni jälkeen.
c) Netissä kyllä varoitettiin ettei putkia ilmatessa saa vettä päästää ulos, mutta luulen ettei talo vielä siitä räjähdä. Loppujen lopuksi nestettä ei pihalle päässyt kovinkaan runsaasti. Suihku oli vain laajalle levittäytyvää sorttia.
d) En aio ryhtyä talonmieheksi ihan heti.