torstai 22. heinäkuuta 2010

Hyvästit

 The Incredible Shining Dog

Sain tänään suru-uutisia. Viime yönä saksanpaimenkoira Ziko, vanhempien luona asustava "pikkuveli", lähti sinne mihin koirat täältä maailmasta sitten menevätkään.

Ziko pääsi eilen aivan pikku hetkeksi pihalle. Aamuyön nuuhkinta paljasti lähellä olevia kissoja. Mielenkiintoisia otuksia, jotka lähtevät heti juoksemaan karkuun kun niitä kohti loikkii. Mikä mahtava leikki.

Hiljaisella kylätiellä ei yleensä juuri ihmisiä liiku niin myöhään. Mutta viime yönä siitä ajoi muutama teinipoika mersullaan. Ziko hyppäsi kissan perässä tielle. Alamäessä tielle ilmestyvä musta koira jäi täysin huomaamatta, eikä kuski olisi muutenkaan ehtinyt tehdä mitään.

Kissa ehti hypätä alta pois. Ziko ei varmaan edes tajunnut mitä tapahtui. Kaikki kävi niin äkkiä. Ainakin se on lohdutuksena.




Ei vielä oikein osaa ajatella, että oma koirakaveri on poissa. Edellisen koiran kuolema oli sekin yllättävä, mutta ei sentään onnettomuus. Hän oli jo iäkäs harmaantunut vanhaherra, joten asiaa oli ehtinyt ennalta miettiä. Ziko oli vasta pöhkö teini. Kaikesta innostunut energiapakkaus. Ja sitä tulee kovasti ikävä. Varmasti vielä enemmän kuin nyt edes tajuaa...


Hiekkanenä


Monta asiaa jää Zikosta mieleen. Valtavat loikat, kun se otti heitettyjä käpyjä ilmasta kiinni. Kävyt oli Zikolle lempi leikkikaluja. Niitä oli joka paikassa, niitä pystyi heitellä, jyrsiä, kuljettaa suussa ja sitten pudotella kuolaisina strategisesti valittuihin kohteisiin.

Ziko rakasti kaiken jyrsimistä. Purentaan päätyi luita, palloja, käpyjä, kenkien (tosin laittomasti), halkojen, vanhan kottikärryn renkaita, hiusharjoja... mitä tahansa mikä kesti hetken hammaskäsittelyssä ehjänä. Tietysti jyrsittävän tuoteen palasiksi saaminen oli osa nautintoa. Toisinaan se kävi kaivamassa perunamaasta perunoita ja jyrsi niitä vaihtelun vuoksi.
 

Ziko söi herkkuna marjoja suoraan puskista. Riipi ne hampailla irti. (Ihmeteltiin aluksi mihin marjat katosi, kun pensaissa oli jäljellä vain ruodit)
 

Kun taloon tuotiin orpo kissanpentu, jota piti tuttipullolla ruokkia, Ziko hoiti aina ruokailun jälkeen pesut nuolemalla pennun (kaksi kertaa sen kokoisella kielellä) puhtaaksi. Ja litimäräksi. Mutta niistä tuli erikoinen ystäväkaksikko. 
 

Ziko oli tykkäsi leikkiä piilosta tai etsiä piilotettuja tavaroita nuuhkimalla. Sillä oli mainio nenä, jonka se törkkäsi kaikkialle, niin että kuono oli ihan hiekassa tai mullassa tai jossain muussa sotkussa. Piti saada joka haju talteen. Ziko nautti myös uimisesta ja hiekassa pyörimisestä (ennen ja jälken uimisen). Ja tunki sitten hiekkaisena ja märkänä viereen nukkumaan, oli sänky kuinka kapea tahansa.

Voi suru.

perjantai 16. heinäkuuta 2010

Your just jealous 'cause the voices only speak to me

Remember to walk your Time Lord regularly

Olen haikein mielin jättänyt hyvästejä kymmenennelle Tohtorille. Hiljalleen alkaa kauhistuttava alkujärkytys muuttua melankoliseen hyväksyntään siitä, että ihanainen David Tennantin Tohtori vaihtuu uuteen inkarnaatioon...

En ole vieläkään hennonut katsoa neloskautta loppuun. Välttelen End of Timea kuin maailmanloppua, mikä se jossain määrin onkin.  Hiukan lohduttaa se, että 11. Tohtorin tekemisiä on kirjoittamassa omaperäinen ja synkkä Steven Moffat (Blink), samoin kuin (lisää tähän äänitehosteeksi teinityttökirkunaa) Neil Gaiman, the love of my literary life. Gaiman tykkää 11. tohtorista, joten Matt Smith voi olla positiivinenkin yllätys. Ja who could resist a Timelord?

Mutta päästäkseni itse asiaan, olen löytänyt jotain tulevia vieroitusoireita helpottamaan: Doctor Who original audiobooks. Kyseessä on pelkästään äänikirjoina saatavia Who tarinoita, joihin on lisätty äänimaailmaa ja musiikkia tunnelmaa lisäämään.

En juurikaan kuuntele kirjoja. Lukijan ääni ja valinnat vaikuttavat liikaa tarinaan. Sivun kääntäminen ja paperille painetut sanat kuuluuvat erottamattana osana kirjoihin uppoamisen nautintoon. (Eh.... Hyvää äidinkieltä... Auts...)

Paitsi... Jos lukijana sattuu olemaan David Tennant (teinityttökirkunaa osa II)...

Mietipä tätä. Istut jossain tylsässä odotushallissa, bussissa tai lentokoneessa. Ihmiset vilisevät ohi harmaana massana. Kello tikittää ja mitään ei tapahdu. Tympeää?
Ei ollenkaan. Koska Tennant lukee sinulle tarinaa omalla makealla aksentillaan. Korvista valuu pään sisään Who-maailmaa ja universumi on taas huomattavasti kiinnostampi paikka. On aika häkellyttävää miten pienillä asioilla Kertoja vaihtuu välillä vuorosanoissa Tohtoriksi.

Olen itse kuunnellut vasta muutaman, joten tarinoiden dramaturgisesta sisällöstä en voi mennä takuuseen. Mutta Tennantia kuuntelisi vaikka lukemassa puhelinluetteloa... Tai no, ainakin minä. Kohtuullista englanninkielitaitoa kuunteleminen kyllä vaatii. Itselle ei ole ollut mitään ongelmaa, mutta mikäli aito brittienglanti aksenteineen ei kuulosta tutulta, voi kestää hetki ennen kuin pääsee juonista selville. Ja tietysti Raxacoricofallapatorius-tyyppiset sanat ovat ehdoton osa Whoismia. (Kielitaidostaan aremmat voivat tässä kohtaa voi palata takaisin tuohon puhelinluettelokommenttiin, mitä väliä ymmärtääkö vai ei...)

Tennant on lukijana myös useammassa perinteisessä äänikirjassa, joten ihan heti ei korvaherkut* lopu kesken. Näistä voi lähteä liikkeelle: Pest Control, Day of The Troll, The Last Voyage ja Dead Air.  Varoituksena sanottakoon, että ohikulkijat voi mulkoilla kummasti, mikäli istut kuulokkeet päässä nauramassa julkisissa tiloissa...




*Korvaherkku on muuten aivan kamala sanavalinta. Pahoittelut. Silmäkarkki ei käänny eri aisteille.

maanantai 12. heinäkuuta 2010

Starved, famished and revenous

Apple päivässä pitää lääkärin toivottavasti loitolla

Kun pääsin viimein töistä fyysisesti eroon, aivot eivät seuraneetkaan mukana. Huomasin kauhukseni, että joka kerta tietokonetta käyttäessä ajatukset siirtyivät suoraan takaisin työasioihin ja juuttuivat sinne.  

Tein listaa siitä mitä olisi pitänyt ehtiä saada tehtyä ennen lomaa ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä pitäisi tehdä loman jälkeen ja huoh... harmaat aivomassat vain täyttyivät ankeista asioista. 

Joten päätin tehdä jotain radikaalia. Irrotin rakkaan omenakoneen töpseleistä ja pakkasin pois. Aloitin tietokone/nettipaaston. Sanouduin irti mikropiireistä ja verkoista.

Nyt Pariisista palattua ei aivoissa ole enää mitään yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Vain omia hoopoja ajatuksia. Ihanaa kun taas omistaa oman päänsä. What is the hatter with me? 

On ollut kyllä ikävä kaikkia teitä sähkömaailman asukkaita sekä teidän ihanaisia ajatuksianne. No, nyt pääsee mässäilemää lähes kuukauden verran postauksia kerralla :)