Saanko luvan?

Tein tänään kaksi odottamatonta asiaa: Löysin itseni lukiosta katsomasta vanhojen tansseja ja katsoin Alien vs. Predatorin ilman irvistelyä.

Vanhojen tansseista tuli kyllä vanha olo. Suoraan töistä hehkeänä (HA! niinpä taas!) siirryin toiseen oppilaitokseen katsomaan viimeisen päälle tällättyjä pariskuntia liihottelemassa urheilusalissa.
Serkkuni oli kutsunut isovanhempia seuraamaan ilta vanhojen tansseja ja vähän ujoja kun ovat, isovanhemmat kysyivät meitä muitakin mukaan. Täällä on tapana järjestää esitys illalla läheisiä varten. Ihmiset ostavat kahvia ja maksavat sisäänpääsystä ja rahat menevät stipendeihin tai koulureissuihin.

Kaikki olivat kauniita ja huoliteltuja. Puvut oli teetetty ja tehty niin, että niillä olisi voinut mennä vaikka linnanjuhliin. Joka ikinen oli käynyt kampaajalla ja suurin osa maskeerattavanakin.

Osa olisi kyllä voinut harjoitella enemmän korkokengillä kävelyä mutta hyvin kaikki tanssivat (mikä vanhojen tansseissa tarkoittaa enemmän sitä, että kävellään eri muodostelmissa ympäri salia) Aina kunkin tanssin päätyttyä kaikki olkaimettoman puvun valinneet hinasivat pukujaan uudestaan ylös. Se oli täsmällinen osa tanssikoreografiaa.

”Ei sitä meidän aikana” – alkuisia lauseita tuli päähän aivan liikaa, mutta minkäs teet. Minun viime kesän Pariisin matkani maksoi saman verran kuin serkkuni valmistelut ja moni oli käyttänyt paljon enemmän rahaa. Omiin vanhojen päiviin tein itse puvun halvimmasta vuorikangas-satiinista mitä löysin. Ja olin ihan tyytyväinen lopputulokseenkin. Kukaan meistä ei käynyt a) kosmetologilla, b) solariumissa tai c) kampaajalla etukäteen suunnittelemassa kampausta.

En paheksu serkkuani tai muita vanhojen tanssijoita. Vanhojen tansseista on tullut prinsessapäivä ja yksi palanen nuoruuden ja aikuiselämän välillä. Mutta jäin vain miettimään niitä, joilla ei ole ehkä mahdollisuutta käyttää ammattiompelijaa, kampaajaa tai kosmetologia jo ihan varallisuutensa takia. Harmittaa, että tansseista on tullut niin kallis projekti. Osa entisajan leikillisyyttä on kadonnut. "Naamiaisista" on siirrytty arvokkaisiin juhla-asuihin. En olisi mitenkään kehdannut osallistua nyt näihin tansseihin kotitekoisella puvullani.

Aion nyt tunnustaa jotain, mikä takaa minulle paikan joka nörtin mustalle listalle. Nimittäin minusta Alien versus Predator ei ole niin absoluuttisen järkyttävän gigli-huono elokuva, suuri häpeäpilkku koko sci-fin historiassa.

Suurin kirous elokuvalla on sen nimen antamat odotukset. Mitenkään siitä ei saa hyvää Alien elokuvaa. Sehän oli selvää jo alusta asti. Alien on eräänlainen yksinäinen susi. Sen kuuluu viilettää yksinään pitkin ilmastointiputkia tyylikkäänä kuin happoa tihisevä urheiluauton ja tanssija risteytys. Koko hahmon voima katoaa, jos niitä aletaan esitellä ja sitten jahdata/lahdata laumoittain. Yksikin riittäisi.
Ja aivan samaa voisi sanoa Predatorista, yksinäisestä metsästäjästä, joka vaanii läpinäkymättömänä, tottelee omia oikeuskäsityksiään ja viimehädässä alkaa naputella rannetietokoneesta itsetuhokoodeja. (Elokuvayhdistelmänä ja ideana tämä menee myöhäisöiden nörttikeskusteluiden puolelle. ”Jos batman ja Wolverine tappelis niin kumpi voittais?”)

Kuitenkin jos onnistuu irrottamaan AvsP kummastakin nimikkoelokuvista, se on aivan viihdyttävä avaruusolio-mässäily. Tykkäsin päähenkilönaisen ja päähenkilö-Predatorin välille tulevasta suhteesta. Kunnioituksesta molemmin puolin. Enemy of my enemy is my friend?

Alien/Predator tunnelmat ja alkuillan tanssit assimiloivat toisensa omissa ajatuksissa ja piti tehdä taas yksi pikku luonnos. H.R. Giger, pahoittelut.