Tämä aamu oli todella hieno. (Mikä on saavutus ottaen huomioon, että aamu on aamu. Aamun on periaatteessa eksistentialistisesti mahdotonta olla jotenkin siedettävä ajanjakso, koska sen tarkoitus on olla kamala herätyshetki. Riistäytyminen lämpimästä sängystä ja myöhemmin koko kodista.)
30 vuotta 36 viikkoa 4 päivää ja 498 minuuttia vanhana minä näin ensimmäisen jakson Pushing Daisiestä (kovalevyltä). Ihan koko aikaa sitä ei tietenkään ole tullut odoteltua, mutta kuitenkin siitä asti kun sarjasta kuulin. Ihan tarpeeksi kuitenkin. Eikä yhtään liikaa.
Todennäköisyyden prosentti oli tietysti erittäin korkealla, että tykkäisin kyseisistä päivänkakkaroista. Barry Sonnenfield on vähän niin kuin Tim Burton suklaahuuruissa. Vähän huumorintajuisempi, vähän optimistisempi, vähän monimutkaisempi (ja vähän kaksimielisempi). Ja niin kovin ihana. 50-luvun autoja. Viimeiseen asti hiottu värimaailma. Mustaa huumoria ja sarkasmia. Paljon monimutkaista sanoja. Mies, joka leipoo ja ajattelee. Ja osaa käyttää yli kolmen tavun pituisia sanoja.
Ainut hampaidenkiristely johtui suomennoksesta. Eikö digitaaliaikana voisi jättää niitä tekstityksiä liimaamatta ohjelmiin, niin että ne saisi pois tuhoamasta mahtavaa dialogia. Helmiä katosi. Kuten että synkronoitua kuviouintia harrastaneilla tädeillä oli myös synkronoidut mielentilahäiriöt. Tai grain of salt - keskustelu. Lehmän nuolukiviä on tietysti aika hankala saada mahdutettua kahteen riviin...
Ja koska menin töihin vähän myöhemmin, ehdin olla kotona vielä vastaanottamassa toista mahtavaa asiaa. Posti toi viimein vuodenvaihtumisyönä tilatut kirjat isossa paketissa. OH JOY! Mangaa, Vertigon ihanaisia sarjakuvia, vampyyrejä ja Neil Gaimanin uusin kirja Graveyard Book. *Swoon!*
Universumi a) tykkää minusta, b) maksaa vanhoja velkoja takaisin, c) tietää että on tulossa jotain tosi tosi tosi raivostuttavaa ja yrittää pehmentää iskua etukäteistoppauksella. Olipa syy mikä tahansa, olen Universumin kanssa tänään hyvissä väleissä. Kaikki on Zen ja niin edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti