Uskaltauduimme naapurikaupungin elokuvateatteriin ensimmäistä kertaa ikinä.
Lähes-sisko yllytti. Olin kahden vaiheilla, mutta Edward Cullenin houkutus oli liian suuri vastustettavaksi... Annoin hänelle Twilitghtin suomenkielisenä joululahjaksi vähän epäillen tykkäisikö hän siitä. Hän on joskus niin... järkevä. Mutta Lähes-sisko antoi itsensä tarinan vietäväksi ja ihastui Culleneihin ihan peruuttamattomasti.
Jännitti valtavasti elokuvan puolesta. Pelkäsin, että se olisi pettymys. Mutta ei, sama ensi-ihastuksen huuma sai varpaat kipristelemään. Aivan kuten kirjaa lukiessakin.
En tiedä pitäisikö ottaa imarteluna vai huolestua siitä, että taisin olla koko katsomo vanhin huokailija. (Ainakaan minulla ei ollut rannekorua, jossa roikkui kristallisydän ja susi.) Minkäs teet, kun on mentaalitasoltaan 13-vuotias, ainakin joissain asioissa. On mukavaa osata olla halutessaan naiivi ja nauttia asioista, jotka aikuismainen kyynisyys pilaa turhalla analysoinnilla.
Kotona oli pakko purkaa humallus johonkin konkreettiseen. En yleensä kuvita kirjojen hahmoja. Niitä on mahdotonta saada tarpeeksi ihanina esiin paperille. Aikaansaannoksena piirustuspöytätuherrus jostain ruskeasilmäisestä, joka ei kuitenkaan ole herra E.C.
- Viimeistelyistä viis, laitan sen tänne sotkuineen kaikkineen ja kestän kaikki epätäydellisyydet. Pakko oppia ulos liian ahdistavasta perfektionismista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti