Flying is learning how to throw yourself at the ground and miss.

Pakollinen turistiotos

Talvella tuli idea lähteä isovanhempien kanssa kesälomareissulle Helsinkiin, synttärilahjana heille. Kumpikaan heistä ei koskaan aikaisemmin lentänyt, joten se oli osa matkaohjelmaa heti alusta.

Mummu (meillä ei ole nimityksinä mummo ja vaari, vaan mummu ja pappa) usein puolitosissaan huokaili, ettei sitä varmaan enää tässä iässä tule lennettyä, joten halusimme todistaa väitteen vääräksi. Ei koskaan ole liian vanha tekemään jotain uutta ja mielenkiintoista. Isovanhempia ei tarvinnut suuresti houkutella, kunhan saatiin järjestettyä kissavahti ja kukkien kastelija.

Jännitys oli korkealla jo pitkästi ennen lähtöä. (Ensilentäjille neuvoja oli tullut koko suvulta, kaikilta tuttavilta ja kampaajalta. Muistakaa ottaa purkkaa mukaan. Korvat voi mennä nousussa ja laskussa lukkoon. Ei kannata istua siiven kohdalla.) Yksin he tuskin olisivat uskaltaneet lähteä, mutta lapsen ja lapsenlapsen toimiessa matkanjohtajina, saattoi keskittyä itse lomailuun.

Olen aikaisemmin lentänyt vain pimeinä aikoina. Nousun aikana on hetken voinut ihailla maailmaa yläpuolelta, mutta sitten on jo yö piilottanut kaiken paitsi kaupunkien valot. Oli mahtavaa istua pikku koneessa ja tuijottaa suomen pintatekstuureja taivaalta käsin koko matkan. Nyt kun kuulas kesäyö ei hämärtynyt ollenkaan.

Tilkkupeltoja ja pörröistä havumetsää, siellä täällä muutama sileä vedenpeili heijastelemassa pilvimuodostelmia. Tiet pitkinä vanoina leikkomassa maan muuten vihreää pintaa. Lentämisessä saa perspektiiviä maailmaan. Kilometrit vilisee alla ohi ilman, että itse tajuaa juurikaan liikkuvansa. Laskeutuminenkin oli huomaamaton. Pellot ja puut vain läheni ja autoja ilmestyi pisteinä näkyviin tieviivastoille.

Ja yhtäkkiä oltiin jo Helsingissä. 

Extreme-Ikkunanpesemistä kiipeilyköysillä varustettuna

Isovanhemmat olivat innoissaan. Usein matkapahoinvoivalle, ahtaanpaikankammoiselle mummulle tullut lentokoneessa yhtään huono olo. Lentokokemusta voitiin siis pitää erittäin onnistuneena.

Loppumatka oli vain bonusta. 

Viimeksi joskus olympialaisten aikoina Helsinkiä kiertäneet isovanhemmat ällistelivät kaikkea ihmisvilinästä talojen kokoon. Parin päivän ratikkalipulla oli helppo ajella ympäriinsä kaupunkia katselemassa.

“Mission accomplished, boys. Now move to the next target. ASAP.” 

Vilpittömällä turistiasenteella kierrettiin nähtävyyksiä ja syötiin mansikoita kauppatorilla. 

 Lokit teki kommandohyökkäyksiä jäätelötöttöröiden kimppuun. 

Suomenlinnassa oli helle. Piti valita aina varjoiset paikat, joissa kulkea. Silti maanalaiset tunnelit oli kosteita ja kylmiä. (Niihin ei tosin uskaltautunut menemään kuin minä nuorimmaisena.)

Arvoisa Herra oli piilossa lapsilta, 

odottaen esiintymisvuoroaan näytelmäseikkailussa.

Ateneumissa oli ihana rauha ja kaikki Gallen-Kallelan Kalevala-klassikot esillä. 

Pari päivää pääkaupunkihulinaa nautittua lähdettiin junalla takaisin kotiin, hyvillä mielin ja helteestä läkähtyneinä. Junassa pääsi ihan itse hakemaan ravintolavaunusta kahvia ja pullaa. Ja näki suomen uudestaan vähän matalammasta näkövinkkelistä. Vihreältä näytti alempaakin katsottuna.

I burn, I pine, I perish

Jälkikirjoituksena edelliselle Vattajapäivälle todettakoon että:
AU! AU! AU!

Innokkaana, mutta erittäin kalpeana rannallerientäjänä kaivoin varastoista tehokasta aurinkovoidetta, ettei vain pääse tuleva rusketus muuttumaan grillijuhliksi.
Inhoan itseni voitelemista, tahmaisia käsiä, kookokselta haisevaa ihoa, mutta kestin sen kaiken kuin Kunnollenen, Vastuuntuntoinen Henkilö. Lisäsin jopa aurinkovoidetta joka uimakerran jälkeen ihan varmuuden vuoksi.

Viimevuotinen aurinkorasva ei vain ollut aivan tehtäviensä tasalla. Auringon estämisen sijaan se imi kaikki säteet itseensä. Kotona huomasin väritykseni muuttuneen radikaalisti, jotain tomaatin keitetyn ravun väliltä.

Niinpä seuraavat hellepäivät kyhjötin turvassa sisällä, tuskaillen joka ikistä vaatteen saumaa ja karheaa peittoa. Miksei sitä ihminen voi osata levitoida? Edes hätätapauksissa, kuten silloin kun iho on palanut karrelle.

(Seuraavana kerralla aion oleilla pitempään auringossa vain silmäreikäisessä lakanassa.)

Helle!

Ihanainen kesähelle ajoi minutkin kolostani rannalle. Vattajalla oli, kuten aina, taivaallista.

 Loppumattomasti hiekkaa tassutella. Muotoilla linnoiksi. Löytää luonnoslehtiön välistä illalla kotona. (ja joka muusta välistä)

 

Kävin ensimmäistä kertaa tälle kesälle uimassa, vaikka sukeltaessa tuntui, että aivot jäätyy.
Pitkä empiirinen tutkimukseni on osoittanut, että elinvuosien karttuessa uimaveden lämpötilan sietokynnys alenee eksponentiaalisesti koko ajan. Lapsena kävi jo joskus huhtikuun lopulla ensi kertaa meressä (h)uimassa, kovasti kiljuen välillä, mutta nauttien yhtä kaikki, vaikka jossan kauempana ulapalla vielä kelluskeli viimeinen sitkeä jäälautta.

Aikuisuuden myötä surkastuu myös hiekkalinna-arkkitehtuurin taito, kuten kuvasta voi päätellä. Ehkä kaikki lapsuuslinnat oli niin mahtavia koska

• - silloin oli itsekin pienempi, joten linnat tuntu valtavilta
• - niihin jaksoi käyttää tunteja ja taas tunteja aikaansa
  
• - muistot niistä on sanonnan mukaisesti kullattu ajan toimesta
• - silloin eli vielä syvemmällä mielikuvituksissaan kuin nykyään. (Mikä on kyllä vaikeata uskoa...)

Tai ehkä sitä nykyajan hiekassakin on jotain vikaa verrattuna Vanhoihin Hyviin Aikoihin.

Evoluutio, onni ja autuus

Minun asuntooni on muuttanut yksi uusi... nautintoaine. Se lähti mukaan, yllättävää kyllä, ihan tavalliselta kauppareillulta, mutta taustalla oli pitkällinen mietintä jo kuukausien takaa.

Enkä enää juhannuksen jälkeen voinut elää ilmankaan.
Joten 1. ja 2. rinnalle on liittynyt
ihastuttava,
pianomaisesti kiiltelevä

(pidätämmen hengitystä jännityksestä...)

(rummunpärinääääää)

 Playstation 3.

 (Vain odottamassa kaikkia kissankarva/pölykiukkasia kiiltoansa koristelemaan.)

Uusi pleikkari! WUHUU!
Aion nyt juhlistaa tätä legendaarista tapahtumaa käyttämällä kolmea (3) huutomerkkiä lauseeni perässä sekä dramaattisella toistolla.
(Pahoittelen herkempien lukijoiden puolesta jo etukäteen...)
UUSI PLEIKKARI!!! WUHUU!!!

Olin aivan kihistä innosta kun kaivelin sen paketista ulos ja esittelin edeltäjällensä. Sitä en toki mihinkään television läheisyydestä siirrä. On vielä monta PS2 peliä keskeneräisenä odottamassa sitä mystistä aikaa, kun taas ehtii niihin keskittyä. (Eläkkeellä?)

*Huoh. Onnellinen huokailuhetki silmäillessä uutta tulokasta.*

Kaikkia ihanuuksia ei ole edes osannut kaivata. Kuten esimerkiksi langatonta ohjainta. Ennen sitä vain hyväksyi, että aina välissä (vimmaisimman taistelun kiihkeessä, yleensä) onnistui nykäisemään ohjaimen johdon irti. Jäilyttäessäni sitä strategisen tarkasti lattalle levitettynä, tapahtui toisinaan kompastumisia.

Blue ray elokuvia en ole vielä testaillut. Ei kaikkea herkkuja kerralla.

Kaupanpäällisenä sain Pienen ison planeetan. Little Big Planet on tosi herttanen peli. Sitä ei voi hymyilemättä pelata. Tai ainakaan vielä, kun kentät ei ole muuttuneet sadistisiksi, mikäli sellaista tapahtuukaan. Päähenkilö-Poppit olio on niin herttainen, ettei edes muista kirosanoja, kun tipahtaa jostan typerän helposta kohdasta ja joutuu aloittaa kentän alusta.
Stephen Fryn sympaattinen kertojaääni tuo vielä kaiken muun mukavan lisäksi kaikuja Linnunradan käsikirjasta. Eikä se ole koskaan huono juttu.

Tiivistääkseni kaiken tämän yhteen lauseeseen:
Uusi playstation on yhtä sykähdyttävä kuin Zachary Quinto.

Helsinkijuhannus: Päiväretki Porvooseen

Tehtiin juhannuspäivä vierailu Porvoon vanhaan kaupunkiin 
(n. 200 vuotta Aleksanteri I jälkeen.) 

Mielenkiintoinen vanhakaupunki nousee portaittain joesta mäelle kohti kirkkoa. (Muusta Porvoosta en aio sanoa paljoakaan. Siellä on joku aika-avaruusjatkumo on rikkoutunut ja hiljalleen klassisen kauniit puutalot sekoittuvat etoviin 70-luvun betonilaatikkomöhkäleisiin eikä kellään ole enää kivaa. Pysyttiin turvallisen välimatkan päässä tuhoalueesta. )

Aivan joen rannassa venevajoista oli tehty (kesä)asuntoja. Laiturit oli evoluutio muuttanut ihaniksi teenjuontiterasseiksi veden ylle. Hassua ajatella, että ne oli entisaikoina sitä köyhimpien ja surkeimpien aluetta.

Brunbergin tehdas oli kiinni, joten jäätiin suukoitta.
(Paikalliset Umpalumpat oli varmaan juhannusvapaalla.)

Toinen miinus tuli Porvoolle ilmanalasta. Keskikesän juhla ei näkynyt oikein säätilassa. Harmaita pilviä vilisti taivaalla ja vähän varjosti valokuvaustoimintaa. (Pitää mennä uudestaan jonain hyvänvärisenä päivänä.) (ja kun suklaatehdas on auki)

Porvoon tuomiokirkosta löytyi muiden uskonnollisten kuvien joukosta Yksisarvinen. (Nyt joku kunnon ateisti voisi sanoa että mielikuvitushahmojen kuviahan kirkoissa aina pidetään seinillä?) Se sopi sinänsä oikein hyvin juhannuskoivuin koristeltuun kaariholvistoon. Ja onhan niitä keskiaikaisissa kirkoissa lohikäärmeitäkin (usein ikävä kyllä seivästettynä). Miksei yksisarvisia?

Nipottajan paluu

Taasen esittelen yhden, sinänsä mitättömän pienen, mutta ärsyttävän logiikkavirheen yhdessä universumin parhaimmista elokuvista. Tällä kertaa nipotuslistalle pääsee Kadonneen aarteen metsästäjät. Onko Indian Jonesista muka mahdollista löytää jotain vikaa? Nähtävästi näillä aivoilla on...

The Headpiece of the Staff of Ra oli yksi koko alkuelokuvan pää-esineitä. Kyseessähän oli siis kepin päähän istutettava kristalikeskinen metallikiekko, jonka läpi aurinko säteili karttahuoneesa ja näytti valollansa mihin liiton arkki oli piilotettuna. Tämän lyhyen esittelyn jälkeen voimme siirtyä epäloogisuuksiin.

Natsit ovat onnistuneet kopioimaan kiekon kuvioinnit pääluihun grillatusta kädestä. Kiekossa lukee, että sauvan pituus on kuusi kadamia. 180 senttiä päättelevät Indy ja Sallah. Indyn kääntäjä kuitenkin kertoo että Kiekon toisella puolella sanotaan vielä, että Heprealaisen jumalan kunniaksi kepistä pitää ottaa pois yksi kadam. (Narkoottisille Indianajonettajille tämä on toki aivan umpi tuttua.)

Niin vähäinen kuin oma matemaattinen hahmotukseni on, voimme päätellä että yksi kadam on 30 senttiä (180:6), joten lopullisen sauvan pituus on ohjeistuksen mukaan 150cm.

Kutenkin Indianan karttahuoneessa maahan iskemä keppi on häntä ainakin pään verran pidempi. Mikä tarkoittaisi että Harrison Ford on oikeasti hobitti.

Netistä kuitenkin kävin penkomassa (säälittävää muuten) tiedon, että dr Jones/Ford on 185cm. Joten jossain vaiheessa joku on mokannut logiikan kanssa. Tai kääntäjä oli naukkaillut liian monta myrkkytaatelia ennen juttutuokiota, liitonarkki on ihan eri paikassa ja Indy löysi jonkun toisen arkun?

Joka tapauksessa kyseinen elokuva menisi minun "kymmenen-elokuvaa-jotka-pelastaisit-maailmanlopulta"-listalle ja dr Jones on aivan täydellinen, joten mitä väliä : )

Nipottaja

varastettu screenshot todistusaineistoksi 

Todistan nyt oman elokuva-narkotismini tason valittamalla mitättöman pienistä yksityiskohdista, jotka ovat jääneet mieltä kaihertamaan muuten ihanissa elokuvissa. Osa I.

(Otan tämän jälkeen nöyränä vastaan Hanki Elämä kommentteja, täysin ymmärtäväisenä.)

Irvistelen siis hyvien elokuvien logiikkavirheille. Tyhmiä käsikirjoituksia on niin valtavasti, että jätän ne tällä kertaa välistä ihan oman mielenterveyden vuoksi.

Nyt ei siis mennä sille idiotismin tasolle mitä nähtävästi täysin älyllisesti vajavaiset käsikirjoittajat ovat saaneet aikaiseksi esimerkiksi Tomb Raider elokuvien kanssa. (Tai ehkä ilkeät rahanahneet studiopomot ja tuottajat on vain kääntäneet tekstit typeriksi?) Eli jos sinulla sattuu olemaan käsissä lasikuula, jonka avulla voi tuhota kaiken elämän universumista, mitä teet: Mäsäytät tehokkaalla ranneliikkeellä kuulan pirstaleiksi ensimmäiselle kovalle alustalle (= ja maailma pelastuu) VAI lähdet itse etsimään elämän-lopetus-paikkaa ja samalla täysin naiivisti viet pahikset samaan paikkaan. Sanottakoon vielä että kummassakin Tomb Raiderissa Lara/Angelina oli upea  (tai no, niin upea kuin typerä käsikirjoitus antoi periksi) ja hänen miesvalintojaan voi vain kumartaa: Daniel Craig ja Gerard Bulter. Mmm...

Kaunotar ja Hirviö

Disneyklassikoista tämä on yksi ehdottomia suosikkejani, ja oli sitä jo alkuperäissatuna. Mutta yksi asia häiritsee. (sen lisäksi, että maailmassa on ihan liikaa aitoja Gastoneja)

Elokuvan alussa, kuten kaikki muistavat, vanha, ruma nainen tarjoaa yliylpeälle prinssille ruusua saadakseen yösijan. Mutta mies ei huoli moista haahkaa linnansa estetiikkaa pilaamaan, jakeli hän kukkia tai ei. Joten *puf* vanhus muuttuu kauniiksi haltijaksi, joka rangaistukseksi kiroaa prinssin hirviöksi.

Jos prinssi ei löydä rakkautta ennen kuin täyttää 21 vuotta, hän jää ikuisiksi ajoiksi hirviöksi.
(itse olen siis jo parasta-ennen-rakastumispäivämääräni ohittanut, damn.)

Kun Belle tulee linnaan, palvelusväki laulaa hänelle Vieraamme / Be our quest. Kynttelikkö laulaa surullisena suomeksi että"Me vanhetaan suotta, pölyn alla monta vuotta" mutta englanniksi ollaan aikatauluista tarkempia. "Ten years we've been rusting, Needing so much more than dusting"
Ja nyt päästään asian ja ärsytyksen ytimeen.

Mikäli Prinssi/Hirviö on täyttämässä kohta 21 vuotta, kirouksen sattuessa hän on ollut 11v.

Kysynpä vain että onko teistä elokuvan alkuanimaatioiden prinssi esiteinin näköinen?
Ei. Hän on sama mukavannäköinen nuorimies kuin lopussakin.

Ja toisaalta, onko reilua kirota jotain pikkuista esiteiniä, vaikka olisikin aivan pilalle lellitty. Lastensuojelujärjestöt vois ärähtää.

Vai onko kyseessä joku teini-iän symbolinen käsittely kun Prinssistä tulee sarvellinen eli horny?

JATKOKIRJOITUS:
Olen ajastani jäljessä. Itse asiassa Kaunottareen ja Hirviöön on tehty uusittu alku, jossa lasimaalauskuvia on yhdistetty animaatioon. Siinä prinssi itseasiassa on vähän nuorempi. Ei ehkä ihan 11v, mutta kuitenkin. En siis ole ainut epäloogisuutta mietiskellyt tylsimys : ) Disney on lupaillut 20 juhlavuotisjulkaisua blue rayna keväälle 2010. Odotan innolla/kauhulla muutosten näkemistä.