An optimist is a person who sees only the lights in the picture

Piti viimein kaivaa kaikki talvivaatteet kaapin perältä, että tarkenee olla ulkoreissuilla. Opistolle tuli nimittäin vuorovierailulle luokallinen valokuvausopiskelijoita Vilnasta (Liettuasta, jos ei kaupunki kerro vielä tarpeeksi). Aiotaan raahata niitä pitkin paikkakuntaa koko matkan ajan, minä tällä kertaa oppaan ominaisuudessa. Hulinaviikko on siis edessä.“

Päätettiin tiistaina raahata  kaikki valokuvaajat Ohtakariin. Sinne on kätevä mennä linjuriautolla ja kuvattavaakin on paljon. Varattiin meille mökki päiväksi, niin että saattoi välillä sulattaa sormia. Keittää kahvia (teetä) tai vaikka paistaa makkaraa.

Onneksi oli mahtava ilma (lokakuuksi). Iltarusko sai Vilnalaiset huokailemaan, sielläpäin saasteet kuulemma harmauttaa värit, niin että taivasmaalaukset on paljon laimeampia.

Hmm. Vaati mielikuvitusta keksiä mitä mielenkiintoista esiteltävää löytäisi keskellä harmaata ja vetistä lokakuuta.  Luonto on suomessa kaunista ja ulkomaisista yleensä ihanaa, mutta tähän vuoden aikaan ei enää kovin hehkeää. Ruskan sijasta kaikki kasvusto on masentavaa ruskeaa ja jo ruumisvaiheessa odottamassa talvea.

Toisaalta urbaanisti ajatellen meidän pikku kaupungista ei löydy juurikaan arkkitehtuuri-ihanuuksia. Varsinkaan ihmisille, jotka asuu isossa, kauniissa, rakennuksiltansa vähintään keski-ajalta asti peritytyvässä kaupungissa. (Vilna kuvia Eteisessä näkyi jo aiemmin keväällä, kun siellä pääsin onnekseni käymään)

Onneksi muistaa omista matkailuista, että kaikki on ulkomailla aika kiinnostavaa. Arkisetkin asiat toisessa maassa on mielenkiintoisia, koska ne tehdään usein niin eri tavalla.

I love deadlines. I like the whooshing sound they make as they fly by.

Kätevää kun pääsi syyslomailemaan, että saa vähän töitä tehtyä. Tällä kertaa taas teatterijulistetta tekemässä.

Omaa mietintätilaa olikin runsaasti, ohjaajalta tuli niin pitkä toivomuslista. Silloin pitää tosissaan käyttää mielikuvitusta, että saa visiot toteutettua. Varsinkin kun aikataulu oli taas kerran niukka.

Liikkeelle lähdettiin siitä, että tapahtumien keskuspaikka, kerrostalo kelluisi arkissa. Näytelmässä sataa jatkuvasti, joten ohjaaja halusi vedenpaisumusta. Kaikki näyttelijät olisivat tuijottamassa taivaalle parvekkeellä. Ja koko juttu olisi piirrosta. Kaikki, paitsi näyttelijöiden kasvot.

Keskusteluissa ehdottelin vähän visuaalisesti helpompia ratkaisuja. Siirryttiin sateeseen ja tulvaan uppoavaan kerrostaloon. Parvekkeelta päähenkilö yrittää pelastaa ihastustaan, joka kodittomana asuu autossa. Se sopi tarinaan. Ja taivaalla juoksee maatilan pakkohuutokaupan jälkeen pakastimeen päätyneen hevosten haamu.

Haasteellista oli saada ahdettua kaikki osaset toimimaan toistensa kanssa. Ilman että lopputulos on sekava. Nostin punaisella henkilöhahmoja esiin. Ladakin oli aluksi punainen, mutta tarinassa puhuttiin beigestä, joten se vaihdettiin. Kasvokuvat oli ottanut toinen kuvaaja, joka ei vielä silloin tiennyt julisteen asennoista, joten niiden kanssa piti vähän värkätä. Miettiä asetteluja ja rooleja. Olisin halunnut enemmän aikaa saadakseni pilvihevosesta paremman. Nyt se on vain raapustus taivaalla.

Mutta kaiken kaikkiaan olen ihan tyytyväinen. Pikku viimeistelyä olisi halunnut tehdä kauemmin, mutta aikataulu ei antanut periksi.

En kyllä taida olla koskaan aivan tyytyväinen tekeleisiini. Mitä varten tietysti on myös tämä Eteinen. Omien töiden julkisestinäyttämis-siedätyshoitoa.

(Otsikko on muuten Douglas Adamsin ihanaisista aivoista...)

Real stupidity beats artificial intelligence every time

Kerronpa tänään teille opettavaisen tarinan. Tai no ei ehkä opettavaisen. Mutta ainakin voitte harjoittaa vahingonilolihaksianne rauhassa. Näin viilenevän syksyn mukana pattereista tuli taas olennainen osa elämää. Ikävä kyllä niiden palveluhalukkuus jätti minut kylmäksi. Sain runsaasti zenmietiskelyyn kannustavia kurlutusääniä, mutta ei yhtään lämpöä.

Syy oli osittain minun. Satun nimittäin asumaan kerrostalossa, jossa tehtiin ilmastointi/lämmitys/termostaatti päivitys viime keväänä. Tämän jälkeen asukkaiden oli mahdollisuus tilata itselleen talohuollosta pattereiden ilmaaja käymään, mutta minäpä en työkiireiltäni ja/tai erakkoudeltani tänne ketään hankkinut.
Päätin hoitaa toimituksen itse. Vaan sitten tuli kesä ja patterit siirtyivät samaan tärkeyskategoriaan toppatakkien, lapasten ja villasukkahousujen kanssa.

Tänään sain viimein pulputtelusta ja viileydestä tarpeekseni. 17 asteisissa huoneissa ei vain ole ilo asua. Niinpä tehokkaana yksinasuvana naisena kaivoin työkalusalkkuni kaapista (joka on muuten vaaleanpunainen, kuten kaikki siellä olevat työkalutkin – sain sen ironisena joululahjana ystäviltä) ja ihan oikealla jako-avaimella availin pattereista korkit (täysin virallinen LVI-termi muuten).

Makuuhuoneen ja keittiön pattereista päästin ilmat pihalle ilman mitään taistoa. Metallinhajuista ilmaa suhisi tulemaan ja ensi vesipisaran ilmestyessä käänsin ilmaruuvin takaisin kiinni. Kissat oli ihan innoissaan oudoista nuuhkimisista.

No, kuten jo dramaturgista kaarta hahmottava on voinut ovelasti taasen päätellä, toiminta ei loppunut siihen. Olohuoneen patteri oli hiukan erilainen muodolta ja ilmaruuviltaan. Sieltäkin sain ylimäärä ilmat puhkumaan tehokkaasti ulos mutta... ilman jälkeen vettä ei tullutkaan pari pisaraa vaan ankara purskaus, mikä onnellisesti lennätti ilmaruuvin korkin pois paikoiltaan.

Likaisen, kuuman ja tunkkaisen vesisuihkun kastelemana pusersin sormilla patterissa olevaa reikää kiinni ja samalla haroin toisella korkkia lattialta. Tilanne oli niin koominen, että oli pakko vain nauraa.

Vedenpaisumus oli lähellä mutta jäi silti vähäiseksi. Sain ilmaruuvin muutaman vesiroiskauksen jälkeen takaisin paikoilleen ja kaikki oli taas eteisvaltakunnassa hyvin. Ehkä vain vähän märkää yhdestä nurkasta.

Yhteenvetoni on että:
a) ilmaruuvin täytyi olla ennestään löysällä... (tai sitten joku muu ruuvi oli jollain löysällä)
b) Mitään vahinkoa ei oikeastaan sattunut, mitä nyt olin kuuma, märkä ja haiseva lämmitystöideni jälkeen.
c) Netissä kyllä varoitettiin ettei putkia ilmatessa saa vettä päästää ulos, mutta luulen ettei talo vielä siitä räjähdä. Loppujen lopuksi nestettä ei pihalle päässyt kovinkaan runsaasti. Suihku oli vain laajalle levittäytyvää sorttia.
d) En aio ryhtyä talonmieheksi ihan heti.

Under Pressure

Tänä viikonloppuna pääsin pitkästä aikaa nautiskelemaan grafiikkavärien tuoksusta, metallilevyistä ja painokoneista. Olin monotypia kurssilla kaivamassa sisäistä grafiikkataiteilijaa esiin.

Monotypia on nimensä mukaisesti kerran (mono) painettava, aina uniikki painotyö. Metallilevylle telataan grafiikkaväriä, jota sitten raaputetaan pois eri välineillä, peitetään, hinkataan ja maalataan kunnes saadaan aikaan kuva. Sitten levy vedostetaan grafiikkaprässissä, jolloin maalaus siirtyy peilikuvana paperille.

hih. telaus-alusta-paperista tuli modernia taidetta.

Siinä missä grafiikkalaatalla voit painaa useampia kuvia (tosin niistäkin jokainen periaattessa uniikki) monotypiassa työ voidaan vedostaa kunnolla vain kerran. Toisen kerran vedostettaessa saadaan enää haaleampi "kummitus" sukulainen ensimmäiselle kuvalle.

Oli mielenkiintosita kokeilla eri juttuja. Huomasin olevani liian piirros-ajattelija. Monotypiassa kannattaisi miettiä pintatekstuureja, suunnitella vähemmän ja abstrahoida enemmän. Lopputulokset eivät upeudellansa todellakaan vie tajua pois, mutta itse tekeminen oli tärkeämpää kuin teokset.
Nyt kun tekniikkaan on vähän päässyt tutustumaan, olisi mukava tehdä lisää. Osaisi paremmin miettiä aiheet. Siirtyä normaalista viiva-piirros tyylistä enemmän valööreistä rakentuviin kuviin. Tahtoo grafiikkaprässin kotiin.

Every so often, I like to look up and smile for a satellite picture.

Niinkin surullinen asia kuin vihon viimeinen lomapäivä tuli tänä vuonna käytettyä taydellisesti talteen. Ja, uskokaa tai älkää, se sisälsi 10 kilometriä melomista. (Ei yllättävästi vaikkapa elokuvia, Neil Gaimania, Ben&Jerryä tai Playstationia)

Meillä on töissä porukka seikkailija-hurahtaneita ihmisiä, jotka jo keväällä kysyi meitä "normaaleja" mukaan melomisreissulle. Olen aiemmin käynyt kajakilla melomassa ja se oli minusta aivan ihanaa. Melkein niinkuin osaisi lentää, vain veden päällä. Kajakkia ei  oikeastaan edes huomaa. Lentävä matto jota ohjataan melalla. Kanootti on siitä seuraavaksi paras vaihtoehto, vähän enemmän vene, mutta kuitenkin liitämisolo säilyy. Joten olin innoissani retkestä.

Sopivan vaarattomalle (puolet meistä oli ihan noobeja), mutta mielenkiintoiselle Lestijoelle körötettiin pikkubussilla koko ajan minimalisoituvampia teitä. Päällystettyä tietä, kuoppaista (ehkä ennen mun syntymää päällystettyä) tietä, soratietä, peltotietä, jäniksenpolkua... Kunnes päädyttiin joen rantaan alajuoksulle.  Jätettiin auto, kanoottienkuljetuskärry ja ylimäärätavarat sinne odottelemaan.

Sitten jatkettiin toisella autolla yläjuoksulle, mihin kanootit oli jätetty aiemmin odottamaan. Monimutkaista mutta asian arvoista.  Lestijoelle on rakennettu hyvä laituri ja veneille veto paikka ihan melojia varten. Siitä oli kohtuullisen helppo aloittelijoidenkin päästä liikkeelle.

Vesi oli korkealla, joten matkalla kohdatut pikku koskipaikat eivät olleet kauhistuttavia kokemuksia, mutta adrenaliinia pääsi kuitenkin tuottamaan. Aivan jännityksissä sai väistellä pinnan alla piilottelevia kiviä ja virran pyörteitä.

 

Helle oli mahtava, joten joen siirtyessä keskelle suota, päätettiin käydä uimassa. Matalissa kohdissa joenpohja oli puolittain varpaille ihanaa hiekkaa, puolittain upottavaa mutaliejua (mutta uidessa ei nyt niin valtavasti jalkoja edes pohjalle laita, joten se ei haitannut). Jäin uiskeltelemaan, tällainen saukko-eläin kun olen pienestä asti ollut. Työnsin kanoottia virran mukana eteenpäin tai vedin sitä perässä. Uin melkein kolmasosan koko matkasta, ainakin ajallisesti. Eikä tullut edes kylmä.

Tasapainoaistittomana ja vähän meloneena en uskaltanut riskeerata rakkaan Nikonia matkalle mukaan. Kaikista mahtavista ominaisuuksistaan huomimatta hän ei ole vielä oppinut uimaan. Myöskin kännykkä pääsi muutaman kuvausnäpsäyksen jälkeen vesitiiviiseen turvapussiin ja kauas käsistä. Tottakai ilman kameraa liikkuessa eteen levisi koko kesän kauneimpia näkymiä ikuistettavaksi pelkästään omien aivojen muistikortille. Aivan piti keskittyä ettei menisi päivä hukkaan surressa sitä ettei saa kuvia. (paisti nämä muutamat kännykkänäpsäykset ennen lähtöä.)

 

Oli täydellisiä lumpeenkukkia köllimässä tummassa vedessä, niin puhtaan valkoisina että ne käytännössä hehkui valoa.

Ja valtavasti sudenkorentoja, joista olen ihan pienestä asti tykännyt. (Dragonfly sananakin on jo mukava.) Ilma pärisi niiden siipiäänistä ja jos yleensä pitää keskittyä että näkee edes yhden. Nyt sudenkorentoja oli ihan väisteltäväksi asti. Mahtavaa! Ja uiden pääsi aivan niiden viereen. Ihailemaan joka ikistä yksityiskohtaa sateenkaarina kiiltävistä siivistä. (Suomenkieleen pitäisi saada iridescent sanalle selkeä vastike, kuulitteko Suomenkielen huoltokeskus.) Oli isoja kuparin siiviltäänkin kuparin värisiä  ja pienempiä metallinhohtoisen turkoosin ja petroolin värisiä sudenkorentojakorentoja ja vaikka kuinka monta eri versiota siltä väliltä. Tuli nähtyä kaikki kalliit automaalisävyt luonnossa.

Suosaarella syötiin nuotiolla eväitä ja jatkettiin sitten loppumatka alajuoksun pysähdyspaikalle. Isoimmat koskikohdat tuli vasta väsyneilä lihaksilla. Onneksi ei ollut liian raskasta, selvisin kunnialla rantautumispaikalle asti.
Ja sitten vähän haikeana, niinkuin joutuisi herätä, vedettiin kanootit joesta, lastattiin peräkärryyn, haettiin se toinen auto ja lähdettiin köröttämään takaisin sivistyksen pariin. Lähes-Amazon joelta takaisin arkeen. (Oikein kirjaimellisesti, koska maanantaina on ensimmäinen työpäivä. Huoh... Mihin se kesä oikein katosi?)

Nostalgia was better in the good old days.

Päätettiin tehdä kesäretki pohjoiseen. Käydä Haaparannan Ikeassa matkailuautolla. Ja tehdä nostalgia-haikailuja aikaisempiin nuoruusvuosiin (en vielä suostu olemaan vanha) katselemalla pitkästä aikaa vanhoja opiskelupaikkoja.

Oli mukava päästä välillä muille maille. Matkailuautossa istuessa katselin, miten auton ikkunat kehystävät meille jatkuvasti uusia maisemia. (Valitsit ihan tahallani tänne Eteiseenkin kuvia autossaolijan näkökulmasta.)

Yksi syy, miksi auton ikkunoista ei kannata ottaa kuvia: edesmenneet ötökät.

Kun kerrankin ei itse tarvinut ajaa, pystyi päästää mielen vaeltelemaan ihan rauhassa. Tehdä syvällisiä vertailuja opiskeluelämän ja nykyisen välillä.
(Enemmän rahaa ja velvollisuuksia, vähemmän ihmisiä ja aikaa... Kannattiko rueta miettimään: ei...) Ja listata millaista tottakai hyödyllistä, retail therapyä aikoisi Ikeassa viettää.

Matkalla pysähdeltiin kahville, jos siltä tuntui. Ei ollut mitään tiukkaa aikataulua. Käytiin kiikaroimassa merta lintutornista. Höpötettiin mukavia ja turhia naisporukalla.

Pitkospuita tekisi aina mieli lähteä kulkemaan. Samoin polkuja. 

Onkohan se jotan nuuskaumuikkustyyppistä vaellustautisyndoomaa?

Saavuttiin sen verran myöhään Tornioon, että käytiin vain kulkemassa Ikea läpi ja tekemässä listoja ihanuuksista. Tehtiin ruokaa uimarannan parkkipaikalla ja nautittiin maisemista. 

hämäräperäistä sakkia

Valtavaa melankolian aaltoa ei tullut Tornion nähdessä. Se oli muuttunut niin valtavasti siitä, kun itse siellä elelin. Toki muisti pikku yksityiskohtia, jotka oli jo jäänyt aivohämärään. (Osa ihan hyvästä syystä.) Mutta kaiken kaikkiaan Tornio-Haaparanta oli kuin joku aivan uusi outo kaupunki muutamilla tutuilla mausteilla. Meän opiskelu Tornio oli pieni sympaattinen kaupunki, Nyky-Tornio on pieni wanna-be-iso kaupunki, missä aiemmin ympäriinsä ripotellut kaupat on vain kasattu yhdeksi valtavaksi monsteri-ostariksi. Sellainen olo ainakin tuli tällä vierailulla.

Piti odottaa että muut käyttäjät katoavat pois, 

ennen kuin kehtasimme hyökätä uimarannan hassuihin ulko-kuntolaitteisiin pelleilemään.

Seuraavana päivänä huomattiin, että heinä-elokuun vaihe on typerin aika käydä Ikeassa. Silloin nimittäin vaihdetaan/päivitetään tuotevalikoimaa. Uusi esite tulee voimaan. Joten koko Ikea oli transformaation kourissa. Joka esittelypistettä oli yön aikana muutettu ja osa oli vielä kesken. Valtava kasa pehmorottia (joista onneksi ostimme helläsydämmisinä muutamat talteen) oli mystisesti evolutioitunut valtavaksi kaksaksi pehmojäniksiä. Go figure? Kaikkia eilen esillä olletia tavaroita ei enää saanut tai niitä olisi tullut lisää parin viikon päästä (mikä lohdutti ihan kauheesti meitä kaukomatkalaisia).

 

Oulun lähellä luettiin vähän Kalevaa

Ihan riittävästi toki tavaraa saatiin. Piti pakata auto tosi tarkasti, että kaikkien kolmen matkalaisen aarteet mahtuivat tiiviistä pakkauksista huolimatta.

Huomaa autoliiton kampanjoima uusi varvastervehdys

Paluumatkalla tuli kotiinpaluu into. Ei haluttu enää jäädä toiseksi yöksi välille vaan ajettiin myöhäiseen asti. Kotiin kotiin kotiin. (Kissat oli ihan onnessaan kun pelkän ruokkijan tilalle tuli ruokkija/rapsuttaja/nukkumis alusta/yleis orjuutettava.)

Aladdin - eat your heart out.

Jeero of Persia

Olette jo pitkään neuvoneet minua, mutta nyt sen uskon. Prinssit ei tuu kotoa hakemaan.

- Ne pitää ostaa kaupasta.

Ja ennenkuin alatte saarnaamaan ihmiskaupan vääryyksistä, kerrottakoon että kyseessä on peli. Prince of Persia. Neljäs lajiaan. (jos jätetään hassut 80-luvun esihistorialliset hyppypelit sekä kännykkä tai käsikonsolihärpäkkeet laskuista.) Olen odotellut pitään, että löydän sen käytettynä paikallisesta pelikaupasta. (Ja tietysti ennen sitä olen odotellut Playstatin 3 ostamista, jolle peli on tehty.) Voi sitä ilon päivää kun PoP hyllystä minulle hymyili. Mun pelivalikoiman täydellisyysprosentti nousi monta pistettä heti kerralla.


Ihastun yleensä peleihin joissa on a) mielenkiintoinen päähenkilö, b) hyvä juoni, c) toimiva pelattavuus. Mahtava ulkoasu ei tietenkään hidasta rakastumisprosessia lainkaan, mutta pelkällä silmäkarkilla ei minun pelaajansydäntäni saa sykäytettyä. Prince of Persiat ovat joka ikisen vaatimuskohdan täyttäneet kunnialla ensimmäisesta Sands of Timesta lähtien. On NIIN (lisää tähän joku sopivan euforinen ylistävä adjektiivi) ottaa vauhtia ja juosta pitkin seinää kun hahmo tottelee täydellisesti komentoja. Tuntuu melkein siltä kuin itse kykenisi samaan.

Vähän jännitti tämä uusi peliosio. Se on aivan eri näköinen kuin edeltäjänsä, akvarellimaalausmainen. Pelotti, että Prince of Persialle olisi tehty Angel of Darknesit. Eli Tomb Raider pelisarjan "uudistus osa", jota on täysin mahdotonta pelata ilman sensuroitavaa kielenkäyttöä.

Nyt on pakko höyrytä tästä hetki. Ei ollut takoitus mutta minkäs teet. Toisinaan pitää päästää paha ulos, ettei mätäne aivot.... Angel of Darknes. Kirottu peli on yhtä kiva kuin juurihoito ilman puudutusta urheiluselostuksella. Aiemmissa Tomb Raidereissa Lara Croftia liikkui kuin unelma, pelaaminen on nautittavaa ja hankalistakin kohdista tiesi pääsevänsä läpi kunhan vain kehitti taitojaan vähän.
Angel of Darkenissa koko pelilogiikka oli muutettu täysin järjettömäksi. Koska pitäähän sitä saada vaihtelua. (EI PIDÄ, AINAKAAN TÄLLAISTA!) Minä, ensimmäisestä Tombista asti himona pelejä läpi pelannut kohtuunörtti, kuolin esittely kentässä 20 kertaa. 20! Esittelykentässä jossa kerrotaan mistä napista tapahtuu mitäkin. Koska peliä pelatakseen täytyi olla debiili tai ennustaja. Kuka voi olettaa että kesken hypyn kamerakulma siirtyy niin, että hyppäät mutkalle ja putoat n. 6 kerrosta maahan. Läts. Vastaus kuuluu: Ei kukaan. Ennen kuin on muutaman kerran hypännyt ja läsähtänyt painovoiman vaikutuksesta alas. Järkeilyn jälkeen tajuaa, että kesken ilmalennon on käännettävä hypyn suuntaa kameran kääntymisen takia.
Argh!
Henkilöhahmosta olen tykännyt alusta asti ja juonikin oli kiinnostava, mutta kun peliä on mahdotonta pelata, ei auta mikään. Voisin ottaa tarinan kirjoitettuna versiona joskus luettavaksi. Muuten en halua olla missään tekemisissä mielenterveysmurhaaja-pelin kanssa. 148 yritystä (kyllä. laskin) saada typerä myrkkylimaa sylkevä mutanttilukkiolio hengiltä kuudestilaukeavalla pikku pyssyllä hitaasti liikkuvalla kakkoshahmo Kurtilla oli viimeinen pisara. En suosittele kenellekkään joka ei ole itsetuhoinen äärimmäismasokisti.

Mutta palataan takaisin itse aiheeseen, unelmien prinssiin. Price of Persia todistaa nimittäin että täydellisyyttäkin voi parantaa : ) Uusi peli on vähintään edellistensä veroinen ohjattavuudessa ja päähenkilönä sarkastinen kerjäläisprinssi on juuri sopivan pahankurinen virnuilija, ettei hänestä voi olla pitämättä. Eikä x-kromosominen vastapari Elika yllättävästi ole ollenkaan ärsyttävä. Kumpikin hahmo täydentää toistaan. Parin yhteistoimintaa on olennainen osa pelaamista ja juonta.

Kriteeristö täyttyy kokonaan. Makea päähenkilö jonka kohtalosta välittää, mielenkiintoinen juoni (ainakin tähän mennessä) ja täydellinen pelattavuus. JA käsittämättömän kaunis pelimaailma/grafiikka/tyyli. Akvarellityyli sopii mielettömän hyvin tunnelmaan. Musiikki on seikkailuelokuvahienoa tunnelma-maalailua.

Ainut ongelma on ehkä se, että en henno pelata aivan intona, ettei herkku lopu liian nopeasti. Pelaan harvoin pelejä uudesta alusta läpi, joten välttelen loppuun pääsemistä viimeiseen asti. En halua, että tarina päättyy...

No. Onneksi on jatkoa tiedossa PoP hurmokseen. Odotan innolla Prince of Persia leffaa. Se pohjautuu aiempiin peleihin, joten uusimman huivipäistä hurmuria ei nähdä vaan hiukan synkempi, ajan kanssa tappeleva edellinen Prinssi. Ainakin muutamat kuvat joita siitä on nettiin livautettu, ovat luvanneet hyvää. Jake Gyllenhaal on aivan muuta kuin oma näkemykseni Prinssistä, mutta ei tarvi ollakkaan. Elokuvalla pitää olla oma näkemys alkuperäistarinasta ja hahmoista. Ei suoraa 1:1 kopiointia, koska peli ei mitenkään voi toimia elokuvana.

Jälkikirjoitus: PoP on niin minulle luotu. Sain ystävältä sen soundtrackin jossa on bonusbiisinä Sigur Rós:in minulle ennestään tuntematon musiikkikappale Sæglópur. Oh Joy.