Niinkin surullinen asia kuin vihon viimeinen lomapäivä tuli tänä vuonna käytettyä taydellisesti talteen. Ja, uskokaa tai älkää, se sisälsi 10 kilometriä melomista. (Ei yllättävästi vaikkapa elokuvia, Neil Gaimania, Ben&Jerryä tai Playstationia)
Meillä on töissä porukka seikkailija-hurahtaneita ihmisiä, jotka jo keväällä kysyi meitä "normaaleja" mukaan melomisreissulle. Olen aiemmin käynyt kajakilla melomassa ja se oli minusta aivan ihanaa. Melkein niinkuin osaisi lentää, vain veden päällä. Kajakkia ei oikeastaan edes huomaa. Lentävä matto jota ohjataan melalla. Kanootti on siitä seuraavaksi paras vaihtoehto, vähän enemmän vene, mutta kuitenkin liitämisolo säilyy. Joten olin innoissani retkestä.
Sopivan vaarattomalle (puolet meistä oli ihan noobeja), mutta mielenkiintoiselle Lestijoelle körötettiin pikkubussilla koko ajan minimalisoituvampia teitä. Päällystettyä tietä, kuoppaista (ehkä ennen mun syntymää päällystettyä) tietä, soratietä, peltotietä, jäniksenpolkua... Kunnes päädyttiin joen rantaan alajuoksulle. Jätettiin auto, kanoottienkuljetuskärry ja ylimäärätavarat sinne odottelemaan.
Sitten jatkettiin toisella autolla yläjuoksulle, mihin kanootit oli jätetty aiemmin odottamaan. Monimutkaista mutta asian arvoista. Lestijoelle on rakennettu hyvä laituri ja veneille veto paikka ihan melojia varten. Siitä oli kohtuullisen helppo aloittelijoidenkin päästä liikkeelle.
Vesi oli korkealla, joten matkalla kohdatut pikku koskipaikat eivät olleet kauhistuttavia kokemuksia, mutta adrenaliinia pääsi kuitenkin tuottamaan. Aivan jännityksissä sai väistellä pinnan alla piilottelevia kiviä ja virran pyörteitä.
Helle oli mahtava, joten joen siirtyessä keskelle suota, päätettiin käydä uimassa. Matalissa kohdissa joenpohja oli puolittain varpaille ihanaa hiekkaa, puolittain upottavaa mutaliejua (mutta uidessa ei nyt niin valtavasti jalkoja edes pohjalle laita, joten se ei haitannut). Jäin uiskeltelemaan, tällainen saukko-eläin kun olen pienestä asti ollut. Työnsin kanoottia virran mukana eteenpäin tai vedin sitä perässä. Uin melkein kolmasosan koko matkasta, ainakin ajallisesti. Eikä tullut edes kylmä.
Tasapainoaistittomana ja vähän meloneena en uskaltanut riskeerata rakkaan Nikonia matkalle mukaan. Kaikista mahtavista ominaisuuksistaan huomimatta hän ei ole vielä oppinut uimaan. Myöskin kännykkä pääsi muutaman kuvausnäpsäyksen jälkeen vesitiiviiseen turvapussiin ja kauas käsistä. Tottakai ilman kameraa liikkuessa eteen levisi koko kesän kauneimpia näkymiä ikuistettavaksi pelkästään omien aivojen muistikortille. Aivan piti keskittyä ettei menisi päivä hukkaan surressa sitä ettei saa kuvia. (paisti nämä muutamat kännykkänäpsäykset ennen lähtöä.)
Oli täydellisiä lumpeenkukkia köllimässä tummassa vedessä, niin puhtaan valkoisina että ne käytännössä hehkui valoa.
Ja valtavasti sudenkorentoja, joista olen ihan pienestä asti tykännyt. (Dragonfly sananakin on jo mukava.) Ilma pärisi niiden siipiäänistä ja jos yleensä pitää keskittyä että näkee edes yhden. Nyt sudenkorentoja oli ihan väisteltäväksi asti. Mahtavaa! Ja uiden pääsi aivan niiden viereen. Ihailemaan joka ikistä yksityiskohtaa sateenkaarina kiiltävistä siivistä. (Suomenkieleen pitäisi saada iridescent sanalle selkeä vastike, kuulitteko Suomenkielen huoltokeskus.) Oli isoja kuparin siiviltäänkin kuparin värisiä ja pienempiä metallinhohtoisen turkoosin ja petroolin värisiä sudenkorentojakorentoja ja vaikka kuinka monta eri versiota siltä väliltä. Tuli nähtyä kaikki kalliit automaalisävyt luonnossa.
Ja sitten vähän haikeana, niinkuin joutuisi herätä, vedettiin kanootit joesta, lastattiin peräkärryyn, haettiin se toinen auto ja lähdettiin köröttämään takaisin sivistyksen pariin. Lähes-Amazon joelta takaisin arkeen. (Oikein kirjaimellisesti, koska maanantaina on ensimmäinen työpäivä. Huoh... Mihin se kesä oikein katosi?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti