Ehdin sulatella matkaa ja kuvia. Ja siirtää niitä tänne Eteiseen asti. Joten tässä tunnelmia Petrasta. (Yhdistettynä kohtuuttoman moneen kuvaan veden muovaamista kallioista).
Tungetaan ulos pikkubussista monen tunnin ajon jälkeen. Sisäänkäynnillä on matkamuistokioskeja. Yhdessä poseeraa Indiana isänsä kanssa. Myynnissä on tosin kiliseviä napatanssiasuja. En muista elokuvasta niitä. Pikkupoika nukkuu turbaanipäisen isän sylissä. Huivipäiset pikkuteini kikattaa ja supisee pikku laumassaan. Ihmiset on ihan samanlaisia joka paikassa. Turhauttaa odottaa. Odotettiin Israelin tullissa ja Jordanian tullissa ja nyt taas täällä. Muuten olisi kiinnostavaa istua ja katsoa hulinaa, mutta paluu aikataulu on sidottu kiinni. Haluan Petraan. Oikeaan Petraan.
Kävelen vanhaa soratietä. Ympärillä leviää kermanvärinen laakso ja kumpuilevia kallioita. Kuin joku olisi parkkeerannut cumuluspilven ja muuttanut kiveksi. Kallioissa on pehmeiksi hioutuneita luolia ja seinämiin hakattuja temppeleitä, valtavia kivipylväitä.
On rauhallista, vaikka opas kiirehtii koko ajan. Turisteja siellä täällä, mutta pitkiäkin matkoja saa olla yksin. Hevosmiehet huutelee ratsastustarjouksia, mutta haluan mieluummin kävellä. Mutta kävelen mieluummin. Haluan rauhassa imeä kaiken itseeni, olen haaveillut Petraan pääsemisestä pienestä asti.
Ylempänä kallioilla kuljeksii vuohia syömässä. Kaukana istuskelee taivasta vasten siluettina klassisia beduiinihahmoja mustissa kaavuissaan. Liian sopivaa, onkohan ne lavastettuja extroja.
Aurinko on pilvessä, onneksi, lämpötila pysyy alle 30. Kuvat näyttää harmailta, mutta toisaalta ei ole liian kuuma.
Punaisia kallioita. Päästään korkean kallioseinämän viereen. Tie jatkuu kiemurtelevan kanjonin pohjalla. Seinämät molemmilla puolilla ovat sata metriä korkeita, veden ja ajan muovaamia. Sileitä ja pehmeitä. Siq, "kuilu", on nimensä mukainen. Taivaasta näkee vain ohuen kaistaleen.
Opas hätyyttää liikkumaan nopeammin. Kuvatkaa sitten paluumatkalla. Välillä hevoskärryt viuhahtavat ohi vähän liian läheltä. Kyllästyn laumaliikuntaan ja lähden seikkailemaan ryhmän edelle. Pitäkää tyhmät opaskierroksenne. Tutkin itse.
Kivi on punaista ja oranssia ja ruskeaa, kuin joku olisi harjoitellut auringonlaskun maalaamista ja kaatanut ylimäärävärit tänne. Kallioiden sävyt vaihtuvat ja elävät koverilla ja kuperilla. Karhean ja huokoisen punakiven seassa lonkeroi mustaa kovempaa ainesta. Metalliset suonet ovat hioutuneet kiiltäviksi. Ne ovat koskettaessa sileitä ja paljon kylmempiä kuin muu kallio.
Argeologimerkintöjä vai ikärajoituksia?
Ihmisten muovaamia kohtia ei aluksi huomaa. Sitten kallionviertä alkaa kiemurrella siihen hakattu vesikouru täynnä heijastavaa vettä. Muutama lapsi roiskuttaa vettä toistensa päälle kunnes äiti kieltää. Täällä on vehmasta, kuulemma. Itse huomaan vain muutamia heiniä. Pikkuisiin kallionrailoihin iskostuneet puut ovat vihreitä, toiset kukkivia. Viime viikolla on satanut niin paljon, että koko sileä kanjoninpohja oli hetkeksi muuttunut joeksi. Turisteja oli täytynyt pelastaa vedenpaisumukselta.
Kapea kanjoni kiemurtelee hitaasti alaspäin. Seiniin alkaa ilmestyä lisää hakattuja koristeluja, jotka aika on muuttanut hienovaraisiksi. Paikallinen työmiesporukka kaivaa ikivanhaa laattakivitietä esiin. Tai seisoskelee kottikärryjen vieressä ja polttaa itse käärimiään sätkiä. Puhuvat nopeasti ja kiivaasti, mutta hyväntuulisina. Yksi nostaa välillä lapiolla muutaman kivenmohkuran metallikärryihin. Kallioseinistä heijastuu kumea kolahdus.
Tie päättyy. Kallionseinämästä puuttuu korkea kapea siivu. Ja siitä näkyy Petran tunnetuin raunio. Aarrekammio. Se josta Indy löysi Graalin maljan. Ja nyt minä olen täällä. Ei ihan vielä usko itsekään. Aarrekammion edessä on iso aukea, tori täynnä kuhinaa. On telttamaisia krääsäkoju/kahviloita. Turistien monivärinen moniääninen suma. Kameleita, hevosia, aasi... Kissa juoksee ihmisten jaloissa. Koira seuraa poikaa kieli pitkällä. Kaikki ovat kerääntyneet toiselle puolelle aukeaa, kaikki katsovat samaan suuntaan.
Kävelen Aarrekammion eteen. Sisään ei pääse, se on aidoilla suljettu. Toivun pettymyksestä nopeasti ja istun alas ihmettelemään hautatemppelin kokoa. En koskaan tajunnut että se on niin iso.
Petra jatkuu eteenpäin. Kiipeän jyrkkiä, lukemattomien jalkojen hiomia portaita korkealle luolan suuhun. Alhaalla hulina jatkuu. Luolan katto on savun mustaama. Ennen kuin Petra "löydettiin" uudestaan, ennen kuin se tuli taas länsimaiden tietoon, kaupungin hautataloissa ja luolissa asui beduiineja. Harva halusi muuttaa pois kun Petra vallattiin historialle. Ja matkailulle. En olisi minäkään lähtenyt. Täällä on niin kaunista.
Petran keskusta laajenee koko ajan avoimemmaksi. Kallioseinämissä on valtavasit pieniä hautataloja. Niiden pehmeiksi hioutuneet ikkunat ja ovet näyttävät törmäpääskyn pesiltä. Eroosio on muovannut kallioista nykytaideteoksia. Kummallista kivipitsiä, jossa kiven värisävyt ja metallijuonteet aaltoilevat.
Ei-toteltuja-kamelineuvoja osa I.
Don't take photos while riding. Keep hands away from the teeth.
Meillä on aivan liian vähän aikaa. Amfiteatteri on valtava. Roomalaisia varten vielä isonnettu. 3000 hengen istumapaikat. Korkeille istuimille en suostuisi ilman turvavöitä. Kaupunki jatkuu eteenpäin. Minä jään luonnostelemaan. Kiipeä kallionkoloon piirtämään. Haluan kesyttää paikan, huomata jokaisen yksityiskohdan. Olla.
Oviaukoista saattoi päätellä kuka naapurustosta
oli vasta hankkinut kotiinsa flyygelin.
Aurinko on päättänyt tulla esiin. Taivas muuttunut kirkkaan siniseksi ja kallion värit hehkuvat uusissa sävyissä. Miten tähän voisi kyllästyä. Ryhmä ja opas yhyttävät minut. On aika palata. Luvattua rauhallista kuvienottamisaikaa ei yllättävästi tulekaan. Paluumatka on ryntäys. Run-by-shooting kuvausta. Viimeisetkin hetket talteen.
The famous Vanishing Man and his noble steed Stonelephant.
2 kommenttia:
Ihana tarina, upeat kuvat :) kiitos tästä virtuaalimatkasta!
Toivottavasti pääset joskus paikan päälle ihan livenä. Aivan henkeäsalpaava paikka, jota ei aivan täysin usko todeksi, vaikka itse siellä onkin.
Lähetä kommentti