Lähtö

Kotiin tullessa sisäovea oli hankala saada auki. Kissat olivat taas riehuneet ympäri asuntoa. Kolmen kierrätyspaperilaatikon kumottu nurin jahdin huumassa. Eteisen lattiaa peitti paksu kerros edesmennyttä puuta ja pigmenttejä. Muutama sanomalehti oli revitty silpuksi ja viimekuun alennukset kirkuivat silmille. Sanoja karkaili ilmavirran mukana rappukäytävään.

Oli pitänyt viedä lehtipinot pois jo monta viikkoa, mutta kuinka ollakaan, niistä oli tullut hiljalleen osa eteistä. Laatikot pitivät kissat ja kengät erillä toisistaan. Kissoistani kengät ovat mielenkiintoisia aktiviteettikeskuksia. Kengän pauloja voi jahdata ja jyrsiä, sisäpohjan saa sitkeydellä kynsittyä irti ja sen alle voi piilottaa puoliksi syötyjä leluhiiriä tai muuta tarpeellista.

Tänään postiläjät olivat kuitenkin kohdanneet voittajansa. Kierrätyslaatikoiden kenkien suojavallitus oli hävinnyt kissaenergialle. Kahden karvaisen ja väsymättömän agentin mukellustyö oli viimein tuhonnut laatikoiden monen kuukauden tyynen päällekkäiselon.

Pitkän työpäivän jälkeen on mukava rentoutua keräämällä roskaposteja ja puoliksi raadeltuja sanomalehtiä. Kiitokseksi tästä käytin muutamia niistä heittoaseena sotkun syypäitä kohti, mutta lehtien ballistiset ominaisuudet jättivät toivomisen varaa. Kissoja huvitti.

Illan erikoisempi osuus alkoi vasta sotkutason laantuessa. Paperimassan hukkaamasta lattiasta löytyi luukku. Varsin perinteinen kellarinluukku pyöreine renkaineen. Tämä oli melko erikoista, sillä satun asumaan viidennessä kerroksessa. En ollut huomannut sitä aiemmin. Mutta toisaalta, kuinka usein tulee vietettyä aikaa eteisen lattialla. Siirtelin lehtikasoja sivuun ja mietin miltä alakerran naapurini näyttäisi, kun raottaisin luukkua ja tuijottaisin hänen katostaan sisään.

En koskaan saanut selville naapurin mahdollista ilmettä.

Luukku ei auennut alakertaan. Ei ainakaan minun asuntoni alakertaan. Luukun alta näkyi oli vain syvä kuilu pimeään ja seinään kiinnitetyt metallitikkaat. Muutama aerodynaamisesti heittämiseen sopimaton, mutta putoamiseen kyvykäs lehti sai kunnian toimia syvyysmittarina.

Tömähdykseen kesti aikaa. Pitkän aikaa.
Suljin luukun.

Katsoin mitä televisiosta tuli illalla. Laitoin digiboksin tallentamaan huomisen aamupiirretyt. Keitin teetä ja istuin uudelleen avatun luukun reunalla juomassa sitä. Heiluttelin jalkoja kuilussa. Jostain syystä en ole koskaan pelännyt pimeää. En edes ihan pienenä.

Tulin siihen tulokseen, että oma elämäni on toisinaan niin järkevää, että se sijaitsee uhkaavasti tylsyyden rajamailla. Hain taskulampun, lähes-macgyver linkkuveitsen ja tulitikut. Digikamerasta oli harmittavasti akku lataamatta. Kännykän jätin pöydälle. En kuitenkaan vastaisi kenellekään. Kissoilla oli iso kulhollinen raksuja. Täytin pesualtaan vedellä, ne juovat mieluummin siitä kuin kupistaan.

Sitten kiipesin alas.
Ja menin Hukkaan.