Before and Aftershock II

Joulusiivous on keskittynyt pääasiassa koneen kansioiden järjestelyyn. Samalla bittiavaruuden unohduksista pulpahti esiin muutama mukava kuva.

Yrittäkääpä muuten joskus kuvata pikimustaa kissaa kirkkaassa auringonpaisteessa valkoisella tuolilla, valkoisessa huoneessa. Valkobalanssi sanoo: HA HA! (Simpsoneinden Nelsonin äänellä) Kuten saatoit arvata, kuva on kesän ajalta, nykyään kun tuo aurinko ei juuri käy naamaansa näyttämässä meilläpäin.

Yleensä jatko-osat ovat huonompia kuin se alkuperäinen, mutta silläkin uhalla. Ennen ja jälkeen kuvat palaavat kummittelemaan eteiseen.

Tämä mitäänsanomaton Colosseum nappaus harmaana päivänä oli juuri sopiva uhri kuvamutaatiokokeiluihin. Taas kerran tarkoituksena ei ole realismi vaan tyylitelty lopputulos jostain valokuvan, maalauksen ja idean välimaastosta.
Paljon viimeistelystä jäi taas tekemättä, sillä tämä oli harjoitusprojekti tunneilla. Ehdin tehdä vain perustekniikat esimerkkeinä opiskelijoille. Joten antakaa anteeksi tuo kamala katuvalohalo.

Sisävessa in memoriam

Saarella yhä. Todellisuudessa se ei ole ihan yhtä mielenkiintoista kuin Lost antaa ymmärtää. Tosin - myös vähemmän hengenvaarallista. Joten 5/5 by me.

Seuraavana päivä jatkettiin eilisiä kokouksia, mutta onneksi osan piti karata johonkin kunniamerkkien jakotilaisuuteen. Kuljeskelin vähän aikaa saarella kameran kanssa, mutta otin vain muutaman kuvan. (Odotan innolla pääsyä sivistyksen, netin, putkistojen ja kylpyhuoneiden pariin.)

Pelottavasti valokuvaus tuntuu nykyään liittyvän mielessä liikaa vain töihin. Välttelen sitä, koska se on yksi "velvollisuus" lisää. Omituista ja erittäin negatiivista. Pitää kitkeä itsensä ulos moisista ajatuksista. Se, että satun tekemään töitä valokuvien ja valokuvaajien kanssa, ei saa estää itseä kuvaamasta.

Rangaistuksena laitan tänne muutaman kuvan joihin en ole yhtään tyytyväinen.
No olisit ottanut enemmän ja parempia, tyhmä!

Kummallista että joulukalenterin luukkuja on avattu jo useampi. Silti maailma näyttää elävän vielä alkusyksyä. Vain salamyhkäistä jäätä liukastamassa askeleita ja muutamia kuuran kovettamia kasveja. Muita todistusaineistoja talvesta ei löytynyt.

Tylsyys luo tehokkuutta?

-

Karattiin työporukalla miettimään Tärkeitä Asioita Ohtakariin ja oltiin yötä. Kokoustettiin koko päivä pitkälle iltaan ja mietittiin opetussuunnitelmia yms. virallista. Illalla oli viimein rennompaa. Tehtiin syömistä ja puhuttiin yleisiä. Kunnes odotusten mukaisesti meidän työryhmän eräihmiset alkoivat kertoilla vaelluskokemuksiaan. Erittäin yksityiskohtaisesti. Erittäin. (Liitä tähän päässäsi tappajahain tunnari...)

Mitä oli pakattuna rinkkaan, mitä karttaa/reittiä käytettiin, missä topattiin hengähtämään, missä leiriydyttiin, miltä siellä näytti, mistä sai vettä, missä se tyhjennettiin itsestä ulos, missä alkoi olla huono olo, missä saksalaisturistit tulivat vastaan, missä oli se jännä kivi...

Omat aivot vain siirtyi näytönsäästäjälle. Kerran eräretki muisteluista voisi olla kiinnostunut. Ehkä vielä toisella kerralla. Mutta kun sama toistuu joka ikisenä kertana, kun meillä on strategiapäiviä tai muita pitempiä kokousputkia. Joka ikisenä iltana.

En halua kuulla, miten joku on ollut talvivaelluksella, joka oli niin rankka, että puolessavälissä häneltä irtosi osa varpaankynsistä. Ensinnäkin: AUTS! Toiseksi: Yäk!
Miksi kukaan haluaa lähteä tuhoamaan varpaitaan ääriolosuhteissa?

Joka tapauksessa. Huomasin että tylsistymisestä on itse asiassa hyötyä. Istua nuupotin koneella koko illan ja värittelin aiemmin tekemäni luonnoksen.

Tämä on jatkoa ASL:n yhteen viikkotehtävään (Tervehtimässä sadetta. Nähtävissä yllä) ja sai vaikutteita aiemmin tehdystä freelancer työstä, Cabaret musikaalin julisteesta. Käytin melko samanlaisia asentoja ja eleitä kuin oikeassa julisteessa.
Ladies and Gentlemen: I give you, Lähes-Cabaret.

Sen jälkeen päätin vielä leikkiä Illustratorilla. Tein brusheja ja tuherisin piirtopöydällä. Halusin saada musteenoloista, orgaanisempaa jälkeä, kuin vektorien rautalankaviivat yleensä ovat. (erätarinat jatkuivat yhä...).

Löysimme patjojen seasta mökin parvelta aiemmin hiirten ruokakätkön. Siivosin muruja pois ja säikäytin näimme kätkön kerääjän peittoläjän keskeltä liikkeelle. En pelkää hiiriä mutta yllätys sai minusta ulos varsin neitimäisen kirkaisun. Hiiri mennä vilisti hirsiä pitkin ja katosi seinustan listanrakoihin.

Meidän karut eräihmiset olivat ihan kauhuissaan ja sitä mieltä, ettei parvella uskaltanut nukkua. (hih.) Mitä jos hiiri tulisi ja purisi. (Kammottavaa. Seuraavana aamuna löytyisi yhdestä makuupussista pellkkä tyhjiin kaluttu luuranko?)

Hiiren purema ei kuulostanut kovin järkyttävältä kohtalolta, joten tein siitä kuvan. (Ehkä vampyyrihiiri on miehen lemmikki?)

Living in a musical

Onni ja autuus. Cabaret juliste on viimein valmis.

Pitkällisen nyherryksen jälkeen olen melko tyytyväinen jälkeen. (Eh heh heh...) Sain mielestäni sisällytettyä cabaret tunnelman, natsismin uhan, heräävän rakkaussuhteen ja ohjaajan Toulouse-Leutreck visiot kohtuullisen hyvin yhteen kuvaan.

Tietysti kehittämistä olisi ollut vielä piiiiitkästi. Siinä mielessä deadlinet ovat onni onnettomuudessa. On yksinkertaisesti pakko vain luovuttaa jossain vaiheessa työ omista käsistä pois. Muuten varmaan lisäisin pikku yksityiskohtia, värisäätöjä ja valaistusta kunnes piirtopöytä kuluu puhki.

Laitoin esille tiedottoman version : )

Jos itse musikaali kiinnostaa, voit penkoa tarkempia tietoja täältä. Esitykset ovat ensi keväänä. Jännittävää nähdä millainen tämän vuoden musikaali on...

Before and Aftershock

Sisustusohjelmat aina huipentuvat eron korostukseen. Esitetään kaksoiskuvina millainen asunto oli ennen ja jälkeen muutosten. On jotenkin nautinnollista nähdä, miten nahistuneet tapetit ja kammottavat väriviritelmät pyyhkiytyvät pois ja tilalle tulee jotain mietittyä kaunista. Niin kuin kauniiksi tekeminen olisi vain yksinkertaista taikuutta.

En aina ole samaa mieltä sisustajien kanssa, mutta siitä viis. Muutoksen näkeminen pikavauhtina on aina yhtä hekumallista. Joten olen siirtänyt saman ihastuksen hetken myös omiin töihin. On mukava värkätä Photosopilla itsekseen tai opiskelijoiden kanssa jotain kuvaa pitkään ja hartaasti. Ja sitten lopuksi katsoa miltä se näytti aloittaessa. Miten se on muuttunut, kehittynyt ja parantunut. - Toivottavasti!

Tässä muutamia juttuja, joita tunneilla tehtiin kokeiluiksi. Usutin kaikkia pitämään alkuperäisen backgroundilla koskemattomana, että voisivat verrata lopullisia tekeleitään siihen...

Yläkuva on koottu panoraamaksi kahdeksasta eri kuvasta. Näistä kartanosta en edes löytänyt enää sitä ihan alkuperäistä, kumpikin kuvista on muokattu. Toisessa etsittiin päivävärejä, lämpötiloja ja toisessa taas yöllistä monokromaattisuutta. Omat työni ovat kaikkea muuta kuin viimeisteltyjä, joten omia Photoshoppailutaitoja niistä ei kyllä huomaa : )

Tämä siivekäs herra löytyy Roomasta Castel Sant’Angelon huipulta. (Jos on Angels and Demons luettuna, teidät paikan.)

Pronsinen arkkienkeli Mikaelin patsas jäi kaikkien antennikaapelien alle, joten harjoiteltiin kuvien siivoilua poistamalla kaikki ylimääräinen. Ja pakkohan taivasta oli vähän dramatisoida... Kyse on sentään Roomasta. Pieter Verschaffelt (patsaan tekijä) olisi ollut ylpeä, 1700-luvulla ne tykkäsi draamasta...

Tämä kuva ei ole totta!

Tämä valokuvakollaasi on kerätty seitsemästä eri kuvasta ja muutamasta vektoripiirroksesta. Tietenkään en ole lopputulokseen kovin tyytyväinen – kuinkas muutenkaan – mutta tarpeeksi tyytyväinen, että voin sen tänne eteiseen ripustaa.

Ja siitä tuli mieleen pitkän keskustelut valokuvien totuudesta. Voiko kuviin enää uskoa ja onko kuvien muokkaaminen valehtelemista? Tietysti näin kuvankäsittelyn opettajana olen aika puolueellinen mutta... Onko kuva koskaan totta?

Kuvia on käsitelty niin kauan kuin niitä on valokuvattu. Ennen vain muutokset tehtiin käsin. Melkein A4 kokoiselle lasilevynegatiiveja oli helppo muokata, verrattuna nykyisiin pikku negatiiveihin.

Ennen värifilmejä mustavalkokuviin saatettiin maalata värit jälkeenpäin. Poliittisista ryhmäkuvista poistettiin epäsuosittuja henkilöitä tai niihin lisättiin väkeä, joita ei kuvaustilanteessa ollut paikalla. Valotettiin kuvia päällekkäin, että saatiin aikaiseksi yliluonnollisia ilmiöitä. Ihmiset uskoivat kuviin vilpittömästi. Ja heitä huijattiin, yksi kuuluisimpia tapauksia ovat ns. keijukuvat jotka tehtiin kaksoisvalotuksella. (tai ehkä ei?) Ehkä täältä juontaa juurensa se negatiivisuus kuvien muokkausta kohtaan.

Kuvamanipulaatio kuulostaa jo sanana jonkinlaiselta aivojen väkisin väännätykseltä. Se tuo heti mieleen että kuvalla yritetään huijata ja valehdella. Kuvan muokkaaminen ei ole minusta ollenkaan sama asia. Kuvalla voi valehdella, mutta mikä valokuvassa on alunperinkään totta? Jo kuvaa rajatessa voi muokata tilannetta. Valita tiettyjä asioita huomion keskipisteeksi ja rajata toisia pois. Valokuvaajan täytyy löytää itse tasapaino kuvan autenttisuuden ja sen käsittelyn välillä. Oma totuus.

Kuvankäsittelyn voisi periaatteesa jakaa kahden ääripään välille.

1. Kuvan selvennys. Kuvankäsittelyohjelma on digitaalisen kuvan pimiö. (valio? hih.) Digitaalista kuvaa muokataan hienovaraisesti, kuvaustilanteelle ja kuvalle uskollisena. Poistetaan esimerkiksi kuvasta roskia, tarkistetaan valkobalanssi jne. Kuva ei sinänsä muutu.

2. Uuden kuvan tekeminen palasista. Photoshop (tai muu) on taiteen tekemisen työkalu. Kuvien palasista ja muista graafisista elementeistä luodaan kokonaan uusi kuva. Valokuvat ovat vain rakennusmateriaaleja, ”Valokuva maalaus”.
Vähemmän käytettyjä termejä mm. Colligo, kollaasi. Mixtura, montaasi ja Lumine, valolla tehty kollaasi...

Yleensä kuvien muokkaus on jotain näiden kahden ääripään väliltä. Valokuvakollaaseihin asennoidutaan toisinaan negatiivisesti. ”Kun ei oikeasti osaa maalata, niin sitten tehdään muka-taidetta kuvankäsittelyllä. Huijausta.” (Ehkä paras kommentti, mitä itse olen kuullut.) Mutta sillä voi saavuttaa jotain, mitä ”oikea” valokuva ei voi tehdä.

Kaikkia asioita, joita mielikuvituksessa liikkuu, ei aina pysty valokuvata sellaisenaan.
En ainakaan minä.

Kiroilua

Kävin tänään taas Hukassa. Päädyimme Muumion kanssa lojumaan merenrannalle. Aurinko laskee Hukassakin. Ei ihan niin täsmällisesti kuin meillä, mutta yleensä aina ilta-aikaan se lähtee pois. Hukatun Ajan rannalla on juuri sopiva niemeke, jolta tilaisuutta voi seurata. Väripaletin muuttumista taivaalla tulenkeltaisista palaviin oransseihin ja hiljaa hehkuviin viinin punaisiin. Kyllä te tiedätte.

Kun hämärä alkoi paljastaa tähtiä, makasimme hiekalla pimeässä.Muumio ei pidä tulesta, aivan ymmärrettävästi. Hän on liian kuiva tyyppi istumaan nuotiolla. Onneksi Hukassa on harvoin kylmä. (Maailmassa hukataan paljon lämpöä, kylmyyttä ei niinkään...)

Hukattu Aika hohtaa aavistuksen valoa, jokaisen aallonharjan näkee tummempaa vasten selkeänä vanana, joka törmää rantaan ja levitessään sammuu. Hohde on melko himmeä, välillä luulee vain kuvittelevansa, että näkee jotain. Vähän kuin lapsuuskaton fosforitähdet sängyn yläpuolella.

Oli hyvä vain olla siinä. Kuunnella Ajan hengitystä ja tietää, ettei itse hukannut hetkeäkään. Kaikki tarvittava oli juuri nyt.

Muumio on hyvä pysymään hiljaa. Hänellä on siitä paljon harjoitusta, eikä minua haittaa. Usein vietetään tunteja sanomatta mitään. Ollaan vain. Iltaisin hän innostuu puheliaaksi. Kertoilee Opaskoulutuksesta ja Hukasta, mikä on yleensä melko tylsää, ja omasta elämästään (tai olemastaan, kuten hän sanoisi) mikä taas on melko kiinnostavaa.

Mitään suuria historiallisia läpimurtoja on turha odottaa. Muumio ei muista kuin hitusia ajalta ennen katoamistaan, eikä oikeastaan mitään ajasta ennen muumiointia. Hautakoristeissa oli ollut pitkät tarinat vainajasta, mutta Muumio ei ole varma kertovatko ne hänestä. Usein muumioita siirreltiin paikasta toiseen rosvojen ja muiden urkkijoiden pelosta. Eikä sillä oikeastaan ole niin väliä.

- ”Tulkoot puhelimeesi loppumaton ketju ylipäättäväisiä lehtimyyjiä”, julistin juhlallisella äänellä.
- ”Olkoon jokainen käymälä varattuna aina, kun sitä eniten tarvitsisit käyttää”, Muumio vastasi. Minua aina huvittaa hänen rahiseva äänensä.
- ”Muuttukoot kaikki kenkäsi yhden numeron liian pieniksi”.
- Tuo oli aika paha, mutta saat miinuspisteitä Amélien plagioinnista, Muumio kommentoi.

Pelasimme Vitsauksia. Tulvat, kuivuudet tai heinäsirkkalaumat olivat aivan liian laajoja. Surkeudesta katoaa teho, jos se tapahtuu kaikille. Olimme tulleet siihen tulokseen, että kunnon vitsaus oli henkilökohtainen.

- Viiltäkööt jokainen paperiarkki sormesi haavan”.
- Auts. Te egyptiläiset olette tosi sadistista porukkaa.

Vitsausten keksiminen oli hauskaa. Aivojen lepuutusta ja juttelun täytettä. Todennäköisesti kumpikaan meistä ei tosielämässä olisi hennonut kiusata ketään, liian kilttejä kun olimme, mutta ajatusleikeistä ei ollut vahinkoa.

- "Ihastukoon jokainen rakastettusi parhaaseen ystävääsi".
- Tuo on jo liian julma, Muumio irvisti. Tai niin ainakin oletin. Kääreet laimentavat kasvonilmeitä kiitettävästi. - Menee jo lähelle perinteistä ”esikoisten kuolema” astetta.
- Niin... mutta toisinaan on käytettävä kovia otteita,yritin perustella.
- ”Peruutettakoon jokainen lempisarjasi kuuden mahtavan jakson jälkeen.”- Tuossa on se vaara, että vitsauksen saaja tykkää samoista ohjelmista kuin sinä...

- Hei! Ehkä Firefly lopetettiin kirouksen takia.Muumion televisiomaku oli hyvin samanlainen kuin itselläni. Pitkästä aikaa tuli puhuttua sci-fistä jonkun kanssa.
- No ei siihen ainakaan mitään järkevää syytä ollut...

- ”Juuttukoon jokainen radiosi soittamaan countrya.” Nää, tuo oli liian huono. Haluan vaihtaa. ” Värjääntyköön jokainen pyykkikoneellisesi epämääräisen vaaleanpunaiseksi.
- ”Rullautukoot jokaiset sukkahoususi kävellessä alaspäin”.
- Mistä sinä voit tietää jotain tuollaista?Muumion ymmärrys maailmasta oli aina hämmentävää.
- Luen lehtiä, oli yksinkertainen vastaus. – Myös naisille tarkoitettuja.

Olin miettinyt asiaa jo muutaman kerran. Tuntui sopivalta hetkeltä kysyä.
- En tiedä meneekö tämä liian henkilökohtaisuuksiin, mutta kumpi sinä olet?
- Kumpi mitä?
- Mies vai nainen. Olen yrittänyt miettiä, mutta en ole vieläkään varma.
- En minäkään, Muumio sanoi.
- Etkö... tunne mitään erityisiä osia, jotka ehkä antaisivat asiaan selvyyttä.
Muumio tuhahti.
- No en ”tunne”. Ruumiinosien tunteminen ei ole enää kovin käyttökelpoista siinä vaiheessa kun sisuskalut ja muut elimet on siististi purkitettuina sänkysi vieressä laatikossa.
- Anteeksi, minä sanoin. Emme puhuneet juurikaan siitä, että Muumio sattui olemaan kuollut.
- En minä suuttunut. Koko ajatus on vain niin turha. Mitä väliä sillä oikeastaan on? Minä olen minä.
- Voihan asian noinkin nähdä.

Tuijotimme tähtiä. Täällä tähtikuviot olivat aivan tuntemattomia. Kotitaivaalta sentään tunnisti Otavan ja muutaman muun. Täällä avaruus oli jotenkin lähempänä ja oudompi. Varmaan osittain johtui siitä, ettei katuvalosaaste päässyt pilaamaan pimeyttä.

- Voisit avata kääreitä ja kurkataehdotin virnistäen. Muumio näytti tyrmistyneeltä ja veti henkeä rahisten.
- KURKATA! Se huusi. Hiljaa, mutta kuitenkin.
- Tajuatko yhtään miten harvinaiset nämä kääreet ovat! Tätä erikoista kalanruotopunontaa ei ole löydetty ainoaltakaan toiselta muumiolta. Se on korvaamattoman arvokas todistus menneen ajan huippuunsa kehitellyistä käsityötaidoista. Minä selvisin arkeologian villeistä vuosista koskemattomana ja sinä haluaisit avata kääreitä ja kurkata!
- IHMISET!Muumio jatkoi valitustaan ja minua alkoi naurattaa.