This is Ripley, last survivor of The Nostromo, signing off.

 Girl can dream, huh?

Saatte olla huomisesta lähtien kokonaisen viikon rauhassa Eteis-höpinöiltä. Minä nimittäin poistun tästä Lähi-Itää kiertämään. Yritän välttää terroristeja ja pommittajia ja keskittyä lähinnä raunioihin. "Hermits United. We meet up every ten years and swap stories about caves. It's good fun. For a hermit."

Äitini täytti tässä taannoin puolivuosisataa ja halusi juhlistaa tilaisuutta Koko Perheen Lomalla. Niinpä olen yllättäen löytämässä itseni Israelista. Kun pienenä pidin museota keittiönpöydän alla, lupasin että jonain päivänä pääsen Egyptiin. Minulla oli kartta ja kaikki jo valmiiksi mietittynä. Tuntuu jotenkin hassulta mennä ihan siihen viereen, pääsemättä kuitenkaan sinne The paikkaan. Mutta toisaalta Israeliin en olisi itsekseni lähtenyt. Nyt pääsee katsomaan kaikkia ristiretkeläisten muinaispaikkoja. Piti katsoa Kingdom of Heaven ja pelata Assassins Creediä että pääsee tunnelmaan :)

Tiedossa on aivan erilainen matka, kuin mihin olen itse tottunut. Yleensä karkaan mahdollisimman-halpa-lennolla johonkin historialliseen kaupunkiin ilman mitään matkatoimistoja tai -suunnitelmia. Resuinen parin tähden hotelli/hostelli toimii keskuspaikkana, josta voi käydä tekemässä tutkimusmatkoja kävellen. Tällä kertaa meitä on lauma. Meitä liikutetaan suunnitelman mukaan linja-autolla paikasta toiseen. Yöpyminen on joka kerta eri hotellissa.
Ja meillä on opas...
Aika pelottavaa... Olen nähnyt jo painajaisia kepin päässä olevasta neonlippiksestä, jota täytyy seurata.

"And we're walking, and we're walking... and we're stopping. Here you can see the plaa plaa plaa." Meni hermot jo pari kesää sitten Olavinlinnassa, kun siellä ei saanut kiertää rauhassa ominpäin. Opas raahasi meitä huoneesta toiseen ja lateli tulemaan ulkoa opittua litaniaa linnan historiasta. Surkuhupaisuuden puolelle siirryttiin kun oppaalta meni alussa kai reitti sekaisin. Hän selitti koko ajan väärät arkkitehtuuri ja taidehistoria jutut. (Periaatteessa siis opas hehkutti miten komeat siniset seinät huoneessa on, ihailkaapa niitä, kun koko tila oli selkeästi keltainen. Mutta vaihda värien tilalle arkkitehtuuritermejä. ) En tiedä huomasiko kukaan muu.

Suurin absoluuttisen innostuksen aihe koko reissulla on se että pääsen viimein Petraan! PETRA! Voitteko kuvitella! Se on ollut pakko-jonain-päivänä-nähdä listalla lähes yhtä kauan kuin Egypti. Petra on Jordanian puolella oleva, kallionseinämiin hakattu muinainen kaupunki. Indiana Jones viimeinen ristiretkessä löytää Graalin maljan Petrasta. (Ja ovelasti paikkaan oli piilotettu myös Transformerssien mystinen johtamismatriksi. Kätevää...)

Olen hyvä matkustamaan mutta äärettömän huono lähtemään matkalle. Jos saisin valita juuri matkalle lähdettäessä, jäänkö kotiin vai lähdenkö reissuun, en koskaan menisi mihinkään. Nyt on jo liian myöhäistä perua. Pakko vain purra hammasta ja mennä. Sitten kun on päässyt liikkeelle, alkaa jo matkainnostus ottaa valtaa. Pitää toivoa ettei lakkoilu sekoita matkantekoa. Tai oma tyhmä kakkoslaatuinen sydän.

Jokatapauksessa Pääsen ihmettelemään ja kommentoimaan nokkelia postauksianne vasta pitkän ajan päästä. Ja Oscar gaalat menee totaalisesti sivu suun :( ... Mutta ainakin pääsee valokuvaamaan ulos. Ilman jatkuvaa lumi/räntä/tuisku valkoharmaata blurria.

Trust me, I'm the Doctor.

903 years old and still very, very edible...

Tiesin, että jonain päivänä se tapahtuisi. Mutta en halunnut ajatella asiaa. Ja nyt tuo hetki on edessä... 

Dr Who vaihtuu. Kymmenes Tohtori vaihtuu yhdenteentoista. Oh The Humanity! Miten tästä voi selvitä

Aluksi kaikille vähemmän nörteille pientä informaatiota. Dr Who on herttaisen outo, kulttimaineessa oleva, suuresti rakastettu umpi-brittiläinen scifisarja. Vanha Doctor Who aloitettiin joskus 60-luvun alussa ja BBC teki sitä sitkeästi 80-luvun loppuun asti. Sarja unohdettiin joksikin aikaa kunnes... oh joy... 2005 sarja herätettiin uudelleen henkiin. Uusi Doctor Who on moderni, mutta sen retro-juuret on selkeästi nähtävästi. Laitteet, robotit ja kaikki "scifi" on sympaattisesti aika vanhanaikaisen oloisia. Oma Dr Who:ismini alkoi samoihin aikoihin. Yle näytti 2006 ensimmäisen uuden Who kauden, mutta jätti esittämiset sitten siihen. Tylsimykset.

 TARDIS: Time And Relative Dimensions In Space on

ulkopuolelta pieni puinen laatikko, sisältä valtava avaruusalus...

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Doctor Who kertoo mystisestä Tohtorista, joka pystyy matkustamaan minne tahansa ajassa ja universumissa siniseltä puhelinkopilta näyttävällä avaruusalus/aikakoneella. Hän ottaa mukaansa ihmisiä, jotka pääsevät osallistumaan ihmeseikkailuihin ympäri aika-avaruutta.
Hih. Tohtori käännös kuulostaa vähän kummalliselta, joten aion surutta käyttää myös "oikeaa" The Doctor nimeä.  

The Doctor on tulevaisuuden aikasodassa tuhoutuneen rodun viimeinen elossa oleva edustaja, viimeinen Time Lord.  Hän on periaatteessa kuolematon. Kun Doctor "kuolee" hänen materiansa regeneroituu uudestaan toisenlaiseen kehoon. Sisällä oleva mieli pysyy samana, mutta ruumis, tavat ja myös olemus muuttuu. "He's like fire and ice and rage. He's like the night and the storm in the heart of the sun. He's ancient and forever. He burns at the centre of time and can see the turn of the universe. And... he's wonderful."

Shiny Happy Doctor...

Doctor hahmolta (ja siten myös näyttelijältä) vaaditaan valtavasti, hän on koko sarjan kantava voima. Omituiset ja mielikuvitukselliset juonikuviot, lavasteet ja vähemmän pelottavat kuminaamahirviöt hyväksyy, koska hahmosta välittää. Koska siihen uskoo. Koska sen tunteet on niin oikeita.

9. tohtorin on voinut huomata vaikkapa 

tappelemassa Zombeja vastaan 28 päivää myöhemmin 

tai opettamassa taskuvarkauksia Heroesissa.

Ensimmäinen uusi Dr Who oli järjestyksessä 9 ja uudellenherättelijäksi pääsi mainio näyttelijä Christopher Eccleston. Ecclestonit Doctor oli  hiukan sarkastinen ja hauska, mutta pohjalta syvällinen ja surullinen. Eccleston ei halunnut leimautua pysyvästi Dr Whoksi, joten hän lopetti hommat vuoden jälkeen. Joten tottakai itkin silmät punaisiksi kun hän ensimmäisen kauden lopussa kuoli. Mutta olin jo valmiiksi ihastunut seuraajaan, joten se lohdutti...

"They can shoot me dead, but the moral high ground is mine."

10. Dr Who on David Tennant. Tennant on täysin poikkeava lisäys omaan miesmakuuni, melko siro ja vaalea pisamainen virnuilija. Mutta häneen ei voi olla ihastumatta. Tennantin Doctor pelastaa maailmaa ruskeassa liituraitapuvussa ja punaisissa conversen klasikkotossuissa tukka pysyvästi pörrössä. Hän on nokkela, puhelias ja eläväinen tunnetilasta toiseen viuhahteleva optimisti ja ihmisten ihmettelijä. Hilpeän kuoren alta toisinaan heijastelee ainoan eloonjääneen surullisuus ja yksinäisyys. Ja vihaisena 10. Doctor on äärettömän voimakas ja pelottava. Hän on vain täydellinen. Kuvat ei juuri anna oikeutta, koska mies pitää nähdä liikkeessä, elossa. Mmm...

Mistä päästään takaisin tuohon alun surusteluun. Tennant on nimittäin päättänyt jättää Tohtorin arvon taakseen ja siirtyä tekemään muita juttuja.

 Unheard, unseen... un-aged?

Uusi 11. Dr Who on etukäteen täysin tuntematon vasta 26-vuotias Matt Smith. Hän näyttää ja kuulostaa mukavalta. Mutta... Täytettävänä on aivan valtava kolo. Huoh. Yritän olla avomielinen ja antaa uudelle Tohtorille aikaa. Time Lord voi muuten huijata kuolemaa regeneroitumalla vain 12 kertaa. Joten sillä logiikalla erilaisia Tohtoreita voisi olla maksimissaan 13... Mitenkähän miehen käy... enää 2 elämää jäljellä...

No... Onneksi on vielä 10. Doctoria monta jaksoa näkemättä... Olen parantanut esi-matkapahoinvointia katsomalla Dr Whon 3. kautta ihastuksen vimmalla. Säästin viimeiset kaksi jaksoa tälle illalle. Ja pitää Suomeen palattua tilata heti 4. kausi nautittaksi. Ja osittain yritän lohduttautua Tennantin menetyksestä sillä tiedolla, että Neil Gaiman on kirjoittamasta joitain Dr Who jaksoja 6. kaudelle... Hii!

Man on the moon

Väliaikainen kuvauspaikka löytyi seinäkuusta 

ja valkobalanssi jätettiin surutta lomailemaan.

Koko viikon olen jostain syytä nähnyt outoja, mutta hienoja uus-viktoriaanisia steampunk unia. En tiedä miksi. Doctor Who yliannostus?  Tieto siitä, että pitkäaikainen Sherlock Holmes odotus viimein päättyy, koska elokuva on ehtinyt levityskierroksessa tänne rannalle asti? (Wuhuu!)  

Ehkä ostamani vaaleanpunaiset (!) leikkoruusut levittävät asuntooni jotain omituista ikivanhaa britti-imperiumi-siitepölyä? (Se, että epäilen tätä viittaa jo itsessään vahvasti tuohon Dr Who-teoriaan...)

Small pink roses: Inner girly-girl made an appearance. 

(And gigled a lot. Tihihi.)

Oli syvä aikomus keskittyä viikonloppuna piirtelemään noita uni-mielenmaisemia talteen. Höyryzeppeliinejä ja kummallisia koneita. Silintereitä, suojalaseja ja turnyyrejä. Mutta eihän siitä mitään tullut. Meni hermo yksityiskohtien ja nyherryksen kanssa, enkä saanut mitään mielenkiintoista aikaiseksi. Joten vaihdoin kanavaa.

 "Miksi niihin elokuviin laitetaan sellaiset mustat palkit ylös ja alas? 

Miksei niitä näytetä kokonaan? Kauheeta huijausta. Mitä niillä oikein peitetään?"

Kaivoin akryylit pölyn alta ja päätin sotkea pitkästä aikaa maaleilla. Ja jos en mieti mitään etukäteen, kankaalle ilmestyy aina joku mies. (Minut on nähtävästi automatisoitu piirtelemään miespuoleisiä kuvia. Varmaan joku Y-kromosominpuutostila.) Epämääräiset siveltimenvedot ovat jo olemukseltaan scruffyja, joten ajatusmallia ei tarvinut miettiä kauaa. What can I say... (Tarkoitus ei ollut tehdä mitään muotokuvaa, mutta nenästä ehkä tunnistaa. ) Jatkan tekelettä mahdollisesti myöhemmin. Oli ihan tekovaiheessa ajatusta noiden palkkien kanssa, mutta sulattelen asiaa ennen seuravaa maalisessiota. Saipa sotkittua sormet.

Lorem ipsum dolor sit amet

Lapsuudesta juontaa typografian lisäksi myös ihastus muumiohin...

Miltä sanat näyttää? Kirjaimet on osa meidän elämää. Ja kun niitä käytetään hyvin, harva huomaa. Typografia on sitä, että lehteä tai kirjaa voi mukavasti lukea tarvitsematta keskittyä siihen millä rivillä nyt olikaan. "Puhutun kielen visuaalinen muoto. Kirjaimien muotoa ja asettelua käsittelevä taiteen ja tieteen laji.", jos ihan virallisia ollaan.

Halusin jakaa ihanat typografia-löytöni teille. Fonttien valinta on aina hankalaa. Pitäisi saada jotain oman näköistä ja selkeästi luettavaa ja teemaan sopivaa. Tietysti typografisti-entusiastina olen vielä vähän narkoottisempi kirjainten kanssa kuin normaalit ihmiset, mutta hyvä fontti on aarre kenelle tahansa.

Flipping typical on mahtava paikka. Se kaikessa yksinkertaisuudessaan näyttää kaikki* koneesi fontit yhdellä sivulla. (*No ei ihan absoluuttisen kaikkia erikoisuuksia, mutta suurin osa yleisesti käytetyistä fonteista.) Sivun yläpalkkiin voit kirjoittaa yläpalkkiin mitä tahansa ja nähdä sen suoraan eri tekstityyleillä kirjoitettuna. Kätevä verrata eri tunnelmia mitä fonteista saa. Ja se jopa ymmärtää Än ja Ön päälle, mikä on netissä erityiskiitoksen arvoista. Kannattaa käydä kokeilemassa.

 Huomaa Comic Sans... Ehkä maailmankaikkeuden vihatuin fontti...

Jos haluat tunnustaa kirjainrakkauttasi, käy ihailmessa ja inspiroitumassa We Love Typograpy. WLT kerää kaikkialta netistä ja oikeasta maailmasta erilaisia visuaali-aarteita ihailtavaksi. Vanhoja mainoksia, taidetta, graffitteja, karkkipapereita, tuherruksia, asiakirjoja, käsitöitä... Kaikille löydöille yhteisenä teemana kirjaimet ja niiden monimuotoisuus.

 Seeing red. WLT:n löytöjä voi selata myös värin mukaan.

Olen pienestä asti ollut innoissani typografiasta. (Nerd) Lapsena istuin monesti kesäöitä isovanhempien riihessä ja luin tietokirjoja. Muistan vieläkin ne, jossa käsiteltiin aakkosia ja kirjoitustapoja. Hieroglyfit, nuolenpääkirjoitus, lineaari A ja B, Kiinani kirjoitusmerkit, kirjapainon kehittyminen... Olin aivan innoissani. Kirjoittelin koko lapsuuden eri "salakielillä".  Osa omituisaakkosista on unohtunut, joten lapsuustekstejä on hankalempi lukea. Riimut muistan enää kunnolla, niillä osaan kirjoittaa vieläkin lähes sujuvasti. (Ja haltiakielelläkin pienen mietinnän jälkeen. Tolkienisti-nörtin omituisuuksia.)

Huoh. Viimeinen viikko ennen opiskelijoiden talvilomaa on aina pienoinen kaaos. En tiedä miksi, mutta loman edustat ovat aina kaikista kauheimpia työaikoja ;) ... Eteinen ja omat mahdolliset luovuusjutut saa pölyyntyä odottamassa viikonloppua...

(Otsikko on muuten ensimmäinen lause Lorem Ipsumista. Se on "ei mitään kieltä", jota suunnittelijat käyttää visuaalisena tekstitäytteenä.)

I Love Life, But Life Just Wants to Be Friends

This time less funny, more neurotic...

Toisinaan vain tuntee olevansa visuaalisesti epämiellyttävä. Tukka on aivan kamala, vaikka sen laittaisi miten eikä kaapissa ole yhtään julkisesti-liikkumis-kelpoista vaatetta. Asiaa ei yhtään auta pakkanen, koska joutuu pakkautumaan maatuskatyylillä viiteenkymmeneen vaatekerrokseen ja päätyy näyttämään jokseenkin michelin-ukolta. 

En ole mikään ruusu.  Ihmiset ei käänny katsomaan ja henkäile ihastuksesta, kun kuljen kadulla. Kukaan ei myöskään sytyttele soihtuja, kaiva heinähankoja ladosta ja keräänny vihaisena häätöjoukkona polttamaan mun kerrostaloa. Joten taidan olla kuitenkin voiton puolella ; ) Alan olla jo tottunut siihen miltä näytän ja kuka olen.  Ja väitän että kaikilla on omat "rumuus" päivänsä. Sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä oman ulkonäön, vaan oman mielellisen olotilan kanssa.

Ehkä ulkonäkömietinnät nousi viikonlopun elokuvakatsomisista.

District 9 esittelee scifin avulla miten julmia ja ennakkoluuloisia me ihmiset pahimmillaan ollaan. Katkarapuja muistuttavat alienit "prawns":it tungetaan viheliäiseen slummileiriin ja niitä kohdellaan huonommin kuin eläimiä. Alienin munat, niiden "vauvat"  löydettäessä vain surutta poltetaan. Paikalliset vain naureskelee, että sielläpä poksahtelevat kuin popkornit. Koska alienit näyttää iljettäviltä, epämiellyttävän koomisilta, kenelläkään ei ole mitään halua suojella niitä.

Kukaan ei grillaisi Spockia. Ja se on yhtälailla eri planeetalta.

Surrogates pysyy pelkästään ihmisissä, mutta esittelee miten pitkälle meidän kauneudenhalu oikeasti voisi viedä. Surrogatet on humanoidi-robotteja. Aidot ihmiset pysyy kotona ja täydellisen kauniit robotti-korvikeminät käy ulkomaailmassa. Ja tietsti mitä rikkaampi, sitä paremman näköisen voit ostaa. Niiden kautta koetaan koko elämä. Oikeat "rumat" ihmiset on piilossa teknologian takana.


Sinänsä huvittavaa. Yhden illan aikana televisiosta tulee niin ristiriitaista ulkonäkö-kommentointia, ettei ihme jos ollaan sekaisin. Tulee "olet ihana juuri sellaisena kuin olet" ohjelmia, joissa ihmisiä yritetään saada tajuamaan omat hyvät puolensa. Keskitytään sisäiseen kauneuteen ja positiiviseen elämänasenteeseen. Seuraavalla kanavalla on pieniin muutoksiin perustuvia "hei jos laitat tukan näin ja vaatteet näin olet ihana" make-over ohjelmia. Kuinka paljon parempaa elämä nyt onkaan kun suunittelija on käynyt vaatekaapin läpi ja käytät viimein värikkäitä vaatteita. Ja taas kun kääntää kanavaa, joku asiantuntija haukkuu syömätavat/tyylin/asunnon lyttyyn ja pistää uhrinsa muuttamaan kaiken. "Vielä sinusta joskus tulee ihana, kun vain muutut kokonaan". Törmää mallihakuohjelmaan, jossa 34 kokoiset on liian lihavia. Tai "ilmainen kauneusleikkaus josta olet aina haaveillut" jenkki-ihanuuksiin. 

I am thankful for laughter, except when milk comes out of my nose

Onnistuin olemaan höperö, tällä kertaa ihan julkisesti. (Toiset vain on lahjakkaampia kuin toiset, vaikka sitten noloissa tilanteissa...) Älkää välittäkö hiukan hyppelevästä juonesta, luottakaa vain siihen että lopussa kaikki selvitykset jollain hämärällä tavoin kietoutuvat viimein toisiinsa. 

Minulla on syystakki, jossa on puolipituiset hihat. Ei ehkä kovin käytännöllistä, mutta vaatekappale sattuu olemaan minusta kivan näköinen. Koko syksyn yritin löytää pitkävartisia hansikkaita, joita voisi käyttää viileämpinä päivinä takin kanssa, mutta koskaan ei ollut onni muassa. Vaatetuskaupoissa ei ollut kuin ranteisiin ulottuvia pikku käsineitä.

 

Exhibit A: Sticky finger-warmers

No, joka tapauksessa tämä totetuttamaton ostos-haave on pyörinyt mielessä vielä talvenkin. Kun tässä eräänä viikkona törmäsin yllättäen erittäin pitkävartisiin hansikkaisiin, ne oli tietysti aivan pakko hankkia. Pitkähihaisen talvitakin kanssa ne ovat valtavan lämpimät, mutta äärimmäisen hankalat ottaa pois, jollei takkia ole ensin riisunut päältä. Nyt pakkaskirpeilyn luvattuna talvena, olen kuitenkin päättänyt olla välittämättä tästä hankaluudesta ja käyttänyt ihanan lämpimiä käsineistöjä.

Minulla on myös Ipod. (Pahoittelen tätä jatkuvaa tavaran-omistuslistaa, mutta se on tarinan kannalta tarpeellista.) Se on yksi suuria aarteita, joita ilman en oikeastaan liiku mihinkään. Aina yksinään kaupungilla ollessa kuuntelen musiikkia. Soundtrack for arki.

Jos ette  kyseistä laitetta ole koskaan käyttäneet, kerrottakoon että Ipod on suunniteltu mahtavasti. Keskellä oleva pyöritettävä valintarengas ei reagoi kankaaseen, joten sitä voi ihan rauhassa pitää taskussa. (Siis toisin kuin vaikka normikännykkä, josta voi kävellessään vahingossa painaa väärän napin päälle ja soitella taskunpohjan rahinapuheluita, ellei käytä näppäinlukkoa.)

 

Exhibit B: Handle with care

Ja tästä pääsemmekin kanssakaupunkilaisia huvittaneeseen tilanteeseen. Voitte jo nokkelina arvata ongelman vertailemalla esiin otettuja tavaroita. Niiden yhteistoiminta ei oikein toimi.

Olin ihan rauhassa kulkemassa kaupasta kotiin, kun ipod alkoi pauhaamaan jotain liian isolla olevaa kappaletta korvien säryksi. Siirsin kuulokkeet vinoon ja kaivoin ipodin taskusta, mutta kuinka ollakkaan, hanskojen kanssa ei voinut volyymiä muuttaa suuntaan tai toiseen.

Yritin nykkiä käsineitä pois, mutta moninkertaisen vaatekerrokset eivät halunneet päästää niistä irti. Ärsytystaso alkoi tässä vaiheessa olla koholla. Pakkanen, painava kauppakassi, yhteistyökyvyttömät käsineet ja yliherkkä ipod. Eikä kuulokkeista pauhaava kappale sopinut yhtään tunnelmaan.

Lopulta tein mitä kuka tahansa siinä tilanteessa olisi tehnyt. Jos Ipod tottelee vain iho-kosketusta, käytetään sellaista iho kohtaa joka ei ole vaatekerroksien alla piilossa: Nenää.

Olin tietoinen toimintani potentiaalisesta huvittavuudesta, joten vilkuilin näkyykö ketään ennen äänenvoimmakkuuden ja musiikkivalinnan muuttamista. Mutta dramaturgia tietysti vaatii, että viereisestä parkkitalosta tupsahti juuri sinä kyseisenä hetkenä ihmisiä.

Sain pitkiä katseita jotka vaihtelivat huvituksesta huolestuneisuuteen.
En yhtään tiedä mitä he olettivat minun tekevän : )

No. Itselle nauraminen on terveellistä...
Ainakaan en liimannut kieltäni johonkin metalliputkeen niinkuin joskus lapsena.

That'll put marzipan in your pie plate, bingo!

 

 Yes. Scars are interesting.
(Vaikka tämä kyseinen tulikin piirtelyn alussa ihan vahingossa kuten arvet yleensä.)

Oli pakko keksiä jotain muuta tekemistä... Enää kolme jaksoa Supernaturalia jäljellä ja 5. kausi tulee dvd:lle vasta joskus huhtikuussa, ja silloinkin vasta ensimmäinen puolisko... Addicted much?

Ja kummallinen otsikkomme on tällä kertaa viallisen Buffybotin irvailuja taistelun tuiskeessa...