The Incredible Shining Dog
Ziko pääsi eilen aivan pikku hetkeksi pihalle. Aamuyön nuuhkinta paljasti lähellä olevia kissoja. Mielenkiintoisia otuksia, jotka lähtevät heti juoksemaan karkuun kun niitä kohti loikkii. Mikä mahtava leikki.
Hiljaisella kylätiellä ei yleensä juuri ihmisiä liiku niin myöhään. Mutta viime yönä siitä ajoi muutama teinipoika mersullaan. Ziko hyppäsi kissan perässä tielle. Alamäessä tielle ilmestyvä musta koira jäi täysin huomaamatta, eikä kuski olisi muutenkaan ehtinyt tehdä mitään.
Kissa ehti hypätä alta pois. Ziko ei varmaan edes tajunnut mitä tapahtui. Kaikki kävi niin äkkiä. Ainakin se on lohdutuksena.
Ei vielä oikein osaa ajatella, että oma koirakaveri on poissa. Edellisen koiran kuolema oli sekin yllättävä, mutta ei sentään onnettomuus. Hän oli jo iäkäs harmaantunut vanhaherra, joten asiaa oli ehtinyt ennalta miettiä. Ziko oli vasta pöhkö teini. Kaikesta innostunut energiapakkaus. Ja sitä tulee kovasti ikävä. Varmasti vielä enemmän kuin nyt edes tajuaa...
Hiekkanenä
Ziko rakasti kaiken jyrsimistä. Purentaan päätyi luita, palloja, käpyjä, kenkien (tosin laittomasti), halkojen, vanhan kottikärryn renkaita, hiusharjoja... mitä tahansa mikä kesti hetken hammaskäsittelyssä ehjänä. Tietysti jyrsittävän tuoteen palasiksi saaminen oli osa nautintoa. Toisinaan se kävi kaivamassa perunamaasta perunoita ja jyrsi niitä vaihtelun vuoksi.
Ziko söi herkkuna marjoja suoraan puskista. Riipi ne hampailla irti. (Ihmeteltiin aluksi mihin marjat katosi, kun pensaissa oli jäljellä vain ruodit)
Kun taloon tuotiin orpo kissanpentu, jota piti tuttipullolla ruokkia, Ziko hoiti aina ruokailun jälkeen pesut nuolemalla pennun (kaksi kertaa sen kokoisella kielellä) puhtaaksi. Ja litimäräksi. Mutta niistä tuli erikoinen ystäväkaksikko.
Ziko oli tykkäsi leikkiä piilosta tai etsiä piilotettuja tavaroita nuuhkimalla. Sillä oli mainio nenä, jonka se törkkäsi kaikkialle, niin että kuono oli ihan hiekassa tai mullassa tai jossain muussa sotkussa. Piti saada joka haju talteen. Ziko nautti myös uimisesta ja hiekassa pyörimisestä (ennen ja jälken uimisen). Ja tunki sitten hiekkaisena ja märkänä viereen nukkumaan, oli sänky kuinka kapea tahansa.
Voi suru.
5 kommenttia:
voi apua! Olen niiiin pahoillani, en pysty edes kuvittelemaan miltä tuo tuntuu, se kun on ikävä kyllä mullakin edessä, toivottavasti monen vuoden päästä vasta. Oma koirakaveri on sellainen spesiaali, se ymmärtää juttuja mitä kukaan muu ei tajua ja suhde on aina omanlaisensa, on ne omat jutut ja pienet piirteet mitkä tekee juuri siitä koirasta erikoisen. Sure rauhassa, onneksi kaikki kävi nopeasti, vaikkei se kaipuussa mitään autakaan...
Oi ei... otan osaa! On niin ikävä juttu tuollainen :( Kaverin kuolema on aina hankala, tapahtui se sitten äkillisesti onnettomuudessa tai pitkän sairauden ja vanhuuden uuvuttamana eläinlääkärin luona. Edelleen, jo yli kaksi vuotta sitten vihreämmille metsästysmaille siirtynyttä omaa saksanpaimenkoiraystvääni kaipailen...
Täälä taas itkiä pillitän. Melkonen hulivili se kyllä välillä oli. Niin ihana. Nyt Ziko saa hyppiä käpyjä kiinni jossain muualla.
Voi suru .... Olen todella pahoillani menetyksestäsi, vaikka varmaan mitkään sanat ei tällaisessa tilanteessa lohdutakaan :(.
Kiitoksia lohdutuksesta. On helpompaa kun saa jakaa murheita. Ja teille koiraihmisille on helpompi asiasta puhua kuin sellaisille, jotka ei eläimen menetystä oikein osaa pitää minään.
Nyt alkaa jo vähän helpottaa oloa. Keskittyy enemmän mukaviin muistoihin kuin menetykseen.
Lähetä kommentti