Sain heti rangaistusta siitä, että yritin yhdistää työn ja hyvin. Tultiin tänne etuajassa maanantain koulutusta varten, niin että jäisi viikonloppu viettämiseen. Vaan toisin kävi. Aamulla heräsin kurkkukipuisena ja aamupalailun jälkeen alkoi kuume nousta. Toikkaroin urhoollisesti ystävän seurana kylillä ja kävin kaupoissakin, mutta lämpötilan kohotessa oma innostustaso laski eksponentiaalisesti. Jätin ostamatta neliönmallisia luonnoslehtiöitä ja käymättä sarjakuvakaupassa, mikä kertoo tutummille, kuinka vakavasta tilanteesta oli kysymys.
Jaksoin päiväteehen asti kalisevia hampaita purren ja sitten päätin palata hotellille apteekin kautta. Mitä tahansa kunhan saisi vain olla paikallaan oman surkean olonsa kanssa. Pää oli kipeä, jokaisen vastaantulevan keskustelut ja naurahdukset viilsivät aivolohkoja.
Keskusaukiolla oli väkeä kerääntynyt jakamaan ilmaisia halauksia ”Free Hug” kylttien kanssa. Väistin kaukaa. Raahauduin nousevasta kuumeessa täristen juna-aseman vastapäätä olevaan apteekkiin.
Jos olet nähnyt Beetlejuicen lopun, tiedät aika hyvin millaista on olla Kööpenhaminalaisessa apteekissa.
Kävin hakemassa jonotuslapun. Siinä oli numero 400, palveluvuorossa oli nro 328. Ei ainakaan ollut hankalaa keksiä tekemistä iltapäivälle. Istumapaikkoja ei ollut aluksi vapaana. Ihmistungos sentään helpotti pystyssä pysymistä, ei ollut tilaa kaatua.Nicoretten markkinointiälyköt olivat keksineet upean laitteen, joka toisti puolen minuutin välein muutaman sanan kimeällä naisäänellä. ”Økeij at seij neij” tai jotain. Puolen tunnin päästä olisin tosiaan voinut ostaa nikotiinipurkkaa ja tunkea se korviin. Tai johonkin kivuliaaseen kohtaan Nicoretten markkinointiälykköjä.
Ettei odottelu olisi ollut liian viehättävää, paikalle tuli pakollinen äiti&lapsi-combo. Lapsi kysyi onko seuraavaksi meidän vuoro. Kuinka kauan vielä. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Ensin nikotiininainen, sitten lapsi, nikotiininainen, lapsi. Ad infinitum.
Ja samoja asioita itsekin mietin. Kuinka kauan vielä. Kuinka moni haki reseptilääkkeitä, joiden kanssa kesti kymmenen kertaa kauemmin kuin hyllytavaran myynnissä.
Palatessa hotellille siirryin osaksi Kultakutri-satua. Koko touhu perustui siihen tosiasiaan, että meidän hotelli on levittynyt useampaan rakennukseen, kaikki juuri saman näköisiä.
Menin aluksi ensimmäisestä portista, joka sattui tietysti olemaan väärä. Kuljin rappuset kolmanteen kerrokseen ja vasta siellä tajusin asian.
Palasin takaisin alas. Menin seuraavasta portista. Kolmanteen kerrokseen. Eikä taaskaan löytynyt omaa ovea. Riemullisesti pihisten palasin takasin alas. Universumia varmasti nauratti. Menin kolmannesta portista, kolmanteen kerrokseen ja viimein pääsin omaan huoneeseen. (Karhut eivät ilmestyneet missään vaiheessa.)
Lauantai-ilta lomalla vieraassa kaupungissa koostumus: Vajaa purkillinen Panadolia, Kurkkupastilleja, litroittaan melko pahaa kahvinkeittimellä keitettyä teetä, muutama jakso tanskaksi tekstitettyjä Simpsoneita, yksi käsittämättömän tylsä elokuva (pääosassa oli Joe Pesci, Marisa Tomei ja karatekid poika... Oikeussalidraama-komediassa... what more can I say... Ainut naurettava asia koko leffassa oli, että oikeasti katsoin sitä vapaa-ehtoisesti, tosin kuumehuuruissa...)
Kaukosäädin oli ihan sekaisin. 9=mute, äänen voimakkuus nappi vaihtaa tv:stä radiolle ja mute näppäimellä saa säädettyä värin kirkkautta. Bizarro-maailmasta varastettu vehje.
Ystävä palasi takaisin shoppailukierrokselta ja kävi onneksi hakemassa murkinaa. Eväsleipiä, karkkia ja purkin Phish Food B&J jätskiä 7/11:stä. Seven/eleven ja tosi moni muu perus jenkki asia asustaa täällä Kööppenhaminassa ihan tyytyväisenä. Saa kaikkia elokuvista tuttuja elementtejä. Baskin’ et robinssia, Slurryä, Big Gulb:eja. hersheyn karkkeja yms. On Burger King ja KFC ja muut ketjut, joita suomessa ei (onneksi?) ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti